Edit 6.1.2008: lisää Tummien perhosten kodista.

Leffavuosi on käynnistynyt vauhdikkaasti, mutta kyllä se ehtii siitä vielä lässähtää.

Dome Karukosken ohjaama ja Marko Leinon Leena Landerin romaanin pohjalta käsikirjoittama Tummien perhosten koti oli ammattitaitoista kotimaista elokuvaa. Sen tyylilaji on aika erilainen kuin TSOTin. Nyt liikutaan pikemminkin Ondskanin ympyröissä ja teemoissa.

Yhdestä asiasta ajattelin narista tarkemmin. Hollywood-tuotoksiahan syytetään usein alleviivaamisesta ja toistosta, jolla varmistetaan, että yleisön hitainkin yksilö ymmärtää, mitä elokuvassa tapahtuu. Tämä ei ole tietenkään pelkästään Hwdn ongelma. TPK:ssa se pisti silmään eräässä loppupuolen kohtauksessa, jossa päähenkilöä vannotetaan pitämään suunsa supussa ja suojelemaan perhettään – aivan kuten hänen isänsä on aiemmin tehnyt. Ehdin juuri tajuta, että jälkimmäisessä kohtauksessa taidetaan käyttää täsmälleen samoja fraaseja kuin aiemmassa, kun valkokankaalle pärähtää flashback-kohtaus, jossa isä toistaa nuo aiemmin lausutut sanat. Voi miten mälsää: juuri kun olin alkanut nauttia oivalluksestani, se vietiin minulta pois.

Pitkään hyllyssä panttaamani The Brick oli juuri niin hieno kuin on mainostettu. High school -ympäristöön siirretty hardboiled-dekkari kuulostaa Bugsy Malonelta, mutta onkin näppärä tapa säästää vanhan genren parhaat puolet ja yhdistää ne nyky-yleisölle paremmin uppoavaan ympäristöön. Joseph Gordon-Levittin esittämä Brendan on sympaattinen altavastaaja, jossa on jääräpäisyyttä ja sisua kuin Seitsemästä veljeksestä tehdyssä supertiivisteessä ja puheessa mahtavan runollinen svengi. Juonessa riittää käänteitä viimeiseen minuuttiin asti, tyylilajille ollaan uskollisia ja pienen budjetin toteus on onnistunut. Kaiken lisäksi leffan käsikirjoituksen voi ladata Rian Johnsonin sivuilta ilmaiseksi, joten tästä saa oppimateriaaliakin. Purr-fect.

Eipä ole ikinä missään elokuvassa väännelty yhtä ahkerasti venttiileitä kuin Steamboyssä. Kyseessä on loppujen lopuksi vielä aika kehno leffa, mutta jotenkin en vain voinut aktiivisesti inhota sitä. Luultavasti se johtuu steampunk-ympäristöstä, joka oli minusta kaikessa itsetarkoituksellisuudessaankin aika hieno. Olen joskus ihmetellyt, että Miyazakilla elokuvien huipentumat tuntuvat tulevan liian nopeasti (vaikkapa nyt Kikin lähettipalvelussa), mutta Steamboy kärsii kyllä täsmälleen käänteisestä ongelmasta: sen huipentuma sen kuin huipentuu huipentumistaan, kunnes koko homma alkaa tuntua oikeastaan aika tylsältä. Lisäksi leffan alkupuoli muistutti minua elokuva-autoilun ensimmäisestä säännöstä: ihan sama miten kovaa ajat, aina voi ajaa vähän kovempaa.

Ylimääräisenä huomiona mainittakoon, että britti-dvdn värit olivat todella platkut. Liekö kyse siirrosta vai onko alkuteoskin tasaisen kontrastiton?

Uusi vuosi ei tuonut mukanaan uusia elokuvia. Itse asiassa vanhoistakin on vielä kirjoittamatta, vaikka aika monesta on jotain muistiinpanon tapaista olemassa. Vaan takaisin asiaan.

Kahdesta parin vuoden takaisesta taikurielokuvasta The Illusionist on se heikompi. Hankala tietää, mihin etusormensa sojottaisi: onko vika Edward ”aksentti on näyttelemistä” Nortonin vai Paul ”partaa voi hivellä” Giamattin? Tai pitäisikö sittenkin olla sitä mieltä, että Dick Popen ruskeaksi laveerattu epookkielokuvaus on lattea? (Ei se kyllä ole, mutta efektin mielekkyydestä voidaan keskustella.) Neil Burgerin teksti ja ohjaus tuntuvat sinälleen ihan päteviltä – mitä nyt nuo aiemmin mainitut pääosanesittäjien epäesitykset – ja lopetuksen tekikö-vai-eikö-tehnyt-ratkaisukin kelpasi minulle. Ehkä päällimmäisenä tunteena on se, että Prestige ahtoi mittaansa huomattavasti enemmän keppostelua, joten Illusionist tuntui siihen verrattuna kovin yksioikoiselta.

Mutta pitääkö näitä kahta elokuvaa nyt välttämättä verrata toisiinsa vain siksi, että niiden aihepiiri ja ilmestymisaika ovat niin lähellä toisiaan?

Robert Redfordin ohjaama Lions for Lambs luottaa tähtiinsä, joiden suut on kirjoitettu täyteen ylväitä ja viisaita monologeja. Suhteeni elokuvaan on paradoksaalinen: se on minusta huono, mutta sitä on nautinto katsoa. Selitän ristiriidan sillä, että Redfordin ja käsikirjoittaja Carnahanin viisaudet ovat luokkaa ”hei, myös media oli syyllinen ja tiesittekö muuten, että vapauden puolustamiseen sisältyy monia ongelmallisia juttuja?”

Toisaalta nämä latteudet kuullaan todellisten tähtien eli Redfordin, Meryl Streepin ja Tom Cruisen suusta. Ja nämä tyypit eivät ole tähtiä sattumalta. Heihin on pakattu niin paljon karismaa, että jos sen voisi muuntaa sähköksi, seuraava öljykriisi siirtyisi kymmenellä vuodella eteenpäin. Niinpä heitä kuuntelee mieluusti, vaikka kyseessä olisikin yhteiskuntapolittinen studia generalia -luento.

Minusta Pavlovin koirat toimii oikein hyvin juuri sen takia, että yleisen ja yksityisen allegoriaa ei väännetä rautalangasta. Joo joo, asiat ovat Venäjällä sillä lailla vinksinvonksin, että keskitason dirikoista on hienoa mennä kadulle pummeiksi pukeutuneina, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei katsojaa moisen tempauksen jälkeen ihmetytä, mitä naapurissa oikein tapahtuu, ei sitä varmaan plakaateilla ja julistuksillakaan tuoda ilmi.

Tarina itkevästä kamelista on siitä jännä tapaus, että etukäteistieto elokuvan semifaktuaalisesta luonteesta tuppaa johtamaan mielenkiinnon väärille raiteille. Siinä missä dokkarin tai draamaelokuvan kohdalla ihastelisi näyttelijöitä tai toteutuksen mielistelemätöntä pienieleisyyttä, jää nyt miettimään, että miten kameli saatiin keploteltua tuohon vai onkohan se oikeasti tuollainen eläin ja mikäs valo tässä kohtauksessa oikein on. Mutta ontologiset kysymykset sivuuttaen kyseessä on oikein viehättävä kuvaus jostain jumalan selän takavasemmalta puolelta. Eikä sitä totuudellisuuttakaan tule kovin paljon pohdittua, kunhan esitin mietteliästä.

Film-O-Holicin arvostelussa Miffoa kehutaan elokuvaksi, joka välttää taitavasti kaikista kuluneimmat kliseet. Niin no, ainakin me huvitimme itseämme huutelemalla valkokankaalle seuraavia tapahtumia (jää kiinni epäilyttävästä asennosta, vanhemmat tulevat kotiin, mikrofoni jää päälle). Leffa olisi muuten aika symppis, mutta jotenkin vain ihmetyttää, että käsiksestä ei ole karsittu tuollaisia pöhköyksiä. Lisäksi jäin miettimään, mitä Jumalan näkökulmasta filmatut otokset tahtoivat sanoa. Etenkin kun koko pappisaspekti jäi täysin käsittelemättä: samanlaiset tunnontuskat olisi minkä tahansa ammatin edustajalla. Missä syvälle porautuvat pohdiskelut kristillisen vakaumuksen ja etiikan ongelmista? Eivät ainakaan tässä elokuvassa.