Brewster McCloud on — kiltisti sanottuna — erikoinen elokuvan poikanen ohjaajamaestro Altmanilta. Melko irtonaisia elementtejä heitetään peliin kukin vuorollaan, mutta seuraako montaasista mitään? En tiedä. Hienoja, surrealistisia hetkiä leffa on kyllä sinänsä täynnä. Toisaalta minun mielestäni Altmania voi pitää siinä mielessä auteurina, että miehen tuotanto on kokonaisuudessaan yksittäistapauksia kiinnostavampi. Täten kompletionisti tahtonee nähdä myös Brewsterin, vaikka se ei merkittävimpien elokuvien listoille kohoakaan.

Point Blank, John ”Deliverance” Boormanin kostoelokuva toi monellakin tapaa mieleen Get Carterin: juoni, sävy, pääosarooli, aikakausi. Sohvalla maaten katsottuna kovin kummoista muistijälkeä rahankeruureissusta ei kuitenkaan jäänyt, joten ehkä tätäkin elokuvaa pitää tulkita aikansa kontekstissa (fuusio eurooppalaisesta sensibiliteetistä ja perin ameriikkalaisesta väkivaltagenrestä). Deliverance oli parempi.

Teatteri on yksi niistä monista, monista asioista, joista en tiedä yhtään mitään. Aatos pompahti päähän kun telkkarissa vilahti Illuminata. Hienosti, joskin hieman teatraalisesti näytelty elokuva olisi varmaan avautunut monine draama-alluusioineen paljon paremmin, jos niistä asioista jotain tajuaisi. Nyt tyhmän katsojan osaksi jäi nauttia ajoittain purevasta puheesta ja ihmetellä loppuaika lavasteita.

Ihan pakko on mainita, että puvustajana ja puppetöörinä elokuvassa toimi mies nimeltään Roman Paska, joka — ainakin pikaisen googlauksen perusteella — ilmeisesti on teatterimaailmassa kova nimi.

Your Friends & Neighbors oli tiukasti näytelty, aika tuimasti kirjoitettukin ja miellyttävän minimalisesti valkokankaistettu. Sen verran myöhässä kytkin televisio päälle, että rakenteesta ei uskalla paljon puhua. Tämän perusteella mieleen jäi kuitenkin kytemään aatos siitä, että kenties La Buten muitakin elokuvia pitäisi vilkaista.

Dogme #1 eli Festen oli hyvä elokuva, dogmaa tai ei. Itse asiassa minulla ei pistänyt silmään tahi korvaan yksikään dogmaattinen seikka. Selvää on, että käsivarainen videokamerajälki poikkesi 35-milliselle kuvatusta ja jälkikäteen dubatusta tuotteesta, mutta onko kyseessä vain aste-ero vai jotain syvällisempää? Minun käsitykseni mukaan tässä tapauksessa edellistä, ja aika lievää sellaista. Hauskasti tästä tuli mieleen äskettäin katsomani Buñuelin Charme discret de la bourgeoisie, liikutaanhan siinäkin parempien piirien päivällisellä, kun katastrofi tulee kylään.

Tilanne, johon en olisi uskonut: Katsoin samana päivänä sekä Jean-Pierre Jeunet’n että Aku Louhimiehen ohjaamat elokuvat, ja jälkimmäinen oli niistä kirkkaasti parempi. Kyse on tietenkin kaksikosta Un long dimanche de fiançailles ja Paha maa. Seepia-toonattu Kihlajaiset on sitä samaa söpöilyä ja silmäkarkkia, jonka Jeunet on aina osannut. Vastaavasti miehen rakkaus yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella on käynyt sitä rasittavammaksi, mitä pidemmälle ura on edennyt. (Minun kirjoissani Amélie ei ole mestariteos, onpahan vain Alien: Resurrectionin yläpuolella.)

Nyt on pakettiin saatu tehokas aloitus ja mainio lopetus, mutta kun niiden välissä lötköttää puolitoistatuninen leffanraato, ei tulokseen voi olla erityisen tyytyväinen. Minua ei vaivannut romanttisen höttöilyn ja Sommen lihamyllytyksen rinnastaminen, vaan yksinkertaisesti draivin puute. Mathilden mies saattaa olla hengissä tai sitten ei, mutta kun sillä ei tunnu olevan mitään väliä.

Sen sijaan Aku Louhimies pyyhkäisi ennakkoluulot kerralla puhtaaksi. Suoritus on sellainen, että Levottomia ja Kuutamolla alkavat tuntua täysin hyväksyttäviltä harjoituksilta — pitäähän ne oppirahat joskus maksaa. Pahassa maassa tragediaruuvia kiristetään ja kiristetään, kunnes kenelläkään ei ole enää hauskaa. Parhaiten se toimii Sulevi Peltolan segmentissä, joka onkin silkka tour de force. Yleisö, jota känninen hupsuttelu nauratti vielä hetkisen pitempään kuin olisi ollut tarvettakaan, vaikeni yhtäkkiä ja pysyi sitten loppuelokuvan ajan hiljaa.

Kokonaisuutena elokuva on siis helvetillisen hieno. Yksityiskohdista voi toki aina keskustella, eikä tässä mistään virheettömästä mestariteoksesta ole kyse. Silti: Näyttelijöistä ei voi naputtaa eikä käsikirjoituksessa ole löysiä, eli tunnetta löytyy. Visuaalisella puolella syvyysterävyyttä käytetään hahmojen eristämiseen samoin kuin äänen ambienssia, eli teknisestikin kaikki on kunnossa. Ehkä osan palasista olisi voinut järjestellä hieman toisin, takaa-ajoja Suomessa lie turha vieläkin tehdä ja ehkä välillä ollaan turhankin julmia, mutta kuten sanoin, kyse on yksityiskohdista. Ratkaiseva kriteeri, eli lopputulos kokonaisuutena, on erittäin onnistunut. Käy muuten ihmeessä katsomassa elokuva teatterissa, sillä vaikka genrensä ei isoa kangasta tarvitsekaan, on jo Peltolan lähikuva metrisenä sellainen elämys, johon ei kotiteatterissa heti päästä.

Saldo vuodelle 2005 on nyt 25 elokuvaa. Leffa per päivä -tahdista on sentään jo tiputtu, luojan kiitos. Saattaisi muuten graduilu kärsiä vielä nykyistä enemmän. Minkä sille mahtaa, että elokuvat ovat niin mukavia?

Post scriptum: Olkoonkin niin, että aikaperspektiivini on lyhyt ja näkemykseni tylsän kotikatsojan, mutta minusta Suomessa ei ole aikoihin tehty näin hienoja elokuvia. Kultakaudella suollettiin kamaa, joka oli varmaan aikanaan ihan vetoavaa, mutta Pahan maan 1970-lukulaisuus toimi minulle.

Sotalapset oli koskettava dokumentti. Kirjoitan tarkoituksella ’dokumentti’, sillä näillä matskuilla olisi voinut ihan yhtä hyvin tehdä radiodokkarin, eikä mitään olisi menetetty. Kuvituksena käytetyillä kotivideoilla on kyllä arvoa sinänsä, mutta kovin elimellisesti ne eivät juuri näiden haastateltavien tarinoihin istuneet. Toisaalta olin nähnyt tovia aiemmin Capturing the Friedmansin, jossa perheen omia videomatskuja käytettiin uskomattomilla tavoilla.

Jûichi-nin iru oli varsin rasittava kasarianime, jossa juoni on päätön, hahmot karikatyyrejä ja draama lähinnä tukkamalleissa. Skip.

Cold Mountain miellytti silmää enemmän kuin ennalta arvelin (Toisaalta vaikka English Patient olikin silkka pökäle, Talented Mr Ripley oli ihan sujuva trilleri). Kuvauksellisestihan tämä on aivan huikea ja näyttelijöistäkin voi nauttia, kunhan unohtaa pääosissa haahuilevat starat ja keskittyy sivuosiin. Kenties olen mainonnan uhri, mutta en myöskään tajunnut miten isossa osassa Yhdysvaltain sisällissota elokuvassa on. Suhde sotaan määrittää kaikkia hahmoja ja ohjaa tapahtumia traagiseen suuntaan, mikä tietenkin miellyttää vanhaa sivaria. En ole silti aivan varma siitä, jaksaisiko tämän katsoa toistamiseen.

The Score kärsii löperöstä käsikirjoituksesta. Kun pääosiin on haalittu De Niro ja Norton sekä vielä vanha kunnon Brando taustapiruksi, pitäisi matskuissa olla scenery to chew. Sen sijaan että kaappauskeikka olisi koko ajan vaarassa kaatua, sankarimme kohtaavat pieniä esteitä, joista he pääsisivät yli unissaankin. Missä on meno, missä on vaara, missä on zing? Se tosin pitää mainita, että laajakuvalla sommitellaan monessa kohtauksessa erinomaisen hienolla tavalla. Mutta mitäpä iloa siitä, kun leffa on muuten silkkaa pannukakkua?

Levottomat 3 — wau. Tsekatkaa Nicke Lignellin replikointityyli! Ihastelkaa Lara Moonin (mikä pseudonyymi pornokirjoittajalle se olisikaan) käsikirjoituksen dramaattista voimaa ja dialogin iskevyyttä. Tuijottakaa Jasper Pääkkösen siitintä! Älkääkä helvetissä katsoko tätä elokuvaa.

Saldo lie nyt 18.

Le charme discret de la bourgeoisie eli Porvariston hillityssä charmissa ei ollut mitään hillittyä. Loistava elokuva.

Un homme et une femme -elokuvalla on suomalaisen nykykatsojan näkökulmasta eräs ongelma. Siinä soi kaksi kappaletta, joiden assosiaatiot ovat jotain ihan muuta. Silja Linen mainosjinkku ja Ajankohtaisen kakkosen tunnari eivät varsinaisesti ohjaa aatoksia romanttiseen suuntaan. Vähän ohueksi tämä jää henkilökuvana tahi juonipätkänä, mutta tunnelma on kyllä 1960-luvun ranskalainen.

Easy Riderillä on toisenlainen musiikkiongelma. Ilmestyessään sen soundtrack oli uutta, radikaalia rokkia, joka sopi täydellisesti yhteen elokuvan in your face -asenteen kanssa. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin on hankala kuunnella Steppenwolfin Born to be freetä ja olla hihittelemättä. Ainakin minulle kappaleesta tulee ensimmäisenä mieleen neljäkymppinen, kaljamahainen retrorokkari. Mikä — tarkemmin ajateltuna — taitaa sopia Easy Rideriin aika hyvin. On se kyllä silti nautittava elokuva.

Tian di ying xiong eli Warriors of Heaven and Earth on tätä uuden koulukunnan Kauko-Itä-aktionia, jossa perustavanlaatuinen ristiriita höperön toiminnan ja pseudohistoriallisen dramatiikan kanssa ei ratkea oikein tyydyttävästi. Välillä siis pannaan miekoilla pahiksia halki, poikki ja pinoon, välillä taas puhutaan uskollisuudesta ja sen sellaisesta. Aika haaleaksi jäi, vaikka toki hienojakin kohtauksia oli mukana.

Maria Full of Grace oli varsin keskinkertainen, tärkeä aihe kun ei vielä tee tärkeää elokuvaa. Teema ja osittain tyylikin huitovat jossain Lilja 4 everin tienoilla. Kuvauksellisesti alkupuoliskon Kolumbian auringonvalo ja jälkimmäisen osan New Yorkin keinovalo vahvistavat hienosti tarinaa. Pääosassa näyttelevä Catalina Sandino Morano tekee erinomaista työtä. Ei tämä silti tunneviisaria väräyttänyt mitenkään ihmeellisesti, eikä missään nimessä niin paljon kuin monilla jenkkikriitikoilla.

Tavallaan sama vaivaa Victor/Victoriaa, joka käsitteli kyllä hienoa ja arvokasta aihetta, mutta romanttiset musikaalit eivät tärkeistä aiheista huolimatta ole minun makuuni. Eivät edes silloin, kun niissä on mukana hillitöntä slapstick-komiikkaa.

Sabrina ja To Have and to Have Not olivat molemmat todisteita siitä, että Bogartin karisma ei ole haihtunut vuosien kuluessa minnekään ja että Lauren Bacall oli nuorna plikkana melkoisen ultimate femme fatale. Sabrinan vaihdos kepeästä komediasta syvästi tuntevaksi (meinasin kirjoittaa tunkevaksi) ei ole minun makuuni, mutta minä olenkin tylsä ihminen. Hyvin se silti toimii. To Have and to Have Not haisee vähän esi-Casablancalta — jep, varastin idean leffakotelon takakannesta — mikä vaivaa siksi, että se ei kuitenkaan kohoa ison C:n tasolle. Mukavaa katsottavaa anyhow, vaikka mukana onkin maailman hirvein ranskalaisaksentti.