Mastodon

Archive for the ‘pop’ Category

Viisi poimintaa Dokumenttiprojektin keväästä

  1. Kenen joukoissa seisot 1.5.
    Jouko Aaltosen musiikkidokumentti 1970-luvun laululiikkeestä, vallankumouksesta, nuoruudesta ja kantaa ottamisen pakosta.
    (Yhä näkemättä, mutta kaiken järjen mukaan oikein katsottava ja kuunneltava dokkari.)
  2. Kuoleman rajalla (Touching the Void) 6.4.
    Vuorikiipeilijän painajaisesta, ystävän turvaköyden katkeamisesta, alkoi kahden kiipeilijän kamppailu henkensä puolesta. Ohjaaja Kevin McDonald.
    (Hurja rekonstruktio, josta tykkäsin.)
  3. Pavlovin koirat 17.4.
    Dokumentti venäläisestä psykologista, joka pelaa niin eläimillä kuin ihmisilläkin; rikkaille tarjotaan vaikka elämää kerjäläisenä kaduilla. Ohjaaja Arto Halonen
    (Vähän latteaksi sanottu, mutta aihe on kiinnostava.)
  4. Riot on! 20.3.
    Provokatiivinen ja omakohtainen dokumenttielokuva mediahypestä kiihkeimmillään. Ryhmä suomalaisia nuoria miehiä perusti kännykkäpelejä valmistavan yhtiön. Liikeidea vakuutti investoijat, jotka sijoittivat hankkeeseen 20 miljoonaa euroa. Kaikki paloi kahdessa vuodessa. Ohjaaja Kim Finn.
    (Raflaava aihe ja toteutus, kuulemma vähän omahyväinen.)
  5. Tapaus Friedman (Capturing the Friedmans) 27.3.
    Hämäävä ja kysymyksiä herättävä dokumenttielokuva perheestä, jonka elämä järkkyy, kun isä ja nuorin pojista pidätetään ja syytetään shokeeraavista rikoksista. Ohjaaja Andrew Jarecki.
    (Valikoiman helmi, joka kannattaa ehdottomasti katsoa. Mestariteos, josta en näemmä ole kirjoittanut kunnollista arviota.)

Nämä siis Kakkoselta.

Fiksu leffablogi

Kristin Thompson ja David Bordwell pyörittävät aika erinomaisen mainiota elokuva-aiheista blogia Observations on film art and Film Art. On mahtava lukea tekstiä, jossa yhdistyvät akateeminen leffatutkimus ja perinteinen filmihulluus. Linkkasin jo aiemmin Bordwellin erinomaisiin merkintöihin coveragen käsitteestä ja vaikutuksesta ja Departedista.

Uusimmassa, Walt Disneytä käsittelevässä merkinnässään Bordwell analysoi muun muassa Disneyn animaatiotekniikoiden ainutlaatuisuutta. Samassa jutussa tulee naseva sivallus elokuvakritiikin suuntaan:

The other big-picture explanation Gabler offers is a Zeitgeist model. Disney represents the American imagination. By tapping into Jungian archetypes, his 1930s films could both “capture and then soothe the national malaise.” – – Despite these claims, Gabler doesn’t dwell much on the ways the studio seized what he calls “the American psyche,” perhaps because he senses that such explanations tend to be uninformative. One can grab almost any cluster of traits, find them in American popular art, and assert them as quintessentially American. This is how mainstream journalists make current Hollywood releases worth writing about: treating them not as artworks with distinctive appeals and a place in traditions and histories, but as reflections of whatever immediate social trends the writer chooses to pick out.

Touché!

Auttakaa huonon kirjallisen seksin kanssa

Ajattelin varastaa Literary Review Bad Sex -kilpailun idean ja tehdä siitä jutun Jylkkäriin. Makua hommasta saa tsekkaamalla vaikka viime vuoden kilpailijat.

Tarvitsen siihen apua. Listatkaa, oi ihanat ihmiset, tämän merkinnän kommenteissa mahdollisimman monta erikoista/outoa/hauskaa seksikohtausta kirjoista, tai kirjaa, tai kirjailijaa – ainahan on kirjasto. (Ajattelin löysätä sääntöjä sen verran, että kyseessä ei tarvitse olla esikoisromaani eikä edes vuonna 2006 ilmestynyt kirja, kunhan on uudehko.)

Kiitos paljon.

Pikamerkintä

Children of Men eli Ihmisen pojat on vuoden paras elokuva.

Edit 5.1.2007: Leffan arvio on nyt Kaistalla.

Edit 6.1.2007: Villet yksi ja kaksi kävivät myös elokuvissa.

Stephen Colbert is still the man

Ohhoh! Olet ollut niin kiltti, että joululahjaksi saat kokonaiset kolme Stephen Colbert -videota. Jep, Daily Show’sta omille teilleen lähtenyt Colbert on kohonnut epämääräisten alkujaksojensa jälkeen arvoon arvaamattomaan. Nyt hän on vähintään tasaveroinen Stewartin kanssa, ellei jopa parempi. (Bill O’Reilly on tietenkin hienompi kuin kumpikaan heistä.)

Edit 24.12.2006: Korjasin linkin kolmannelle sivulle.

Read On…

Jotain mätää Mämmilässä

Onpas erikoista. Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä ilmestyneessä Mämmilä-stripissä ei ole yhtään pyöreää ruutua. Tarmo Koivistohan on piirtänyt iät ja ajat jokaiselle sivulle ympyräisen ruudun kunnianosoituksena Carl Barksille. Mistä nyt tuulee?

Le leffa-arviot

Tenacious D

Jackille ja Kylelle taisi käydä se, mitä äiti aina varoitteli: jos ei varo mitä toivoo, toive voi toteutua. Vaikka Jack Black on edelleen hauska kaveri ja Tenacious D rokkaa yhä yhdellätoista, elokuvasta olisi voinut tulla parempikin.

(Saattaa kyllä olla, että juurikin miun äiti ei koskaan sanonut noin, mutta uräiti kyllä.)

Isiemme liput

Clint Eastwood on vanhoilla päivillään käynyt ahkeraksi. Nyt hän on ohjannut kaksi elokuvaa, jotka kertovat eräästä toisen maailmansodan tärkeimmistä Tyynellä valtamerellä käydyistä taisteluista. Myöhemmin teattereihin saapuva Kirjeitä Iwo Jimasta esittelee konfliktia japanilaisten näkökulmasta. Sitä ennen Likainen Harry saattoi valmiiksi Isiemme liput, joka seuraa Joe Rosenthalin kuuluisassa valokuvassa esiintyneiden sotilaiden elämää ennen ja jälkeen lipunnoston.

(Tuli jotenkin päämäärätön arvio tästä.)

Little Miss Sunshine

Little Miss Sunshine yllättää. Tummasävyinen komedia – eihän missikisaan viittaava nimi voi olla mitään muuta kuin ilmeinen vitsi – kasvaa vieraannutettua ironisointia suuremmaksi elokuvaksi, joka liikuttaa yhtä paljon kuin naurattaa.

(Tämä vaikutti paremmalta arviolta kirjoittamisensa aikoihin, nyt se on ihan tavanomainen.)

Kolmas kerta – cuidado Llamas!

AND NOW FOR SOMETHING COMPLETELY FIDDETREN.

Näemmä Lentävät sirkukset kestävät edelleen 23 tuntia. Tarkempi raportti luvassa, kunhan löyädn aivoni.

DINSDALE!