10:02: Tuomas saapuu, vertailemme DVD-levyjä. Olen asetellut Family Guy -levyt siisteihin pinoihin hyllylle, ja ensimmäinen levy on jo koneessa. Kahvia on tulossa. Kävin äsken kaupasta sämpylöitä, lihaa ja salaattia hampurilaisia varten.
10.23: Janne ja Kimmo saapuvat täydennyskierrokseltaan kaupasta. Olemme sillä välin pyörittäneet levyltä löytyviä mainosspotteja läpi neljä tai viisi kertaa. ”Joko mennään?” pojat kysyvät.
Pari hitsin hyvää, loput tasaista höttöä.
Aronofskyn nimi veti tämän puoleen, mutta en nyt sitten tiijä. Ammattitaitoisesti tehtyä ahtaan paikan kauhua, jossa vähän vilautellaan yliluonnollista mutta pääosin ahdistellaan mielen omilla tempuilla. Miinusta tulee muutamasta halpahintaisesta pikaleikkaussäikystä, jotka ovat aina epäreilu keino pistää katsoja paskomaan pöksyynsä. Olisi aikansa voinut huonomminkin käyttää, sillä varsinkin leffan toinen näytös on kyllä ihan pätevää kamaa.
Kovasti tätä taidettiin teatterikierroksella kehua. Amatöörimäisyys näkyi melkein kaikilla tavoilla, ja minua se haittasi. Muutama hyvä nauru kyllä irtosi, mutta tämä olisi toiminut varmaan paremmin lyhärinä. Sonja kylläkin naureskeli koko ajan, että mene & tiedä sitten.
Jos nyt oletetaan, että ohjaaja on elokuvan tärkein elementti, täytyy sanoa, että Cabaret antaa Bob Fossesta väärän kuvan. Minusta se oli vähän huteran oloinen läjä kohtauksia melko löysillä näyttelijäsuorituksilla ja aika epämääräisesti estetisoituna.
Lenny on nimittäin ihan eri maata. Ensinnäkin pääosassa on Dustin Hoffman siltä ajalta, jolloin hänkin vielä jaksoi näytellä. Toisekseen mustavalkokuvaus on ihan hemmetin hienoa.
Kolmannekseen leffan rakenne, joka sotkee rekonstrukturoituna haastatteluja, Lennyn livesettejä ja miehen elämää. Kolme yhteenpunoutuvaa kerronnan nuoraa toimivat yllättävänkin hyvin, ja koko filmi muistuttaakin melko paljon dokumenttifilmiä. Itse asiassa sehän esittää olevansa dokumentti, mitä vielä korostetaan loppukuvilla, joissa näkymätön haastattelija vääntää nauhurin pois päältä ja kiittää haastateltaviaan. Tietyllä tavalla se on ongelmallista, koska Lenny esittää olevansa objektiivinen, vaikka se ei sitä tietenkään ole.
Mutta minä kuitenkin tykkäsin kovasti. Tosin suhtauduin leffaan puoliksi tutkimuksen tekemisenä, koska yritän kovasti haalia kasaan aineistoa stand up -artikkeliani varten. Your mileage may vary.
Tämä elokuva oli kokonaan kielletty Suomessa aina Neuvostoliiton viime päiviin asti. Ilmeisesti kioskikirjallisuuspsykologisointi kommunististen valtioiden hirmu pelottavista ja ääritehokkaista aivopesumetodista on niin raakaa faktaa, että sitä ei suomettunut mieli kestä.
Tai sitten kansalaisia haluttiin suojata Frank Sinatran roolisuoritukselta, jonka huippukohtiin sisältyvät mm. käden lyöminen läpi oikean pöydän ja kammottavan huono monologi, jonka vanha sinisilmä sai vedettyä oikealla intensiteetillä läpi vain kerran, joten filmille tallentui tämä epätarkka kohtaus.
”Kaikkien aikojen poliittinen trilleri”, sallikaa minun nauraa. Jos höttöä haluaa, niin miksei sitten valitse vaikka Tom Clancyä?
Kyllähän tätä modernia japanikauhua nyt riittää. Parasite Eve edustaa Ringun tapaista hiippailua, jossa vähän vihjaillaan ja odotellaan ja sitten pelottaa. Paitsi että viimeisessä näytöksessä moinen hienovaraisuus unohdetaan ihan tyystin ja katsojaa tykitetään sekä höpsöillä efekteillä että höpsöllä technobabblelta. Elokuvan kohokohtana on pidettävä montaasia, jossa yhdistyvät autoileva, pahoinvoiva nainen ja koeastioissa kupliva alkulima. Se oli hieno kuvallinen metafora se, muuten aika pyhpah.
Avara luonto10. Wau. Steadicam-kuvia lentävistä linnuista, mitä muuta sitä voi ihminen elämässään toivoa? Upeaa matskua eikä yhtään mitään tietosisältöä. Vaan on ne linnut sööttejä ja uljaitakin, hitsi vie!
Kulttielokuvia on monenlaisia: Isoja leffoja, jotka saivat arvostusta vain kalkkunapiireissä, pieniä leffoja, joita kukaan ei nähnyt teatterissa, vaan mainetta alkoi kertyä vasta myöhemmin sekä huonoja leffoja. Toinen ja kolmas kuvaus sopivat Repo Maniin. Itse asiassa jos ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Coxin maine perustuu tähän nimenomaiseen leffaan, ei ole ihme ettei miehestä ole kuulunut aikoihin. (Korjaan: IMDB:n perusteella voisi olettaa miehen maineen perustuvan sekä tähän että Sid and Nancyyn. Same difference.) Okei, muutama murjaisu on ehdottoman hauska (Let’s go do crime.
Yeah, get sushi… and not pay.
) ja ruokapurkit, joissa lukee ”ruokaa” ovat kanssa kivoja. Mutta kokonainen elokuva? Ungh.
Kerrankin musiikkivideokokemus on auttanut ohjaajaa, sen sijaan että olisi tuudittanut hänet uskomaan pelkkien irrallisten kuvien voimaan. Ju-man-tsui-de! Ben Kingsleyn psykogangsteri – woah. Winstonen kehno ryhti – loistavaa fyysistä näyttelemistä. Ian MacShane – eihän Lovejoy voi kuin olla hieno.
Ja vaikka henkilöhahmoista ei kovin syviä tulekaan, se ei menoa haittaa. Itse asiassa se sopii elokuvaan aivan täydellisesti. Uso nyt jo, se on hyvä!
Pitää ihan ensiksi mainita, että minusta Sling Blade oli erittäin koskettava elokuva, etenkin Thorntonin ja pikkupojan isä-poika-tarina. Toisaalta muiden näyttelijöiden suoritus tuntui olevan välillä hieman hakusessa, vaikka himskatin hyviä kohtauksia heiltä irtosikin, niin kuin nyt vaikka se jäätelöbaarimono/dialogi.
Lisäksi leffaa vastaan taistelee vielä sekin, että juonen loppu käy melko ilmeiseksi jo varsin aikaisessa vaiheessa, mutta toisaalta se ei olekaan niin tärkeää kuin hahmojen edesottamukset.
Errr-hum, I think I’m gonna get me more of them French potaters.
Zombie-rock-leffa (vaiko rock-zombie?) ei kai voi olla kuin helvetin loistava tai sitten helvetin huono. Valitse itse.
Nyt voisitkin kertoa, miksi Pikkujättiläiset ovat huonoja hakuteoksia, etten ehdi nauttia materiastani.
Höpsöt amerikkalaiset nörtit ja niiden leffalistat. Jossain IMDB:n listojen huipuilla kelluu tämä, mutten tajua miksi. Meinaan vaan, että kysehän on vain käänteisestä rikostarinasta (käänteisessä siinä mielessä, että nyt ei haeta syyllistä vaan osoitetaan syyttömyyttä, tieksä niinku Matlockissa?), jossa hahmojen motivaatiot ovat tasan yksiulotteisia ja lopputulos on arvattavissa alusta asti. Ei tämä huono ollut muttei mikään hyväkään.
Jalan puutuminen on hassu juttu. Sitä herää keskellä yötä, tuntee jonkin olevan hullusti, mutta menee vielä tovi ennen kuin tajuaa mitä on tapahtumassa: Jalkaa pistelee, se tuntuu lämpimältä ja paksulta. Ensin tämä on hauskaa. Voi leikkiä Long John Silveriä ja askeltaa puujalan kanssa ympäriinsä. Varsin pian riemun korvaa kuitenkin pelko: Miten pitkään tämä kestää? Milloin tämä inhottava kuolio lakkaa? Jääkö jalkani tällaiseksi?
Analyze That on sama kokemus venytettynä kahden tunnin mittaiseksi.
Jos joku valittaa tämän elokuvan olevan pelkkää pintaa, hän ei selvästikään ole ymmärtänyt pelin henkeä. CH2 on yhdistelmä Chewbacca Defenseä ja Monty Pythonia: It just doesn’t make any sense
. Kun tämä premissi on sisäistetty, voi jättimäisestä non sequitur -kuvakollaasista koettaa sanoakin jotain.
Mutten kehtaa.
Sen sijaan kerron, että nykyään huononkin leffakokemuksen voi pelastaa lueskelemalla IMDB:n keskustelupalstoja sekä tietenkin mokaosiota. Tästä pätkästä oli huomattu esimerkiksi seuraavaa:
Continuity: The helicopter seen at the beginning of the film has its rotor blades folded back for transport on the truck, but they are suddenly fully open after falling off the dam (it takes a mechanic to open the blades).
Moinen erhe oli siis paistanut törkeästi kriitikon silmään kohtauksessa, jossa plikat väistääkseen ohjusta ja tykinammusta ajavat kuorma-auton alas jättimäiseltä padolta, vapauttavat kopterin auton lavalta, tippuvat vapaassa pudotuksessa kopteriin, käynnistävät sen ja lentävät pakoon. Vaan jokaiselle makunsa mukaan.
Pureva satiiri kulutusyhteiskunnasta? Tässä leffassa ei kyllä pure kuin helikopterin roottori zombien otsalohkoon, ja epäkuolleiden suolestustakin on loppujen lopuksi vähemmän kuin oletin. Käsis iskee välillä kyllä kipinää, mutta pätkällä on kestoa ihan liikaa, koska näyttelijät ovat suurimman osan ajasta niin kovin kuolleen oloisia (pun intended).
Toisaalta Dawn kuuluu zombie-leffojen yhtenä isoisänä jokaisen hömppäharrastajan peruslukemistoon, joten ei tähän käytetty kaksituntinen varsinaisesti kaduta.
Periaatteessa minä kannatan koko sydämestäni riippumatonta elokuvatuotantoa. Onhan usein niin, että Hollywood-tuotteet ovat standardoituja, hengettömiä, 35 millin levyisiä jättipökäleitä, joissa näyttelijöille tärkeintä on palkkio, ohjaajalle uran jatkaminen, kuvaajalle avustajien haukkuminen ja niin edelleen. Siitä sitten voi käänteisesti päätellä, että jos joku ehdoin tahdoin omilla rahoillaan saa raavittua leffan kasaan, on kaikilla tekijöillä jotain sanottavaa.
<Mutta toisaalta elokuvan tekeminen on vaikeaa, todella vaikeaa hommaa, joten näitä poikkeuksiakin syntyy. Tällä kertaa nimittäin käsikirjoittajan aivossa ei ole naksunut kuin migreeni, ohjaajaa on tuskin paikan päällä nähty, kuvaaja on toipumassa kaihileikkauksesta, leikkaaja osaa laskea yhteen ja näyttelijät ovat melkein hyvään lukiolaisteatteriesitykseen kelpaavia.
Amatöörimäinen kaikissa sanan huonoissa merkityksissä.
Suhteellisen nätisti animoitu – paitsi että hahmoanimaatio on suurimman osan ajasta ihan puuta – pätkä kärsii eniten siitä, että se on todellisten tapahtumien ”inspiroima”. Tämä on ongelmallista, koska todellinen Pocahontasin tarina ei muistuta elokuvassa esitettyä juuri päähenkilöiden nimiä enempää.
Se ottaa minua kalloon aivan suhteettomasti. Tuntuu siltä, että on parempi kääntää tarina kokonaan fiktioksi ja korostaa sitä kautta itselleen tärkeitä kohtia (kuten vaikkapa Citizen Kanessa), kuin tehdä sama temppu ja väittää juttua vielä faktuaaliseksi. Ehkä se on vain tuo orastava journalistinen identiteetti kun potkii vastaan.
I alla fall, Pocahontas on melkolailla sataprosenttisen tasaista Disney-huttua, jossa naimaikäinen isohinkkinen mimmi hinkuu jonkun ukonlötjäkkeen perään. Keksisivät välillä jonkun toisenkin juonikuvion. Huono mikä huono.
Mie tykkään enemmän Usual Suspectsista.
Olikos tämän tekemiselle mitään hyvää syytä, kun Manhunterkin on olemassa? Vaikkei Michael Mannin versiota minään mestariteoksena voi pitää, on se niin tuoreessa muistissa, etten keksi yhtään louhikäärmettä puoltavaa argumenttia. Ellei Fiennesin persposkia lasketa.
Tekemisen jälki näkyy
, sanoisi vakavampi kriitikko tästä Mooren esikoisdokumentista. Minusta tässä näkyy lähinnä kokemattomuus, joskin tarinankerronnallisesti tyyli on hyvin lähellä Bowling for Columbinea. Toisin sanottuna Roger & Messä tapahtuu koko ajan toinen toistaan uskomattomampia asioita, jotka ovat yhtä aikaa sekä hauskoja että surullisia.
Kaiken lisäksi tarina kuolevasta teollisuuskaupungista sopii paljon paremmin suomalaiseen muottiin kuin asehullujen toilailut. Kun kaupungin isoin työllistäjä sulkee ovensa, haetaan korviketta matkailusta – kuulostaako tutulta? – ja veteen loikkivista aaseista. Eikä yksikään elokuva, jossa on veteen loikkaava aasi, voi olla täysin huono.
Kova kapitalisti on tietenkin Roger B. Smithin puolella ja tuhahtelee Mooren naiveille haahuiluille, mutta jos Mooren tyyli iskee, tulet pitämään tästä.
Whoa! Scarface iski ja kovaa. Olen minä tämän joskus aiemminkin nähnyt, mutta siitä on jo puoli vuosikymmentä. Homma toimii: Brian De Palma juoksuttaa kameraa eestaas, ensin vihjaa kauheuksista ja sitten iskee ne suoraan päin pläsiä, eikä Pacinokaan ollut vielä muuttunut metodinäyttelijästä maneerimieheksi.
Ensin tuumasin jurputtaa siitä, että Moroderin musiikki ei ole kovinkaan hienovaraista, mutta eipä toisaalta Palmakaan mikään vihjailija ole. Uusintaversio, niinpä, mutta hyvä sellainen.
Saakeli! Olipa hyvä pätkä.
Sen takia onkin surullista, miten väsynyt ja kaavamainen Untouchables on. Tämän näkemisestä on enemmän aikaa kuin Scarfacesta, mutta tapahtumat ovat niin kaavamaisia, että niitä ei voi olla arvaamatta ennalta. Näyttelemisestä ei paljon tohdi puhua, enkä suoraan sanottuna tajua, miksi Connery sai tästä Oscarin.
Alku on vakuuttava: Musiikki, tekijämiehistö (en tiennytkään, että käsikirjoitus oli Mamet’n), pieni kulmapubi ja pikkutyttö… mutta sitten kaikki vain jumahtaa uriin. Huumori ei ole hauskaa, väkivalta ylimääräistä ja kuvakerrontakin tökkii – katsopa vaan miten kammottavan tervainen Odessa-pastissi onkaan. Uusintaversio, niinpä, mutta huono sellainen.
Kävi siis niin kuin Die Hardinkin kanssa: Hienot lapsuusmuistot äksönleffasta osoittautuivat ihan valheellisiksi.
Esan teorian mukaan niin pääsee käymään, ellei katso näitä pätkiä tasaisin väliajoin aina uudestaan. Kenties tämä selittääkin, miksi Cameronin toimintapommit ovat minusta vieläkin hienoja. Tai sitten ei.
Hero on hyvä käänteinen esimerkki siitä, miksi tarinankerronta on tärkeää. Verrataanpa sitä vaikka Hiipivään tiikeriin: Molemmissa on eeppistä tarinaa sekä taistelua entisaikain Kiinassa, suuria tunteita ja isoja staroja. Näistä kahdesta Hero on itse asiassa leukojalouksauttavampi: kung fu -hässäkät, wireworks, kuvaus, valaisu, puvustus, lavasteet ja leikkaus ovat kaikki mielettömän ylitsepursuavia, kuin lapsi karkkikaupassa. Ja silti Tiikeri on paljon parempi elokuvana, sillä siinä tarina on muutakin kuin miekkailukohtauksia yhdistävää liimaa.
Vaan on se nätti. Kuvapornoa, suorastaan.
Ringin sukulainen ainakin siinä mielessä, että Japani on molempien kotimaa ja meininki painottuu tunnelmaan eikä säikkyihin. Vähän hitaanoloisesti käynnistyvä elokuva pääsee loppupuolella kuitenkin omilleen, kun haamujengin puuhien laajuus selviää. Kiehtova. Niin, ja karvatkin kohosivat pystyyn, pariinkin kertaan.
Resident Evil oikein tehtynä. Irtojäseniä, zombie-joukkoja ja huimaa taistelulajein päiskettä tarjoilee Versus. Välillä naurattaakin, siinä määrin huimapäiseksi meno yltyy. Loppupuolella meno tosin vesittyy ylettömän tarinankuljetuksen (joo, mutta kato kun zombie-genressä se ei ole ihan niin tärkeää) tarkia. Silti: Tätä parempaa living dead -meininkiä ei ole ihan vähään aikaan näkynyt.
Maisemapornoa ja hirmuisen tylsä pääosan esittäjä, joka haahuilee suu auki läpi kaksituntisen pätkän. Muuten olen sitä mieltä, että kait elämästä tulee melkoisen traaginen, jos ottaa hengiltä perheensä ja rakastajansa. Mutta kait tämä on nyt sitä melodraamaa, jota minä en oikein ymmärrä. Sanoinko jo, että Norjan vuonot näyttävät laittoman hyvältä?
Voi pojat että Fargo on hieno leffa. Ihan ensimmäiseksi pitää disclaimerina mainita, että Fargo lukeutuu minun teinivuosieni hienoimpiin elokuvaelämyksiin kenties pitkälti siksi, että en tiennyt teatteriin mennessäni mitä odottaa. Mutta! Myöhemmät katselukerrat (ja Coenien muut teokset) ovat osoittaneet, että kyseessä ei ollut mikään vahinko.
Ensinnäkin: Oletko tajunnut, että elokuvaa ehtii kulua melkein kolmannes, ennen kuin päähenkilö eli Frances McDormand ilmestyy ruudulle? Ei liene liioiteltua väittää, että moisen tempun onnistunut suorittaminen vaatii jo melkomoista käsikirjoitusta. Toisekseen: Oletko pistänyt merkille sen, kuinka munakello tikittää keittiössä siinä vaiheessa, kun Jerry Lundegard saa puhelinsoiton appiukoltaan mutta suunnitelma on jo laitettu pysäyttämättömästi vauhtiin?
Kolmannekseen: Katso 47 minuutin kohdalta, millaisessa asennossa Peter Stormare istuu. Koko hahmo tiivistyy täydellisesti yhteen pieneen kuvaan. Ja mikä neronleimaus oli laittaa Stormare, joka äidinkielellään on eittämättä vähintäänkin normaalitasoinen supliikkimies mutta jonka englanti on huojuvaa, rooliin, jossa kulmikkuus ja hiljaisuus ovat eduksi? Neljännekseen: Mikä neronleimaus oli väittää elokuvaa tositapaukseksi ja trilleriksi ja täten hämätä yleisö (tai ainakin sen tyhmemmät jäsenet l. mie) vahtaamaan epäolennaisuuksia?
Hups, taisin innostua. Mutta kun se nyt vain on niin, että Fargo on pirullisen hyvä elokuva, sanoi Pauline Kael mitä lystää.
Ihan hienosti animoitu, mutta GITS:in suurin ansio taitaa olla – Akiran tapaan – siinä, että se oli ensimmäisten länteen saapuneiden suuribudjettisten animepätkien joukossa. Sarjamitta sopii pohdiskelevaan tyyliin paljon paremmin, joten…
…senpä takia SAC, josta olen nähnyt nyt 18 ensimmäistä jaksoa, on itse asiassa äitielokuvaansa parempi. Se ei tietenkään näytä yhtä hyvältä, mutta jotain käsikirjoituksen tasosta kertonee se, että siinä namecheckataan mm. se paradoksi, jonka mukaan mitä enemmän robotti muistuttaa ihmistä, sitä enemmän kiinnitämme huomiota eroon. (Jos joku muistaa mikä tuon ilmiön nimi on, niin saa kertoa. En löytänyt pienellä googlauksella artikkelia, josta sen aikanaan plokkasin.)
Olin jo luopumassa sarjan katsomisesta kolmannen jakson jälkeen, mutta nelosepisodi potkaisi käytiin juonikaaren, joka piti mielenkiintoa reilusti yllä. Mukaan mahtuu tietenkin myös tyhjänpäiväisiä ammuskelujaksoja sekä yksi irkkaamisen syvimmän olemuksen hienosti vangitseva hel-ve-til-li-sen tylsä jakso, joka tapahtuu kokonaan chatissä. Soundtrack on erittäin hieno ja kestää kuuntelua erillisenäkin.
Nännit irti, nännit irti! Tämä filosofinen elokuva pohdiskelee sadismin ja masokismin suhdetta toisiinsa elok
– ja paskat, sanon minä. Äärimmäisen visuaaliseen valkokangasväkivaltaan ei voi reagoida kuin huvittuneisuudella, juonta ei juurikaan ole ja homma menee koko ajan älyttömättömämmäksi, joten mitä jäi käteen? Verinen pää, sano.
Mielenkiintoisen hienovarainen kauhuelokuva, joka kuitenkin hassaa kammotuselementtinsä ja keskittyy enemmän valtasuhteiden sekä perinteiden voiman tutkailuun. Toiset haukkuvat hidastahtiseksi, vaan milloinkas se on ollut haittana jännärille? Yliluonnolisen kanssa flirttaillaan, mutta loppupeleissä selitystä haetaan kuitenkin ihmisestä itsestään. En minä erityisen ihastunut ollut mutta ei tätä täydeksi flopiksikaan voi tituleerata.
Hajanainen komedia, josta ei juuri räkänauruja irtoa, mutta ainahan BEV:iä kuuntelee. Pankkiryöstö-sivujuoni ei sen kummemmin liity varsinaiseen tarinaan, mutta eipä sekään ole kuin kehys läpänheitolle. Popkornin kanssa tämä varmaan menee ihan hyvin.
Voi että, kylläpä on aika ajanut Mel Brooksista ohitse. BS (kas vain lyehnnettä) kuuluu sarjaan ”parempi idea kuin toteutus”.
Esimerkki: Kohtaus jossa läjä pahiksia jonottaa päästäkseen mukaan tapporetkelle. Jonossa on monta hassua tyyppiä, natseja ja moottoripyöräilijöitä. Tyypit esitellään helvetillisen hassulla pannauksella, joka kestää minuutin. Ymmärrän kyllä, että ideana on antaa tilaa naurulle, mutta ei se vitsi ihan niin hauska ole.
Sinänsä länkkäriparodioinnissa on kyllä ideaa. Etenkin hirttäjäiset ja intiaani/orja-vitsit toimivat hyvin. Mutta liian hidas tämä on.
Jäipä melko hämmentynyt olo tästä visiitistä Matti Ijäksen maailmaan. Toisaalta jäi myös sellainen olo, että tälle pitää antaa aikaa ja katsoa joskus uudestaan, että saisi enemmän irti. Harvinaista sellainen minun kohdallani. Dialogi on siis todella hienoa, ja lisäpisteitä heruu todella hienosta ulkoasusta, josta vastaa – ylläri, ylläri – Kari Sohlberg.
Kuvattu varsin latteasti, näyttelijät varsin hyviä. Minusta leffan keskeinen kikka (nainen ei suostu uskomaan aviomiehensä kuolleen) oli kuitenkin jokseenkin venytetty. Tai sitten minä olen vaan lukenut liikaa genrefiktiota. Noin pohjimmiltaan on kuitenkin todettava, että ei tällainen lattean näköinen (vaikka edellämainittuun Haaveiden kehään verrattuna) draamapätkä minun kellojani soittele eikä kynttilöitä sytytä.
Slasher-cum-thriller-pätkän parasta antia on sen toinen näytös, jossa meno käy todella pirulliseksi. Sitä ennen on esitelty perinteiseen tapaan hahmot ja tapahtumapaikka käyttäen muutamaa näppärää aika-akselin väännöstä, jotka kääntävät kausaliteetin suunnan. Loppupuolella alkaa sitten olla melko selvää, millä tavalla leffan kaksi tarinaa toisiinsa kietoutuvat, ja kolmosnäytös onkin sitten aika tylsä, sen kun on pakko sitoa tarinan narut yhteen tavalla tai toisella. Kokonaisuutena kuitenkin vallan viihdyttävä.
Toistan sen mitä sanoin Blazing Saddlesista: Ihan hauskoja ideoita mutta toteutus kusee. Okei, tämä on tehty nollabudjetilla, ja okei, se on ZAZ-tiimin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus, mutta silti. Keskivaiheilla esitettävästä Bruce Lee -parodiasta digannevat ne, joiden mielestä Kung Pow oli hauska ja oivaltava elokuva. Mainittakoon kuitenkin, että aika paljon tissejä tässä vilkutellaan ja sinkkisketsi on ihan hauska.
Mutta kas, sehän on suosikkikuvaajani Kari Sohlberg! Ja ja tuota. Aika rautalangasta tässä välillä väännetään Turusen ja Pölösen keskeisiä aatteita (ja maalaista elä piä immeisenä
, sano) mutta huumori kyllä toimii. Sen sijaan rinnakkaisten tarinanjuonteiden kuljettelu tuntui minusta kärsineen turhan paljon elokuvamittaan tiivistämisestä. Ja onhan se viikatemies sumuisella pellolla melkoinen persoonallisuus.
Nyt toisella katsomiskerralla vasta tajusin, miksi tätä pätkää kehuttiin aikanaan niin paljon. En minä tätä kaiken selluloidin panteoniin olisi ihan heti korottamassa, mutta noir-pätkien joukossa L. A. Confidential on oikein kyvykäs. Taitoa osoittaa se, että kolme tarinaa nivoutuvat yhteen vallan mainiosti, että hyvä poliisi on kaikista vastenmielisin tyyppi ja että yksi päähenkilöistä lahdataan aivan yllättäen. Näyttelemisen riemuvoitto tämä ei minusta kuitenkaan ole, kun Kevin Spacey näyttäisi esittävän lähinnä Kevin Spaceytä, Guy Pearce on yhtä tyhjä kuin aina ja Russel Crowe machoilee tyhmänä miehenä, joka ei kuitenkaan ole tyhmä. Vaan erittäin suositelvaa katsottavaa kaikki tyynni.
Lienee sanomattakin selvää, että TV-sarja on yleensä elokuvaa parempi kohdemuoto monimutkaisen romaanin sovitusta varten. Raid-sarja olikin parasta kotimaista huttua pitkään aikaan, joten oli kai ihan loogista, että elokuva lähestyy materiaalia eri suunnasta. Lopputulos on puoliksi kaurismäkeläistä kivikasvokomediaa, puoliksi kyynistä yhteiskuntakritiikkiä. Vaan jos tykkäsi telkku-Raidista, niin kyllä leffakin kelpaa. Mieluummin sitä vain katsoisi uusia monituntisia sovituksia aiheesta.
PS: En oikein ilkeä sanoa katsoneeni Frankensteinia ja King Kongia, vaan kyseessä oli pikemminkin vilkaisu, joten tämä tuomion sanakin on vain pikainen. Frankin arvo oli lähinnä siinä, että näki mitä kaikkea leffasta on vuosien varrella parodioitu. Aika tökkivältä ja b-leffamaiselta se muuten vaikutti. Kong tuntui kulkevan leffana paljon jouhevammin: monsteria venailtiin ensimmäiset kolme varttia, sen jälkeen tuli puoli tuntia mäiskettä (stop motion -animaatiossa on vieläkin jotain viehättävää, vaikkei se missään nimessä näytäkään realistiselta), sitten lyhyt hengähdystauko ja perkuleellisen isot loppurytinät.
PPS: Pitäisikö minun silputa nämä sittenkin yksittäisiin juttuihin?
CLEESE: I remember once we got into a terrible fight about whether a candelabra should be made out of a goat or a sheep. We knew there was going to be a light bulb screwed into each of its four feet but there was this almost vitriolic fight, three against three, insulting each other: ’Fucking sheep! What do you mean a sheep? It has got to be a goat.’ I remember halfway through thinking, ’This is absolutely insane.’
Oleellinen pointti ovat absurdit kustannukset: Elokuvan valmistaminen maksaa sata miljoonaa dollaria, levitykseen laitetaan heti 4000 kopiota, joiden tekeminen maksaa viisi miljoonaa, mainostukseen poltetaan 30 miljoonaa ja niin edelleen. Kaiken tämän seurauksena isot leffat keräävät jopa kolmanneksen kokonaistuloistaan avausviikonloppuna, jonka jälkeen ne kuihtuvat pois. Ei ihme, että elokuvateollisuus jurputtaa teinien pikaviestinnän syövän voitot.