Tuon lisäksi siellä on ties miten paljon lupaavalta näyttäviä akteja ja hirveä määrä sellaisia, joista en ole koskaan kuullutkaan mutta jotka ovat silti aivan luvattoman hyviä. Apua!
Archive for the ‘pop’ Category
Battlestar Galactica päättyy
Nyt on nimittäin niin, että Battlestar Galactica kuolee vuoden päästä. Timen tv-kriitikko Poniewozik taustoittaa päätöksen syitä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että sarja on ollut liian kallis emokanava SciFille eikä se onnistunut saamaan muuta yleisöä kuin scifi-nörtit.
Tilanne ei ole minusta mitenkään toivoton, sillä nyt Moorella on vielä kokonainen kausi aikaa vetäistä tarina sievästi suppuun. Aikaisemminhan he muistaakseni puhuivat kahdesta kaudesta, mutta kyllä 22×42 minuuttia pitäisi olla enough for everybody. Sitä paitsi nyt sarja mitä todennäköisemmin saadaan päätökseen ennen kuin kirjoittajien ideat loppuvat ihan täysin.
Varis televisiossa
Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla -arvio
Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla arvioituna Kaistalla. Tiivistettynä: parempi kuin kakkonen. Alussa hauskaa, lopussa huimaa äksöniä ja välissä litrakaupalla tervaa. Ei jäänyt kuitenkaan niin paha olo kuin vaikka Hämyri kolmosesta.
(Naputtelen tätä itse asiassa elokuvateatterin aulassa läppärillä, koska maakunnan köyhille ei ollut tarjolla pressinäytöksiä. So it goes.)
Muita arvioita: Nyt (Millainen on hauskaksi tarkoitettu toimintaseikkailu, jossa suurimman osan ajasta vain heitetään sekavaa läppää? Aivan oikein, TYLSÄ!
), NY Times (Even so, if the story is to continue, its creators will need more than Jack’s limp wrists and Will’s limp resolve. In the prophetic words of Barbossa, ”There’s never a guarantee of comin’ back, but passin’ on — that’s certain.”
).
Ovatko elokuvien jatko-osat aina huonoja?
In the contemporary comic-book blockbuster, the sequels will always be better than the first entries. Spider-Man 2 is better than Spider-Man, X-Men 2 is better than X-Men, and I will bet that The Dark Knight will be better than Batman Begins, just as Batman Returns was better than Batman. The pattern seems to me to be that the first film in the series is relatively impersonal—the franchise must be established as a franchise, meaning that few boats will be rocked, and the director must prove that they can handle both a film on that scale, and can be trusted with the property with all the investment it represents.
But once they’ve done so, in the above cases where the first films enjoyed significant economic (and critical) success, the directors are given a bit more leeway, are allowed to drive the family car a little further and a little faster. In each case, the second film in the series by the same director has been significantly more idiosyncratic. Batman Returns has much more of Burton’s sense of humor and interest in the grotesque; X-Men 2 is a much more serious and ambitious film narratively and thematically, more obviously the product of a prestige filmmaker (Singer’s never been an auteur by any stretch, so that will have to do). Spider-Man seemed sort of anonymous in terms of style, but Spider-Man 2 had a much more extensive and playful use of classic Raimi techniques: short, fast zooms; canted angles; rapid camera movements; whimsical motivations for techniques, like the mechanical-tentacle POV shot (virtually a repeat of his flying-eyeball POV from Evil Dead 2).
Hieno on myös tämä Raemakerin luonnehdinta Ocean’s 12:sta:
I remain sort of fond of the film, which I think was best described as being like an issue of Us Weekly as put together by the editors of Cahiers du cinéma.
Perfect Stranger = Children of Men
Marc Caro tekee paluun
Jean-Pierre Jeunet’n ex-partneri Marc Caro on tehnyt uuden leffan. Dante 01 on synopsiksen mukaan avaruusvankilajännäri, mutta ihan sama – tämän elokuvan haluan nähdä.
Ei se Kuningatar Kristiina niin hyvä elokuva ole
Suuri Greta Garbo yhdessä parhaimmista elokuvistaan.
Perässä oli tällainen: 
Leffan eka puolikas meni hihitellessä reippaasti ylinäytteleville ihmisille ja valtavalle dialogille, joka ei tunnu mahtuvan kenenkään suuhun. Visuaalisesta ilmeestä merkillepantavaa oli se, että leffan leikkaustahti oli rauhallinen – ei siis hidas – ja siinä käytettiin laajempia kuvia kuin nykyään. Lähikset ja vastakuvat puuttuivat lähes kokonaan. Valaistus ei tavoitellut minkäänlaista realismia. Niin, ja Tukholman ulkopuolella on vuoristo.
Mutta suunnilleen tunnin jälkeen 1930-lukulaiseen näyttelemiseen oli jo ehtinyt tottua. (Tai sitten se johtui lämpimistä voileivistä, joiden syöminen vaati keskittymistä.) Leffan teemat yksilön alistumisesta itseään suuremmille voimille olivat ihan kiinnostavia, vaikka ne olisi voinut esittää hienovaraisemmin. Huumoria oli niin tahallisena kuin tahattomanakin. Tietämykseni 1930-luvun Hollywood-tuotannosta on sikäli surkea, etten osaa yhtään hahmottaa, millainen teos Kuningatar Kristiina oli aikalaisiinsa verrattuna.
Jos harrastaisin tähtiä, antaisin niitä kolme.
* * *
Varsinaisesti minua kuitenkin kiinnostaa tämä: mitä kertoo Arto Pajukallion mausta se, että hän piti tätä erittäin hienona elokuvana? Voisin hyväksyä väitteen, jonka mukaan Kuningatar Kristiina olisi merkittävä elokuva, kun otetaan sen valmistumisen ajankohta huomioon jne. Mutta en ymmärrä, miten tällainen pøkkeløinti voi olla kenenkään mielestä nautittavaa. Leffana tämä on aivan eri tasolta kuin joku Casablanca (=koneiston huippusuoritus) tai Citizen Kane (=musta joutsen).
Voisiko olla niin, että Nytin elokuvakriitikko olisi antanut tälle viisi tähteä jonkinlaisena mielenosoituksena kanavien elokuvaslotit täyttäviä uudempia roskaelokuvia kohtaan? Onko taustalla 1950-luvun Ranskasta imetty kulttuuriperimä, jonka mukaan 1930-luvun Hollywood teki tosi, tosi hienoja leffoja? Vai mikä hitto selittää moisen hehkutuksen?
Välillä kriitikkokin erehtyy
Arviossaan Lane valittaa elokuvan rikkovan itse asettamiaan sääntöjä:
If ”Spider-Man 3” is a shambles, that’s because it makes the rules up as it goes along. By the end, for instance, Sandman has become the size of an office block, each swinging fist as big as a truck, his personality reduced to brutishness. I half expected him to come after Spider-Man and Mary Jane carrying a gigantic bucket and spade. By what criterion did he grow so mountainous? Is he like a Transformer, or more like a genie? The fact is that if the fantastical is to flourish it must lay down the conditions of its magic and abide by them; otherwise, we feel cheated. (Tolkien knew this better than anyone.)
Minusta taas oli aika selvää, että Hiekkamies sai kasvatettua kokoaan käyttämällä ympärillä olevaa hiekkaa. Saattaa olla, että olen poiminut tiedon sarjakuvasta, mutta kyllä se elokuvassakin selviää – ensin ollaan rekan lavalla ja myöhemmin rakennustyömaalla.
Hassua on kuitenkin se, että Hiekkamiehen koko lienee ainoita asioita, jotka esitetään kolmos-Hämiksessä vain kuvina. Yleensähään Hwd-leffoissa ensin näytetään mitä tapahtuu ja sen jälkeen sivuhenkilö vielä mainitsee siitä protagonistille (Hän tipahti jokeen!
), jotta katsoja ei vahingossakaan tippuisi kärryiltä.
Sen yhden kerran kun Raimi kertoo asian vain kuvilla, New Yorkerin kriitikko tippuu kärryiltä. Se on hassua se.
Alpha Dog, The Siege, Eläville ja kuolleille, The 40 Year Old Virgin
Lindholm oli oikeassa: The Siege on erinomainen tutkielma terrorismista ja sen vaikutuksista länsimaiseen elämäntyyliin. Agentuurit tappelevat, motiivit ovat sekavat, viranomaisten vastatoimet hankaloittavat viattomien elämää jne. Heikointa elokuvassa on oikeastaan sen viimeinen viisitoistaminuuttinen, jolloin koko homma rutistuu muutaman yksilön väliseksi kamppailuksi. Jos moisen tyylirikon on valmis kestämään, kyseessä on erittäin katsottava pätkä. (Elokuvaan sinänsä liittymättömänä ekstrabonuksena myönnän leffan esittäneelle MTV3:lle paskapisteen, koska leffa oli cropattu alkuperäisestä 2,35:1-kuvasuhteesta laajakuvatelkkarin nätisti täyttävään 1,77:1:een. Buu.)
Ymmärsinkö oikein, että vaikka Eläville ja kuolleille on ihan perhanan surullinen elokuva, lopussa taivas kuitenkin sinertää? Hannu-Pekka Björkman on aivan jumalattoman hyvä tässä, eikä Katja Kukkolassakaan mitään vikaa ole. Leffasta välittyy se, että taustalla ovat tositapahtumat, sillä vanhempien itsesyytökset laukeavat niin pienistä asioista, ettei niitä voisi keksiä.
Ennen katsomista luulin, että The 40 Year Old Virgin olisi American Pie -tyylinen ällökomedia, mutta sehän ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Kyseessä on melkeinpä suorana draamana toteutettu vakavahenkinen komedia, jollei muutamia pissa- ja oksennusvitsejä oteta lukuun. (Minusta ne eivät istuneet ollenkaan muuhun leffaan.) Steve Carrell on hauska, Catherine Keener ihana ja Outi tunsi niin paljon myötähäpeää, ettei välillä pystynyt katsomaan. Meikä diggas.
Häiden jälkeen, Shooter, Spider-Man 3 ja Verisempi viikonloppu on arvioitu Kaistalla.