Archive for the ‘pop’ Category

Pophelmiä 1-3

Koska popmusiikkiin kuuluu olennaisesti sekä se, että juuri sinä itse tiedät maailman parhaat kappaleet sekä se, ettei kukaan muu tunnista niitä, olen päättänyt aloittaa ”Pophelmiä”-listan, johon kerään mielestäni erinomaisia viisuja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet liian vähälle huomiolle. Äärimmäisen epäomalaatuinen idea, totta, mutta mahdoton vastustaa (olin jo itse asiassa sängyssä kun tämä pälkähti päähäni ja oli pakko nousta kirjoittamaan ensimmäiset ylös.)

(#01) Nine Inch Nails: We’re In This Together

Levy: The Fragile (1999)

Tämän uskomattoman napakan popbiisin kohtalona oli jäädä toiseksi singleksi levyltä, joka seurasi Reznorin paikan varmistanutta The Downward Spiralia. Kappale oli MTV-kierrossa muutaman viikon, jonka jälkeen sitä seurasi vielä (ainakin) kaksi muuta singleä, mutta kokonaisuutena levy katosi varsin äkkiä näkyvistä ja kuuluvilta. WITT:ssä yhdistyvät yksinkertaiset, angstiset, romantiikannäkäiset sanat, tukeva backbeat ja särökitara, tuo maailman kaunein instrumentti.

Kappaleen ratkaiseva hetki tulee ennen toista kertosäettä, kun Trentin laulu venyy bridgestä suoraan kertosäkeeseen ja hetken vaikuttaa siltä, kuin instrumentit pidättäisivät henkeä, ennen kuin kertosäe räjähtää uudelleen kuuluviin.

(#02) Marilyn Manson: Great Big White World, The Last Day on Earth ja Coma White

Levy: Mechnical Animals (1998)

Hyvä on, valitsin yhteensä kolme laulua. Hyvä on, Marilyn Manson ei oikeasti pelota ketään. Hyvä on, hän kierrättää Trent Reznorin ja aikaisempien shokkirokkareiden kliseitä. Mikään näistä seikoista ei silti vähennä poppoon kolmannen levyn aloitus- ja lopetuskappaleiden voimaa. Eeppisiä, koneilla täytettyjä lauluja kliinisestä konetodellisuudesta. Unohda siis silmämeikit, sulje silmäsi ja kuuntele. Jopa Samuli Knuuti piti tästä levystä.

(#03) Maryland: If I Knew Everything

Levy: Wreck (2001)

Melkein joensuulaista musiikkia, joka tunnustaa velkansa kaikille 1990-luvun suurille brittinimille. Ville pitäisi aateloida pelkästään tämän kappaleen ansiosta. Kengännauhabudjetilla tuotettu neljän biisin EP, joka on silti tai juuri siksi täynnä isoa, ihanan isoa ja pakahduttavaa tunnetta. Muistan vielä ensimmäisen kerran, kun kuulin kappaleen ja tajusin heti, että tämä pitää hankkia.

Sinne meni kylmät jalat

Cold Feetin viimeinen jakso ikinä loppui tunti sitten. Se oli kovasti koskettava (ainakin neiti Manninen tarvitsi nenäliinaa vähän väliä), mutta minusta myös vähän hätäinen. Huom: Spoilereita luvassa suomalaisille, joten älä lue jos moinen vaivaa.

Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että kyseessä oli sarja, jota en oikeastaan seurannut. Tai en ainakaan alusta asti. Enkä ainakaan molemmilla silmillä. Kävi nimittäin niin, että Sonja oli niin vakuuttunut sarjan ylivoimaisesta loistavuudesta jo alusta lähtien, että hän yritti kaupata sitä minullekin. Joten aloin katsoa sitä kun paikalle satuin. (Sama homma tapahtui muuten Popstarsin kanssa – en varsinaisesti katsonut sitä, mutta silti näin melkein kaikki jaksot, ja osan myös uusintoina.)

Mutta piti kirjoittamani siitä, miksi finaali tuntui hieman pakotetulta. Toisin kuin vaikkapa Sex and the Cityn lopetusjakso, Cold Feet halusi väen vängällä saada kaikkien päähenkilöidensä tarinaan jonkinlaisen lopetuksen. Myönnettäköön, että S & C on melkeinpä sitcom tähän verrattuna, mutta silti.

Ei siinä mitään, että osalle hahmoista loppu oli onnellinen ja osalle onneton, mutta kun yhden jakson aikana väännettiin loppuun juonikuviot, joita oli rakennettu koko muun kauden ajan, jäi suuhun hieman kitkerä maku.

Perustelen väitteeni sillä, että Sex and the Cityssä hahmot eivät juurikaan kehity, jatkuvilla juonikuviolla ei ole kovin suurta merkitystä – okei, kausimittakaavassa ehkä, mutta ei perinteisellä tavalla. Sanotaan vaikka niin, että muodolla oli enemmän merkitystä kuin sisällöllä.

Luolamiesten matkassa, ensivaikutelmia

Nyt se sitten alkoi – uusin Walking with -sarja. Ekasta jaksosta jäi kyllä vähän hassu maku, osittain formaattiin tehtyjen muutosten takia, osittain aihevalinnasta johtuen.

Ensinnäkin oli virhe, iso iso virhe, korvata kertojanääni sivustakatsojakertojalla. Kaiken muun lisäksi tämä hyypiö näyttää Groucho Marxilta kenttäkokeeseen valmistautuneeksi biologiksi pukeutuneena, sikarin tilalla on vaan termospullo. Jep, kaveri hörppää kupillisen kaffia savannilla tarkastellessaan apinoiden meininkejä. Aika lunki ukko.

Toisekseen juontaja ei ole sama henkilö kuin edellisissä sarjoissa. Brittiversiothan juonti Kenneth Branagh, Shakespeare-tulkki ja oletettavasti muheva mies. Ja nyt siellä on tämä reisitaskuhousupelle. Efekti lienee samantyylinen kuin jos Jarmo Heikkilän äänen sijasta kameran edessä loikkisikin Petteri Summanen.

Viidennekseen, anteeksi, siis kolmannekseen nämä apinaihmiset eivät näytä yhtä hyviltä kuin edes Beasts-sarjan mölliäiset, dinoista puhumattakaan. Ihmisapinoiden huulet ja naamat venyvät ja paukkuvat niin, että ne voivat vilautella mm. hammasrivistöjään (tekevät sitä ainakin luontodokumenttien mukaan vieläpä melko useaan, mokomat rasavillit kädelliset). Näillä maskeeratuilla muka-apinoilla ei liiku kuin silmäluomet ja nekin liian hitaasti.

Neljännekseen editoinnin tempoa on nopeutettu. Ensimmäisessä jaksossa oli varmaan enemmän leikkauksia kuin edellisissä sarjoissa yhteensä. Nopeutettua magmaa ja mannerta vilisti mykiön ohi niin, ettei liskoaivokaan pysynyt perässä.

Kolmannekseen, siis tarkoitan viidennekseen käsikirjoituksessa on jotain outoa. Esimerkkeinä jo aiemmin mainittu kahvitauko tai tämän jakson päätös. Jaksossa seurattiin Lucyn – se hyperkuuluisa Lucy, jonka lajinimeä en taatusti muista tai osaa kirjoittaa – elämää, ja se päättyi tietenkin sen (vai hänen?) kuolemaan(sa). Tämä kaavahan on hyväksi todettu jo dinosaurusten kohdalla, mutta jostain käsittämättömästä syystä kertojan piti nostaa Lucyn ruumis syliinsä ja kantaa se toiseen paikkaan, josta se sitten myöhemmin löydettäisiin. Mitä helvettiä? Kanniskeleeko Richard Attenborough kuolleita leopardeja ympäriinsä? (Vastaus on ei, hän kanniskelee vain ja ainoastaan täytettyjä kissapetoja.)

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Minua ainakin piristi kovasti tietoisuus siitä, että jossain vaiheessa viime vuonna parikymmentä täysijärkistä ja -ikäistä ihmistä on laittanut päälleen apinakamppeet ja menneet keskelle savannia esittämään esi-isiään ja -äitejään. Mielikuva ihmisistä, jotka heittelevät kuperkeikkoja, kiipeilevät puissa ja huutavat kuin apinat tulikuumassa säässä tekoturkiksissa ja saavat siitä palkkaa nostaa hymyn huulille milloin tahansa.

Ja ai niin: piti pyytää Olgalta anteeksi, kun tivasin kivikovaan että dinosarja olisi ehdottoman tieteellinen. Nyt täällä vasta valkeni karu totuus. Sekä dinot että pedot ovat saaneet paljon kritiikkiä osakseen juurikin perättömien arvausten tekemisestä. Mutta toisaalta, useimmat luonto-ohjelmat dramatisoivat kohteidensa elämää tavalla tai toisella. Vähintäänkin aikaa tiivistetään, sillä reaaliajassa syövä ja paskova peura ei olisi kovin hyvää televisiota.

Pätkii, haloo, pätkii!

Kätevä tämä kopio”suojaus” mitä esim. Massive Attackin 100th Window käyttää. Ei tarvitse ostaa vinyyliä erikseen, kun cd-versiokin napsuu ihan samalla lailla. Pärr-ke-leh!

Melkoinen mies tuo Eason

Owen sai äidiltään lahjaksi uuden kiina-pop-levyn, ja minähän lainasin sen hetimiten nohevana miehenä. Esittäjä on nimeltään Eason, ja levy kantaa nimeä ”4 A Change”. On tää aikamoista.

Kaikuja jpopista on selvästikin, kieli on kiinaa paitsi välillä kertsissä (erittäin puhdasta) englantia ja samplet on ykkösluokkaa. Joka toinen biisi on slovari, joka toinen menoviisu. Ei tämä nyt ihan Neptunesin tai Timbalandin tuottamalta kuulosta, mutta kovasti on yritetty. Ja kotelo on jo asia sinänsä! Yhteensä kolme levyä (kaksi HDCD:tä ja yksi VCD, jolla on vielä kaksi ääniraitaa lisäksi), joka avautuu ristin muotoiseksi vetämällä vivusta. Aika hankala selittää, joten antaa olla.

Miinuspuoleksi laskisin sen, että en saa nimistä selvää kun eivät ole latinalaisin aakkosin. Pitänee pyytää kämppistä litteroimaan ne.

Sopranos – wow!

Niinhän siinä taas kävi, että vaikka Sopranosien neloskauden ensimmäinen jakso ei tuntunut oikeastaan miltään, toinen osa muistutti taas siitä, miksi se on niin pirun hyvä sarja.

Erittäin ovelaa oli ensinnäkin loikata ajassa eteenpäin kolmannen kauden päätepisteen ja neljännen aloituskohdan välissä. Yhtäkkiä hahmot ovat taas vähän mystisempiä, motiivit eivät ole enää niin selviä, on enemmän jännitettävää.

Toisekseen dialogi on loistavaa. Chrissie tokaisee tyttöystävälleen ostamasta kultakorusta, että this thing’s got more carats than Bugs Bunny ja Tony yrittää selittää Notre Damen ja Nostradamuksen välistä eroa.

Kolmanneksi sarjassa on useampi kuin yksi päähenkilö. Tony, Meadow, Ralphie ja Christopher saavat kukin vuorollaan astua parrasvaloihin, ja kaikki tuntuu koko ajan tapahtuvan täysin loogisesti. Perusidea (perheongelmat mafiataustaa vasten) on yhtä hieno kuin se oli ensimmäisessäkin jaksossa.

Oi että. Hauska tappa vanha tuttu.

Joskus jopa levy-yhtiö löytää jyvän

What we who work in this industry tend to forget is that record companies have been around for 50-odd years but music has been around for thousands – Beggars Groupin Martin Mills on käsittänyt jotain mitä monet muut levymyynnin laskusta huolestuneet eivät. The Sunday Times Magazine, 16.2.2003

Laadukasta poptekstiä

Simon Price, tuo mainio Manics-kirjailija, työskentelee rock-kriitikkona Independent on Sundayssä. Tämä on ehdottomasti tärkein yksittäinen suositus lehden ostamiselle. Lievittää myös Samuli Knuuti -ikävää.

Pophelmet 7 ja 8

Brittipop-yhtyeen hittilevyjen huomaamattomat singlet, tai: Kuinka Pulp pelasti murehtivan teini-ikäisen.

(#07) Pulp: This Is Hardcore

Levy: This Is Hardcore (1998)

Jep, Help the Aged oli pettymys uuden Pulp-levyn ensisinglenä. Mutta kun sain pitkäsoiton haltuuni ja pääsin viidennen kappaleen kohdalle, pettymys pyyhkiytyi pois kuin valkoisessa tulessa. Silloin tiesin, että tässä se oli – suurin kuusi, johon bändi koskaan kurottaisi kapsahtamatta katajaan. Ensimmäisenä rummut. Sen jälkeen looppi saapuu vaivihkaa, kuin auraaliselta takavasemmalta. Sitten: piano. Niin yksinkertainen ja kiehtova kuvio.

Jouset! Pianokuvio muuttuu, kuulijalle annetaan pieni hengähdystauko ja Jarvis astuu kehiin. Miten loistavat sanoitukset Hardcorella onkaan. Koko levy on huippuluokkaa. Teräviä ja humaaneja huomioita vanhenevista, surullisista ihmisistä.

Kitara saapuu kolmen minuutin kohdalla varoittamaan tulevasta. Ja sieltä se saapuu, kuin tulva-aalto. You gotta take these dreams / and make them whole / Oh this is hardcore / There is no way back for you / Oh this is hardcore / This is me on top of you / And I can’t believe that it took me this long

Kliimaksin jälkeen laulu laskeutuu pehmeästi takaisin maan pinnalle, mutta millaisen maan! It’s what men in stained raincoats pay for, Jarvis laulaa, That goes in there / That goes in there / And then it’s over.

This truly is hardcore.

(#08) Pulp: Something Changed

Levy: Different Class (1995)

Piilohitti ja Different Classin kenties kaunein kappale. Yksinkertainen rakkauslaulu, joka ei silti malta olla viittaamatta itseensä: Why did I write this song / On that one day?

Kaunis jousisovitus, kestoa yhteensä alle kolme ja puoli minuuttia, kitarasoolo joka sopii biisiin täydellisesti. Laulu kohtalon, sattuman ja rakkauden kolmiosta. Would I be singing this song / to someone else instead? Siinäkin mielessä harvinainen Pulp-kappale, että sillä on onnellinen alku ja loppu.

Pieni ja sievä.

Pophelmet 4 ja 5

Tällä kertaa tarjolla isoa, ah niin isoa ja kaunista ahdistusta.

(#04) Spiritualized: Out Of Sight

Levy: Let It Come Down (2001)

Kuusiminuuttinen magnum opus, johon Spaceman tunkee kerralla kaikki levyllä käytetyt elementit: spiraalimainen rakenne, ylitsevuotava orkestraatio kitaroineen, jousineen ja torvineen, kehämäiset sanaleikit ja käsinkosketeltava tunne laulusuorituksessa. Kappale, joka vihjaa tulevasta, vetää henkeä ja räjäyttää sen jälkeen kaiken voimansa valloilleen. Kaikki tämä magia tiivistyy kohdassa 3:35.

(#05) Soundgarden: The Day I Tried To Live

Levy: Superunknown (1994)

Hittilevyn hittibiisien hitti, jos minulta kysytään – ja nythän kysytään. Pakahduttavan iso biisi, jossa Cornell esittelee äänialaansa (ja menee ehkä hiukan liian pitkälle), mutta myös sanoittajan kykyjään. Kafkamainen aloitus (Woke the same / As any other day / Except a voice was in my head) ja arkipäiväinen huomio (Words you say / Never seem to live up to / The ones inside your head) ovat parasta tekstitarjontaa koko levyllä. Ja koska kyse on Soundgardenista, on biisissä tietenkin myös Riffi.

PS: Lupaan täten, etten enää ikinä valita näissä listoissa jonkun kappaleen olevan ”unohdettu” tai ”aliarvostettu”. Muistin nimittäin juuri, että se on klise, jota inhoan verisesti. Ihmiset, jotka puhuvat tuolla tavalla, ylentävät itsensä vielä normaalia jumalaisempaan asemaan, eivätkä ikinä vastaa kysymyksiin ”kuka sen on unohtanut” ja ”miten mitataan popkappaleen arvostusta”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaisin tänne jok’ikisestä korvaamiellyttävästä viisusta, e-hei. Kyllä kappaleessa pitää jotain bonanzaa olla, että se tänne pääsee.

Older Entries Newer Entries