Robert Redfordin ohjaama Lions for Lambs luottaa tähtiinsä, joiden suut on kirjoitettu täyteen ylväitä ja viisaita monologeja. Suhteeni elokuvaan on paradoksaalinen: se on minusta huono, mutta sitä on nautinto katsoa. Selitän ristiriidan sillä, että Redfordin ja käsikirjoittaja Carnahanin viisaudet ovat luokkaa ”hei, myös media oli syyllinen ja tiesittekö muuten, että vapauden puolustamiseen sisältyy monia ongelmallisia juttuja?”

Toisaalta nämä latteudet kuullaan todellisten tähtien eli Redfordin, Meryl Streepin ja Tom Cruisen suusta. Ja nämä tyypit eivät ole tähtiä sattumalta. Heihin on pakattu niin paljon karismaa, että jos sen voisi muuntaa sähköksi, seuraava öljykriisi siirtyisi kymmenellä vuodella eteenpäin. Niinpä heitä kuuntelee mieluusti, vaikka kyseessä olisikin yhteiskuntapolittinen studia generalia -luento.

Minusta Pavlovin koirat toimii oikein hyvin juuri sen takia, että yleisen ja yksityisen allegoriaa ei väännetä rautalangasta. Joo joo, asiat ovat Venäjällä sillä lailla vinksinvonksin, että keskitason dirikoista on hienoa mennä kadulle pummeiksi pukeutuneina, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei katsojaa moisen tempauksen jälkeen ihmetytä, mitä naapurissa oikein tapahtuu, ei sitä varmaan plakaateilla ja julistuksillakaan tuoda ilmi.

Tarina itkevästä kamelista on siitä jännä tapaus, että etukäteistieto elokuvan semifaktuaalisesta luonteesta tuppaa johtamaan mielenkiinnon väärille raiteille. Siinä missä dokkarin tai draamaelokuvan kohdalla ihastelisi näyttelijöitä tai toteutuksen mielistelemätöntä pienieleisyyttä, jää nyt miettimään, että miten kameli saatiin keploteltua tuohon vai onkohan se oikeasti tuollainen eläin ja mikäs valo tässä kohtauksessa oikein on. Mutta ontologiset kysymykset sivuuttaen kyseessä on oikein viehättävä kuvaus jostain jumalan selän takavasemmalta puolelta. Eikä sitä totuudellisuuttakaan tule kovin paljon pohdittua, kunhan esitin mietteliästä.

Film-O-Holicin arvostelussa Miffoa kehutaan elokuvaksi, joka välttää taitavasti kaikista kuluneimmat kliseet. Niin no, ainakin me huvitimme itseämme huutelemalla valkokankaalle seuraavia tapahtumia (jää kiinni epäilyttävästä asennosta, vanhemmat tulevat kotiin, mikrofoni jää päälle). Leffa olisi muuten aika symppis, mutta jotenkin vain ihmetyttää, että käsiksestä ei ole karsittu tuollaisia pöhköyksiä. Lisäksi jäin miettimään, mitä Jumalan näkökulmasta filmatut otokset tahtoivat sanoa. Etenkin kun koko pappisaspekti jäi täysin käsittelemättä: samanlaiset tunnontuskat olisi minkä tahansa ammatin edustajalla. Missä syvälle porautuvat pohdiskelut kristillisen vakaumuksen ja etiikan ongelmista? Eivät ainakaan tässä elokuvassa.