Mastodon

Archive for the ‘pop’ Category

Kesäkaupunkimme Kuopio ja iltaohjelma

Poltergeist ei värisyttänyt ollenkaan sillä tavalla kuin olin toivonut. Elokuvana hemmetin paljon huonompi, yksinkertaisesti b-mäisempi kuin vaikkapa Manaaja. Alun säikyttelyt ovat ajoittain ihan viehkoja, mutta kun täysi rätinä polkaistaan päälle, hommasta menee maku. Parempi olisi ollut jättää tämäkin katsomatta ja kuvitella että se on kasarikauhun klassikko.

Dogma oli huonompi kuin muistelin. Jep, dialogi loistaa ajoittain, mutta silloinkin lähinnä sillä mitä sanoja käytetään kuin sillä mitä sanotaan. Hahmot ovat samanlaisia kuin kaikissa Smithin elokuvissa (ja tuon voi siis lukea aidosti joko suositukseksi tai varoitukseksi) ja juoni on vähän pakoitetun oloinen. Eniten minua silti rassasi kristittyjen esittäminen naiiveina hölmöinä ja siitä seurannut reipas ylimielisyys, joka puolestaan kääntyi lopussa käsikirjoittajan hölmöydeksi (miten älykkäitä solvauksia sitä jaksaa keksiä, jos kinastelee lasten kanssa?). Buu.

Sex, Lies, and Videotape jätti erikoisen maun. Ensinnäkin Spaderin rooli oli alikirjoitettu ja mies itse huojuu ylinäyttelemisen rajalla, toisekseen Andie Macdowellin viimeinen purkaus tuntuu hahmonvastaiselta. Toisaalta taas tarina, aihe ja etenkin rakenne jolla se kerrotaan olivat miellyttäviä, uskottavan oloisia ja turhia konstailemattomia. Ei niin kova kuin hehkutettiin, mutta hahmotutkielmana aika hyvä.

La Femme Nikitasta oppii ainakin sen, että Mersulla pääsee vaikka läpi tiiliseinän. Leffassa on varsin mainiot ensimmäinen ja toinen näytös, ja aina välillä Nikita-paran tuska tulee läpi tavalla, joka on toimintaelokuvalle harvinaista. Besson-setä ei ole koskaan ollut vahvimmillaan käsikirjoittajana, ja nytkin leffa kietaistaan kasaan aika hämmentävän mitäänsanomattomalla tavalla. Parempi silti kuin Leon, ja visuaalis-kineettis-leikkauksellisesti ajoittain oikein nannaa.

Pari Hitchcock-mielipidettä tähän väliin: Psychon eka näytös on parempi kuin viimeiset. Anthony Perkins on tosi hyvä roolissansa, mitä nyt vähän psykoillessaan lipsuu yli, mutta jättää joka tapauksessa muut sählärit kirkkaasti varjoonsa (jos nyt metaforien sotkeminen sallitaan).

North by Northwestin eka puolituntinen on aika hauska väärinkäsitysmysteeri. Sen jälkeen pilataan siihen asti rakennettu jännitys ja aletaan puljata toisenlaista. Loppuelokuva soljuu aivon läpi jättämättä sen kummempia merkkejä. James Mason korjaa näyttelijäpotin kotiin vähän samalla tavalla kuin Anthony Perkins Psykossa. Ehkä Hitchin käyttämät luonnenäyttelijät vain olivat parempia kuin aikansa starbat. Vähän minua vaivasi teknisessä toteutuksessa se, että puolen vuosisadan ikäiset taustaprojektiot näyttävät kököiltä.

Vertigon paras puolisko on loppupuoli eli se viimeinen näytös, jossa Jimmy Stewart yrittää stailata uutta tyttöystäväänsä kuolleen sydänkäpysensä näköiseksi. Siinä on sentään jotain kiinnostavaa, toisin kuin leffan alkupuolessa, jonka mysteeri selitetään katsojalle jo siinä toisen näytöksen jälkeen. (Sama homma tosiaan North by Northwestissä.) Okei, elokuvantekijä saa vapaasti valita jännityksen ja mysteerin välillä — ja edellisen mestariksihan kaljupäätä on perinteisesti tituleerattu — mutta se vain käy vähän pitkäveteiseksi.

Ja sitten paluu normaaliin ohjelmaan.

My Own Private Idahon hienoin puoli taitaa olla ne still-kuvat, jotka on kuvattu elokuvakameralla. Keskivaiheilla lorahdetaan jostain syystä puhumaan Shakespearea, mutta mikäs siinä. En erityisemmin tykännyt, liian artsy. Mieluummin myöhäis-Van Santia minulle, kiitos.

Pom Pokoa ei voine suositella kenellekään, jonka mielestä pesukarhun tapaisten elukoiden ei pitäisi käyttää kivespussejaan muuhun kuin kivesten kannattelemiseen. Ainakin minun sivistymättömän länsimainen ensireaktioni taikakasseihin oli nimittäin pyrskähtää kontrolloimattomaan nauruun. Hirmuisen kauniisti animoitu kuitenkin, ja on siinä tarinassakin ajoittain imua. Perus-Ghibliä, eli erittäin katsottavaa kamaa, vaikkei erinomaisuuden sfäärejä tavoitakaan.

Before Sunrise ei hurmannut minulta sukkia jaloista. Ehkä pitää katsoa vielä tuo jatko-osa, ennen kuin osaan sanoa mitään viisasta. Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että näemmä standardoitu huttu tyyliin When Harry Met Sally toimii minulle tällaista pienimuotoisen pseudorealistista höpöttelyä paremmin. (Luulin pitkään, että indie-elokuva on sellainen, joissa puhutaan paljon eikä tehdä mitään.)

Save the Green Planet on aivan valloittava höpösatu Etelä-Koreasta. Vaikka se taitaa löytyä scifi-kategorian alta aika monesta paikasta, ei pidä antaa kuoren hämätä. Todellisuudessa siinä on kyse Seven-mäisestä trilleristä, jossa kaappaaja, kaapattu ja poliisi pelaavat toisiaan ja kelloa vastaan armotonta peliä, josta ei hyvä seuraa. Suosittelen, tosin höpövarauksella — leffa pöhköilee välillä.

Front Page (1974) oli sellainen kolmen tähden elokuva: vanhan ajan sanailukomedia, jossa miespääosat sättivät toisiaan kilpaa ja naisten tehtävänä on pysyä poissa jaloista. Ei lähelläkään jonkun Some Like It Hotin loistavuutta, mutta menettelee.

Miksi elokuvat eivät itketä minua

(Lukion äidinkielen opettajani sanoi, että otsikkoon ei parane laittaa kysymystä, ellei ole varma että pystyy vastaamaan siihen.)

Kyyneleet ovat elokuvateatterissa olleet lähimpänä kahden Sormusten herra -elokuvan kohdalla: Sormusten ritarien siinä kohtauksessa, jossa Frodoa raahataan kuoleman partaalla kohti Rivendelliä, ja Kuninkaan paluun siinä kohdassa, jossa Sam nostaa uupuneen Frodon harteilleen ja kantaa tämän ylös Tuomiovuorta.

En kuitenkaan itkenyt.

Itse asiassa olen (jos muistan oikein) itkenyt elokuvissa vain kerran. Se tapahtui noin kymmenvuotiaana, kun näin ensimmäistä kertaa Jean-Jacques Annaud’n eläinsadun Karhu. Surku karkasi silmäkulmaan, kun pikkunallen äiti jäi kivivyöryn alle ja karhunpoika vinkui ymmärtämättömyyksissään.

Siitä on nyt kulunut viitisentoista vuotta. Olen suorastaan ihmetellyt, miksen reagoi elokuviin voimakkaammin. Parempi puoliskoni, neiti Manninen, saattaa vollottaa jo pelkästään surullista kohtausta odottaessaan. ”No niin, nyt tuli itku” on melko tyypillinen kommentti esimerkiksi Cold Feetin loppupuolen Sitä Jaksoa katsottaessa. Minä istun hiljaa vieressä ja ihmettelen miksen välitä fiktion hahmoista.

En ole keksinyt ratkaisua ongelmaan, mutta olen tehnyt kaksi huomiota. Ensimmäinen on se, että dokumentit synnyttävät minussa selvästi isomman tunnereaktion. (Jos jälkikäteen selviää, että teos olikin fiktiota, tunnen oloni melkeinpä huijatuksi.) Toinen on se, että kyllähän minä suhtaudun elokuviin — ja kirjoihin — tunteella, mutta ainoa syvästi kokemani tunne on nauru.

Tajusin asian, kun äsken sängyllä löhötessäni höhöttelin ääneen McSweeney’sin huumorikokoelman juttujen otsikoille. Kaksi esimerkkiä: Circumstances Under Which I Would Have Sex with Some of My Fellow Jurors ja How Important Moments in My Life Would Have Been Different I Was Shot Twice in the Stomach. (Itse asiassa naurahdin jälkimmäiselle vielä tätä kirjoittaessanikin.)

Sen jälkeen aloin miettiä mitä kirjoja olen viimeksi ostanut (edellämainittu Created in Dark Times by Troubled Americans, Roald Dahlin Rakkaani, kyyhkyläiseni ja alahuuli sekä Monty Python Autobiography), mistä elokuvista olen viime aikoina pitänyt eniten, ja miksi Hitchcockin paras elokuva on — minun mielestäni — The Trouble With Harry. Vastaus on ilmeinen.

Ne ovat kaikki hauskoja. Mikä parasta, yleensä ne ovat hauskoja siksi, että ne ovat älykkäiden ihmisten luomuksia. Koska pidän itseäni tärkeänä ihmisenä, haluan oikein erikseen korostaa älykkyyden osuutta huumorin viehätyksessä. Munille potkiminen ei jaksa enää naurattaa kovin paljon, ellei potkija ole joulupukki ja potkittava teini-ikäinen skeittari. (Ihan totta, Bad Santakin on lapsille kiroiluineen ja säädyttömyyksineen ilmiselvä neron tuotos.)

Teoriani ei liene kaikenkattava, mutta olen varsin tyytyväinen siihen, että olen saanut pelastettua elokuvat loputtoman analyysin suosta takaisin affektin piiriin. Eikä ole hullumpi saavutus sekään, että onnistuin samalla legitimoimaan itselleni komedian varteenotettavana taidemuotona. On minulla ollut tuottamattomampiakin päiviä.

Kuusi kuumaa kipaletta

Huh, onneksi muu maailma huolehtii sisällöntuotantoon motivoimisesta — pitkät päivät lehtityöhön totutellessa ovat imeneet kirjoitusmehuni taas melko kuiviin.

Vaan asiaan!

  • System Of A Dow: B.Y.O.B. — Levy ei ehkä ole paras asia sitten viipaloidun leivän, mutta tämä ralli toimii
  • William Shatner: You’ll Have Time — Kului hyvä tovi niin, että soitin tältä levyltä vain ykkösraitaa (loistava cover-versio Pulpin Common Peoplesta), mutta kun lopulta avasin sydämeni Mr. Kirkin lyriikoille, valaistuin.
  • Team America Soundtrack: America, Fuck Yeah! — Rock and roll, fuck yeah! The Internet, fuck yeah! Slavery, fuck yeah!
  • Depeche Mode: In Your Room — Vanha rakkaani, jonka löysin jälleen levypinon keskeltä. Massivista, maanista ja hyperdramaattista eli nam.
  • Propellerheads: In Her Majesty’s Secret Service — Sama kuin yllä.
  • Nine Inch Nails: All The Love In The World (5.1-miksaus) — Jep, olen säälimättömän ysäri. Biisi palautti uskoni Trent Reznorin poppimagiaan, ja monikanavaversio on vaan 5,1 kertaa siistimpi kuin tylsä stereo. (Vai pitäisikö sen nyt olla 5.1 / 2.0 = 2.55 kertaa siistimpi?)

En kierrätä vahinkoa, paitsi ehkä Sbikhille ja Neliapinalle.

Leffa/DVD-meemi

Tämä tuli Atsolta.

1. Montako elokuvaa omistat DVD/VHS:nä?

Määrittelykysymys. Laskuri sanoo että 567 leffaa, mutta siitä osa on tietty standuppia ja sen sellaista. Toisaalta levyjä on yhteensä 887, joista 280 levyä on tv-sarjoja (näemmä 60 eri sarjaa).

2. Minkä elokuvan ostit viimeksi?

Tänään kolisi postilaatikosta Team America: World Police, mutta viimeksi taisin pistää tilauksen sisään Family Guy Live In Las Vegas CD/DVD-kombosta (jos se nyt lasketaan).

3. Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

Himassa Falling Down, teatterissa Seitsemän samuraita.

4. Nimeä viisi elokuvaa, joita katsot usein

Bad Santa, Tonari no Totoro, Moulin Rouge, Adaptation ja vaikka Casablanca. (On niin pirusti backlogia että harvoin tulee katsottua uusiksi mitään.)

5. Nimeä viisi ihmistä, jotka nakitat tekemään tämän!

Ville, Ville, Jussi, Mikko ja Samuli.

TV-ohjelma nuoruudestani

Jumalisde! Minua vaivasi jossain vaiheessa viime talvena viikkokaupalla ohjelma, jonka nimeä en muistanut. Tiesin vain sen, että se alkoi animaatiolla koulubussista ja että ihmisten päälle kaadettiin vettä.

Kiitos Family Guyn tiedän nyt, että sarja oli You Can’t Do That on Television. Vielä kun joku keksisi, että mitä se oli suomeksi.

Sitten olisi sellainen mysteeri, että mikähän mahtoi olla 1980-luvun alkupuolella näytetty brittiläinen lasten tahi nuorten scifi-sarja, jossa pojan huone muuttui avaruusalukseksi (ja sitä ohjattiin lampulla [ja sitten siinä oli ökkömönkiäisiä, joiden avaruusalukset muistuttivat jotenkin korppikotkia tai ainakin niillä oli kaula]).

Irtohuomioita televisiosarjoista

Ihmisen egoa ei pönkitä kuin leffalaskurin lukeman kasvattaminen, mutta toisinaan tulee vilkaistua myös muita töllötintuotteita. Tässä sekalaisia muistiinpanoja loppuvuodelta 2004 ja alkuvuodelta 2005.

Pannaan helmet heti kärkeen. The Day Today, Brass Eye ja Jam muodostavat Chris Morrisin televisiotyön ytimen. Ytimen, jonka armoton satiiri leikkaa timantin lailla television mädäntyneen kuoren läpi suoraan sen banaaliin sydämeen(!).

Singing Detective ja Lakes ovat kaksi mainiota, joskin varsin erilaista, esimerkkiä Iso-Britannian televisiotuotannon laadusta. Laulavan salapoliisiin toden ja epätoden yhdistelystä pamahti mieleeni Charlie Kaufman kerran jos toisenkin, vaikka lienee selvää, että vaikutelmat eivät ole kulkeneet ainakaan 2000-luvun Hollywoodista 1980-luvun Britanniaan. Luultavasti edellisen lauseen voisi kuitenkin lukea suosituksena Kaufmanin ystäville: Potterin huumori on eri tavalla nyrjähtänyttä ja dialogi aivan eri planeetalta, mutta sen verran analogianpoikasta löytyy, että kannattaisi tarkistaa asia ihan omin silmin. Järvet on muuten vaan perushyvää brittitelkkaria: kirjoitettu, ohjattu näytelty ja toteutettu ammattitaitoisesti.

Mainittakoon heti kärkeen, että Lars von Trierin Riget pieksää uusintaversionsa Kingdom Hospital 6–0. Pre-dogme-sarjassa näkyy selvästi auteurin kosketus: von Trierin hahmogalleriassa heiluvat tutun oloiset paskiaiset ja uhrit, mikä on tietysti eduksi sairaalaan sijoitetulle yliluonnolliselle melodraamalle. Sarjamuotoisuuden hyödyntäminen jää juonipuolella hiukkasen hataraksi, mutta hahmojen kanssa pidetään sitäkin enemmän hauskaa. (Toisaalta nykyään on helppo hemmotella itsensä pilalle, kun joka toisen seriesin sisällä sykkii serialin sydän.) Rigetiä voinee näiden kriteerien perusteella suositella myös sellaisille, jotka eivät miehen myöhemmästä tuotannosta niin välitä.

Kehittelin viime kesänä ideaa sitcomista, jonka keskeisenä hahmona olisi direct cinema -henkinen dokumentaristi, joka onnistuu aina suututtamaan kohteensa. Sitten tsekkasin brittikomedian People Like Us ja totesin että ajatukseni oli jo toteutettu, ja — totta kai — paljon hauskemmin kuin olin osannut ajatellakaan. Istuu sulavasti 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun brittikomedian nolousaaltoon, eli suositeltavaa kamaa Steve Cooganin ja Ricky Gervaisin ystäville.

Police Squad! olisi voinut käydä hieman rasittavaksi, jos sitä olisi tehty enemmän kuin kuusi jaksoa. Rehellisesti sanottuna viimeinen näistä kuudestakin on jo hieman väsynyt, tempo laskee eivätkä vitsit enää huvita. Mutta sitä ennen on saatu nauraa niin monelle sanaleikille, sutkaukselle ja kuvalliselle gagille, että pienet puutteet antaa anteeksi. Ehdoton mestariteos genressään on tämä, sillä tavara on pakattu tiukempaan kuin elokuvaversioissa. Miksei Police Squad! ole jo DVD:llä, hä?

On The Air tarjoaa mielenkiintoisen sisältö/laatu-vertauskohdan Police Squadille. David Lynchin ja Mark Frostin ilmeisesti normaalin höyrypäisessä tilassa ideoima komedia epäonnisesta televisioasemasta 1950-luvun Jenkeissä kouhottaa eteenpäin hirveää vauhtia. Jo ensimmäisen jakson jälkeen katsojan — eli minut — valtaa epäilys siitä, että kovin paljon pilotin sapluunasta ei tulla myöhemminkään poikkeamaan ja oikessahan hän — minä — oli (olin). Tavallaan ymmärrän, että On The Air pantiin off the air liki välittömästi, mutta toisaalta kyllä tämä sijoittuu Lynch-akselilla siinä määrin kiinnostavaan kohtaan, että enemmänkin olisi kokeillut. Toiminee parhaiten jakso kerrallaan.

HBO:n tuottama lyhyehkö Entourage oli laatupopkornia. Näsäviisastelevaa Hollywoodin selkäänpuukotusta — olkoonkin että veitsen terä on vaahtomuovia — ei ole koskaan liikaa, kuten Altmanin Playeristä kirjoitetut kehuvat arviot (se on elokuvana varsin keskinkertainen) osoittavat. Toivottavasti jatkoa seuraa.

Angels in America oli toki siirretty näyttämöltä varsin tyylikkäästi televisioon, mutta mikä tässä oli niin hienoa että olisi pitänyt rasvata korvansa ja loikata sillalta, näyttelijätkö? Sanotaan vaikka niin, että Al Pacinoa sietää siihen asti kunnes Roy Cohnin on aika kuolla, ja yleisesti ottaen tuntemattomammat nimet hoitivat hommansa ihan pätevästi — mihin niitä staroja siis tarvittiin? Oliko merkittävyys kenties aiheissa? Eikö homoutta, AIDSia ja Reaganin ajan Yhdysvaltoja siis ole käytetty minkään muun kulttuurituotteen kontekstina? Vai pitäisikö tässä vouhottaa hinnasta ja Emmy-palkinnoista? Näppärää tv-viihdettä, jossa oli sydäntä ja hienoa dialogia, mutta että vuosikymmenen mestariteos?

Duckman … täh? En enää muista yhtään mitä mieltä tästä olin. Ei siis liene kovinkaan suuri virstanpylväs maailman audiovisuaalisessa historiassa.

Ren & Stimpy oli melkolailla niin debiiliä kuin muistelinkin. Jos nyt jostain voi valittaa, niin ensimmäinen DVD-julkaisu ei ole täysin sensuroimaton ja tuotannon halpuus näkyy välillä aika tylsästi. Toisaalta siitä valittaminen on vähän kuin narisisi siitä, että animessa käytetään niin paljon pannauksia — hintatietoisia tyyliratkaisuja kumpikin.

Dr Who — Resurrection of the Daleks oli ihan paska. Vanhemman Dr. Whon on pakko olla parempaa.


Juu, saat siteerata kaunista lausettani ”armoton satiiri [joka] leikkaa timantin lailla television mädäntyneen kuoren läpi suoraan [television] banaaliin sydämeen” milloin tahansa.

Get Up Stand Up

GUSUn voitti Sami Hedberg ja hyvä niin. Mies oli finaalissa lavalla kuin kotonaan, vaikka materiaali oli ehkä vähän heikkoa (tai ainakin sitä tuli hirveällä vauhdilla). Vanha totuus pitää paikkansa yhä: Hyvä esiintyjä saa huononkin materiaalin toimimaan, kun taas huono esiintyjä tuhoaa hyvänkin aineiston.

Ihmiset ovat valittaneet, että esiintyjät eivät olleet hauskoja. Ei minusta aloittelevilta amatöörikoomikoilta voi erityisen briljanttia tavaraa heti olettaakaan. Jos GUSUa vertaa Last Comic Standingiin, tulee huomata että jälkimmäisessä kaikki osallistujat olivat työskennelleet jo pitkään määrätietoisesti lavakoomikoina, kun Suomi-versiossa lähes kaikki tulivat pystymetsästä. Potentiaaliahan tässä etsittiin eikä valmista pakettia.

Kokonaan toinen asia on se, että sarjan televisiototeutus oli ala-arvoinen. Tärisevät käsivarakuvat oli leikattu yhteen tavalla, joka pisti pahasti epäilemään ohjaaja-leikkaaja Tuukka Temosen ammattitaitoa. Ensinnäkin kuvailmaisusta sai päänsärkyä. Toisekseen näkymättömiin jääneen haastattelijan kysymyksistä ei saanut koskaan selvää. Kolmannekseen kuvamateriaalin vähäisyydestä johtuen huulisynkka oli välissä kateissa, kun leikkauskuva oli pitänyt onkia jostain aivan muualta.

Kaikkein ärsyttävintä oli kuitenkin se tapa, jolla jaksojen sisäinen dramaturgia oli tuhottu. Esiintyjien seteistä ei saanut kokonaiskuvaa, hyvä jos kuuli kaksi vitsiä peräkkäin. Minkä ihmeen takia semifinaalivaiheessa puolet kallisarvoisista minuuteista käytettiin koomikoiden preppaamisen näyttämiseen ja takahuoneessa seisoskeluun? Kolme viiden minuutin mittaista settiä mahtuisi jopa kaupallisen kanavan puolituntiseen, mutta ei.

Viimeinen jakso onneksi erottui kaikissa suhteissa edukseen, niin kuvakielen kuin kokonaisuudenkin kannalta. (Ellei lasketa sitä, että viimeisten minuuttien aikana ei suinkaan kuultu kommentteja osallistujilta, vaan jonkun mitäänsanomattoman bändin soittoa.) Ehkäpä ensi vuonna homma hoidetaan kunnolla kotiin.

The Blair Python Project

Huhtikuussa 2005 ryhmä opiskelijoita lähti Jyväskylään selvittämään Monty Pythonin lentävän sirkuksen arvoitusta. He katosivat jäljettömiin. Ainoa säästynyt dokumentti oli ryhmän sanelukoneesta löytynyt nauhoite.

Read On…

The Python Marathon #2

Ah, rakkaani! Edellisestä kerrasta (talvi 2002) onkin kulunut jo tovi. Suunnitelmana on siis katsoa putkeen kaikki Lentävän sirkuksen 45 jaksoa. Suoritus kestänee vajaat 25 tuntia. Tällä kertaa olemme antaneet itsellemme armoa siten, että katsomme kaudet käänteisessä järjestyksessä. Näin pääsemme viimeisten vuosien pitkitetyistä ja ei-kauhean-hauskoista sketseistä nopeammin eroon.

Tarkistuslista:

  • 14 levyä Lentävää sirkusta
  • ihmisiä 6 kpl (joista kaksi on ilmeisesti ryypännyt eilen)
    • plus vierailijoita tulossa kaiketi kolme
  • muistiinpanovälineet (vihko, kynä, sanelukone)
  • hassutteluvälineitä (puhuva apina, viikinkikypärä)
  • ruokaa (sis. spam)

Jep, kaikki on kunnossa.