Kaksi biisiä, jotka nostivat ihon kananlihalle ensikuulemalta.

(#10) Cardigans: Please Sister

Levy: Long Gone Before Daylight (2003)

Olin lukenut jo muutaman arvostelun Ruotsin villatakkijoukkueen uudesta levystä ennen kuin lopulta sain levyn soittimeeni. Ensimmäinen kuuntelu oli hieman hätäinen, sillä oli maanantaiaamu ja yritin pukeutua, käydä suihkussa, tehdä muonaa ja kuunnella levyä yhtä aikaa. Levyn aloitusraita kuulosti hyvältä, mutta sitten keskityin kahvin hörppimiseen ja navan puhdistamiseen.

Mutta kun soittimen LCD-näytössä oleva numero vaihtui kuutoseksi, olin paikalla. Seisoin oven suussa, kun Nina Persson sanoi ”with a sampled heartbeat” ja jouset nousivat kuuluviin. Istuin sängyllä, kun kertosäe lähti käyntiin ensimmäisen kerran. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun kuulin Koukun.

Silloin tiesin, että tässä se on.

Svenssonin pojalle (kitaristi-säveltäjän sukunimi on siis todellakin Svensson, tämä ei ole mikään halpahintainen ruotsalaisvitsi) kuuluisi aatelisarvo jo siitä yhdestä henkäyksestä pelkästään. Siitä pienestä tauosta, jonka Nina Persson pitää juuri kun kuulija kuvittelee kertosäkeen vyöryvän vain esiin. Se on kuin hetki juuri ennen lakipistettä, kohta josta ei voi enää kääntyä takaisin, työntö jota ei voi enää pysäyttää. Ja kun kertosäe sitten tulee, kaikki on hyvin, niin hyvin kuin asiat ikinä voivat popissa olla. Tuo yksi pieni hetki nostaa Please Sisterin hyvä-kategoriasta loistavien joukkoon.

(#11) Depeche Mode: It’s No Good

Levy: Ultra (1997)

Tässä voisi olla aivan yhtä hyvin myös Violator-levyn Halo. Molemmat olivat (minulle) tuntemattomia lauluja levyiltä, joilta olin jo kuullut jotain. Molemmat olivat (minusta) parempia kuin singlejulkaisut1. Molemmat ovat nopeatempoisia, energisiä kappaleita ainakin Depeche Moden mittakaavassa. Molemmissa on pakahduttavan hieno ja kaihoisa kertosäe.

Jostain syystä (teinivuosina sitä on erityisen altis dramaattiselle masennukselle, luulen) nämä kappaleet eivät tarvinneet kuin yhden kerran pureutuakseen ikuisesti aivojeni melodianurkkaukseen. Violator oli toinen kuulemani DM-levy. Muistan vielä, miten hienolta ruusukansi näytti, kun kannoin CD:n repussani kotiin kirjastosta. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin ensin kantanut Ultran kotiin levykaupasta, olin huomattavasti laimeammalla tuulella. Siltä puuttui Songs of Faith and Devotionin sekä Violatorin välitön tarttumapinta. Fletcher oli poissa ja tuntui kuin hänen mukanaan olisi hävinnyt jotain olennaista. Jälkiviisaasti voi todeta, että Ultrasta ja Exciteristä saisi koostettua yhden erittäin hyvän levyn, kun nyt ne ovat vain kaksi levyä, jotka saavat rutkasti DM-bonusta.

Onneksi Ultrakaan ei ollut aivan toivoton tapaus. Onhan sillä Homen ihanasti hengittävät jouset (eikö niiden rytmi matkikin rauhallista sisään- ja uloshengitystä kappaleen outrossa?) ja tietenkin It’s No Good ja sen bassokuvio. Depeche Modella on kaksi vahvuutta: maailmaa suuremmat slovarit à la In Your Room ja tappavan hyvällä syntikkabassolla kyyditetyt melankoliset menobiisit. It’s No Good on priimaesimerkki jälkimmäisestä kategoriasta. Sen kruunaavat Goren sanoitukset (joita, harvinaista kyllä, video tukee muttei silti selitä kuoliaaksi). I have all the time in the world / To make you mine / It is written in the stars above, The gods decree / You’ll be right here by my side / Right next to me / You can run but you cannot hide, I’ll be waiting patiently / Till you see the signs / And come running to my open arms sekä kertosäkeen Don’t say you love me / It’s understood ja Don’t say you’re happy / Out there without me / I know you can’t be. Sattumoisin rivi When will you realise / Do we have to wait till our worlds collide? muistuttaa paljon Halon kertosäkeen rivejä And when our worlds they fall apart / When the walls come tumbling in.

Luultavasti It’s No Good kuulostaa niin hyvältä kuin kuulostaa juuri siksi, että muu levy on hieman lattea. Mutta kun tekee tälläisiä lauluja, kuka välittää vaikka pitkäsoitto ei olisikaan täydellinen? Kuten Cardigansinkin tapauksessa, toisinaan yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä.

1: Minulla on joku pakkomielle singlejen kanssa. Oletettavasti kyse on makujen ja arvovalintojen taistelusta hieman Bordieun hengessä – minua loukkaa se, että joku on valinnut kaikista saatavilla olevista lauluista edustavimmaksi ne mitä ikinä onkaan nyt sattunut valitsemaan, kun minun vaihtoehtoni olisivat selvästi parempia. Lue Simon Frithiä niin ymmärrät mitä tarkoitan, sillä olen lainannut tämän perustelun häneltä.

HBHLHB eli ”hyvän bändin huonon levyn hyvä biisi”.

(#09) Red Hot Chili Peppers: Shallow Be Thy Game

Levy: One Hot Minute (1995)

One Hot Minute oli hyvä levy. ”Oli”, koska siltä se tuntui ilmestymisvuotenaan. ”Oli”, koska siitä oli pakko pitää – olihan RHCP:n edellisestä levystä jo monta vuotta, ja niinä kohtalokkaina vuosina me kaikki tumpuloimme Kiediksen ja kumppaneiden vaikutuspiiriin. ”Oli”, koska välittömästi Californicationin ilmestyttyä me tajusimme, millainen harha-askel OHM olikaan ollut.

Jo ennen Californicationin ilmestymistä levy oli alkanut painua unholaan. Vajaa puolet sen lauluista oli aidosti hyviä, kappaleita joita kehtaa kuunnella vieläkin ilman häpeää. Mutta sitten siellä on myös ne loppupään ruikutukset, eikä Warpedkaan ollut ihan niin timangia kuin olisi pitänyt. Yritä ymmärtää – meillä ei ollut parempaakaan vaihtoehtoa.

Vaan eikö sinne levyn loppupuolelle olekin piilotettuna aivan erinomainen kappale. Biisi, joka potkii niin kuin Peppersien pitääkin. Biisi, jossa Anthony ei yritä laulaa, vaan sylkee sanoja suustaan minkä kerkiää. Biisi, jossa Flea ja Chad tukevat ja täydentävät toisiaan kuin kaksi timpuria talon kivijalkaa tehdessään.

Melkein liian hyvää ollakseen totta on se, että sanoituksissa on voimaa. To anyone who’s listening / You’re not born into sin, Fundamental hatred / Get down on your knees and!, We are not the center / Of this funny universe sekä tietenkin kertosäkeen Truth belongs to everybody. Joten otapa One Hot Minute esiin sieltä levyhyllystön takarivistä, tiputa levy soittimeen ja kelaa toiseksi viimeiseen biisin.

Koska popmusiikkiin kuuluu olennaisesti sekä se, että juuri sinä itse tiedät maailman parhaat kappaleet sekä se, ettei kukaan muu tunnista niitä, olen päättänyt aloittaa ”Pophelmiä”-listan, johon kerään mielestäni erinomaisia viisuja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet liian vähälle huomiolle. Äärimmäisen epäomalaatuinen idea, totta, mutta mahdoton vastustaa (olin jo itse asiassa sängyssä kun tämä pälkähti päähäni ja oli pakko nousta kirjoittamaan ensimmäiset ylös.)

(#01) Nine Inch Nails: We’re In This Together

Levy: The Fragile (1999)

Tämän uskomattoman napakan popbiisin kohtalona oli jäädä toiseksi singleksi levyltä, joka seurasi Reznorin paikan varmistanutta The Downward Spiralia. Kappale oli MTV-kierrossa muutaman viikon, jonka jälkeen sitä seurasi vielä (ainakin) kaksi muuta singleä, mutta kokonaisuutena levy katosi varsin äkkiä näkyvistä ja kuuluvilta. WITT:ssä yhdistyvät yksinkertaiset, angstiset, romantiikannäkäiset sanat, tukeva backbeat ja särökitara, tuo maailman kaunein instrumentti.

Kappaleen ratkaiseva hetki tulee ennen toista kertosäettä, kun Trentin laulu venyy bridgestä suoraan kertosäkeeseen ja hetken vaikuttaa siltä, kuin instrumentit pidättäisivät henkeä, ennen kuin kertosäe räjähtää uudelleen kuuluviin.

(#02) Marilyn Manson: Great Big White World, The Last Day on Earth ja Coma White

Levy: Mechnical Animals (1998)

Hyvä on, valitsin yhteensä kolme laulua. Hyvä on, Marilyn Manson ei oikeasti pelota ketään. Hyvä on, hän kierrättää Trent Reznorin ja aikaisempien shokkirokkareiden kliseitä. Mikään näistä seikoista ei silti vähennä poppoon kolmannen levyn aloitus- ja lopetuskappaleiden voimaa. Eeppisiä, koneilla täytettyjä lauluja kliinisestä konetodellisuudesta. Unohda siis silmämeikit, sulje silmäsi ja kuuntele. Jopa Samuli Knuuti piti tästä levystä.

(#03) Maryland: If I Knew Everything

Levy: Wreck (2001)

Melkein joensuulaista musiikkia, joka tunnustaa velkansa kaikille 1990-luvun suurille brittinimille. Ville pitäisi aateloida pelkästään tämän kappaleen ansiosta. Kengännauhabudjetilla tuotettu neljän biisin EP, joka on silti tai juuri siksi täynnä isoa, ihanan isoa ja pakahduttavaa tunnetta. Muistan vielä ensimmäisen kerran, kun kuulin kappaleen ja tajusin heti, että tämä pitää hankkia.

Brittipop-yhtyeen hittilevyjen huomaamattomat singlet, tai: Kuinka Pulp pelasti murehtivan teini-ikäisen.

(#07) Pulp: This Is Hardcore

Levy: This Is Hardcore (1998)

Jep, Help the Aged oli pettymys uuden Pulp-levyn ensisinglenä. Mutta kun sain pitkäsoiton haltuuni ja pääsin viidennen kappaleen kohdalle, pettymys pyyhkiytyi pois kuin valkoisessa tulessa. Silloin tiesin, että tässä se oli – suurin kuusi, johon bändi koskaan kurottaisi kapsahtamatta katajaan. Ensimmäisenä rummut. Sen jälkeen looppi saapuu vaivihkaa, kuin auraaliselta takavasemmalta. Sitten: piano. Niin yksinkertainen ja kiehtova kuvio.

Jouset! Pianokuvio muuttuu, kuulijalle annetaan pieni hengähdystauko ja Jarvis astuu kehiin. Miten loistavat sanoitukset Hardcorella onkaan. Koko levy on huippuluokkaa. Teräviä ja humaaneja huomioita vanhenevista, surullisista ihmisistä.

Kitara saapuu kolmen minuutin kohdalla varoittamaan tulevasta. Ja sieltä se saapuu, kuin tulva-aalto. You gotta take these dreams / and make them whole / Oh this is hardcore / There is no way back for you / Oh this is hardcore / This is me on top of you / And I can’t believe that it took me this long

Kliimaksin jälkeen laulu laskeutuu pehmeästi takaisin maan pinnalle, mutta millaisen maan! It’s what men in stained raincoats pay for, Jarvis laulaa, That goes in there / That goes in there / And then it’s over.

This truly is hardcore.

(#08) Pulp: Something Changed

Levy: Different Class (1995)

Piilohitti ja Different Classin kenties kaunein kappale. Yksinkertainen rakkauslaulu, joka ei silti malta olla viittaamatta itseensä: Why did I write this song / On that one day?

Kaunis jousisovitus, kestoa yhteensä alle kolme ja puoli minuuttia, kitarasoolo joka sopii biisiin täydellisesti. Laulu kohtalon, sattuman ja rakkauden kolmiosta. Would I be singing this song / to someone else instead? Siinäkin mielessä harvinainen Pulp-kappale, että sillä on onnellinen alku ja loppu.

Pieni ja sievä.

Tällä kertaa tarjolla isoa, ah niin isoa ja kaunista ahdistusta.

(#04) Spiritualized: Out Of Sight

Levy: Let It Come Down (2001)

Kuusiminuuttinen magnum opus, johon Spaceman tunkee kerralla kaikki levyllä käytetyt elementit: spiraalimainen rakenne, ylitsevuotava orkestraatio kitaroineen, jousineen ja torvineen, kehämäiset sanaleikit ja käsinkosketeltava tunne laulusuorituksessa. Kappale, joka vihjaa tulevasta, vetää henkeä ja räjäyttää sen jälkeen kaiken voimansa valloilleen. Kaikki tämä magia tiivistyy kohdassa 3:35.

(#05) Soundgarden: The Day I Tried To Live

Levy: Superunknown (1994)

Hittilevyn hittibiisien hitti, jos minulta kysytään – ja nythän kysytään. Pakahduttavan iso biisi, jossa Cornell esittelee äänialaansa (ja menee ehkä hiukan liian pitkälle), mutta myös sanoittajan kykyjään. Kafkamainen aloitus (Woke the same / As any other day / Except a voice was in my head) ja arkipäiväinen huomio (Words you say / Never seem to live up to / The ones inside your head) ovat parasta tekstitarjontaa koko levyllä. Ja koska kyse on Soundgardenista, on biisissä tietenkin myös Riffi.

PS: Lupaan täten, etten enää ikinä valita näissä listoissa jonkun kappaleen olevan ”unohdettu” tai ”aliarvostettu”. Muistin nimittäin juuri, että se on klise, jota inhoan verisesti. Ihmiset, jotka puhuvat tuolla tavalla, ylentävät itsensä vielä normaalia jumalaisempaan asemaan, eivätkä ikinä vastaa kysymyksiin ”kuka sen on unohtanut” ja ”miten mitataan popkappaleen arvostusta”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaisin tänne jok’ikisestä korvaamiellyttävästä viisusta, e-hei. Kyllä kappaleessa pitää jotain bonanzaa olla, että se tänne pääsee.