Mastodon

Kuka kehittäisi äänteiden esperanton?

Miksei kukaan ole vielä rakentanut keinotekoista kieltä, joka sisältäisi kaikki maailman äänteet?

Guardianin Science Weekly -podcastissa puhuttiin siitä, kuinka vastasyntyneellä on mahdollisuus oppia puhumaan ja ymmärtämään mitä tahansa kieltä, mutta aikuiselle se on paljon hankalampaa. En nyt tarkoita sanastoa ja kielioppia vaan äänteitä. Ne äänet, joiden opitaan olevan osa kieltä, soittelevat pääkopassa aivan eri hermoratoja kuin muu meteli.

Lapsilla on jokusen vuoden kestävä herkkyyskausi, jonka jälkeen uusien äänteiden ymmärtäminen hankaloituu melkoiseati. Tuttu esimerkki on vaikkapa japanin r-l-samanarvoisuus. Englantia puhuva japanilainen kyllä tiedostaa, että hair ja hair ovat äännearvoltaan erilaisia, mutta hänen voi olla kovin hankala saada eroa kuulumaan puheessaan.

Niinpä nyt joku tomera voisi kehittää äänteiden esperanton. Tungetaan siihen omina ääninään ää ja aa, vee ja wee, ranskan ärrä, sen seitsemän ässää, kiinan toonit ja Kalaharin kavereiden kurkkuäänteet. Sitä kun naperolle muutaman vuoden puhuu, niin jopa on varttuneella iällä mukava opetella vieraita kieliä. Kaiken oppii että heilahtaa.

Kuva-arvoitus

Kuka muusikko on kyseessä?

(suomeksi)



(saksaksi)

Vastaus tulee vajaan viikon päästä, tosin tämä on mielestäni aika helppo.

Kaksi Alankoa Ilosaaressa

Sielun Veljet

Sielun Veljet soitti lauantaina Ilosaarirockissa. Keikka kesti osapuilleen puolitoista tuntia ja kuulosti minun korvaani oikein hyvältä. En ole nähnyt yhtyettä aiemmin livenä enkä myöskään katsonut keikkatallenteita. Seuraava päivä menikin sitten debatoidessa siitä, että oliko kyseessä automaattisesti jonkin sortin Siekkareiden idean pettäminen, kun aikanaan ne olivat niin hurjia ja ennalta-arvattavia.

Otin käytännöllisen kannan. Ismo Alangon ei tarvinnut herättää yhtyettä henkiin siksi, että rahat olisivat loppuneet. Sama homma muuten Hassisen Koneen keikan kanssa reilu vuosikymmen sitten. Tämä nollaa ”ne teki sen ahneuksissaan” -perustelun, jota tosin kukaan ei nyt esittänytkään.

Jonkun mielestä hittibiisejä soitettiin liikaa. Vastaukseni siihen on, että miten niitä voi tulla liikaa, kun bändiä ei ole kahteenkymmeneen vuoteen kuultu livenä? Toisen mielestä esiintyminen ei ollut tarpeeksi energistä. Siihen sanon, että ei kai sitä keski-ikäisenä kehtaa samaan tyyliin remuta. Siekkareiden soitto oli sopivasti räväkkää ja ehdottoman lumoavaa, vaikka epäilemättä meininki ei näyttänyt samalta kuin kahdeksankymmentäluvulla.

Biisit ovat hienoja – tekisi mieleni sanoa niitä ajattomiksi – sekä Ismon ääni kaunis ja vahva kuten aina (se ei muuten ole mikään itsestäänselvyys, sillä rokkisolisti menettää helposti tehoja vuosien karttuessa). Olisin jopa taipuvainen sanomaan, että Ilosaaressa kuultu keikka oli hyvä, mutta siellä koettu keikka saattoi tuntua lussulta, koska vertailukohta oli niin kova. Tosin löysin ainakin yhden kaverin, joka oli nähnyt Siekkarit aikanaan keikalla ja oli lauantain kokemuksesta silti täpinöissään.

Yhtye poistui lavalta kaksi kertaa. Kun he palasivat ensimmäisen kerran, kuultiin Rakkaudesta. Minusta se on aina ollut nimensä veroinen sävellys ja tallenne. Niin myös nyt. Toinen encore oli yksinkertainen: Huda huda ja hitosti ilotulitteita.

** ** ** **

Neljä Ruusua

Neljä Ruusua soitti sunnuntaina Ilosaaressa. Olin saanut koko viikonlopun kuunnella rokkivieraiden ja nettituttujen vittuilua siitä, miten höntti yhtye Neljä Ruusua on ja miten se ei missään muualla pääsisi esiintymään vihoviimeisenä päälavalla. Puolustin Ilkkaa parhaani mukaan. Tosin on myönnettävä, että mukana oli ripaus ”vain minä saan haukkua lapsiani” -asennetta, mutta silti.

Minä pidän Neljästä Ruususta, eikä se ole ironista diggailua. Osaltaan asiaa saattaa selittää se, että toinen ja kolmas ostamani cd-levy olivat Haloo ja Hyvää yötä Bangkok. (Ensimmäinen oli Spin Doctorsin Turn It Upside Down, mutta se ei kuulu tähän.) Nappasin ne Joensuun Anttilan midprice-korista varmaankin kesällä tai syksyllä 1994 ja kuuntelin molemmat puhki. Siihen aikaan melkein jokainen uusi levy oli aina parasta musiikkia ikinä, sillä vertailupohja ei ollut vielä kovin laaja.

Muistelen hämärästi, että kun Neljä Ruusua viimeksi (tai ehkä sitä edellisellä kerralla, mistä näitä tietää) soitti Ilosaarirockin päälavalla, joku yleisössä karjui Juppihippipunkkarin kertsin viimeisen säkeen päälle ”tungen jäätä sun perseeseen” ja Ilkka Alanko lauloi hittibiisin alkuun mielistelevästi ”mie olen niin pop”. Toisin sanoen bändin keikat eivät ole jättäneet suuren suuria muistijälkiä.

Nyt lauloin innokkaasti mukana koko keikan. Se oli aika helppoa, sillä setti oli hittipainotteinen. Tai toisin päin: miksi Neljä Ruusua soittaisi mitään muuta kuin hittibiisejä? Huomasin osaavani monet kappaleista vieläkin ulkoa, vaikka en ole kuunnellut niitä ehkä kymmeneen vuoteen. Se ei ole huono asia ollenkaan. Epäilemättä tämä kertoo enemmän omasta innostumisestani kuin keikan onnistumisesta. Toisaalta taas yhdessä vaiheessa äijät vetivät peruukit päähänsä ja soittivat Popmuseon.

Okei, se saattoi olla huono argumentti Neljän Ruusun puolesta.

Ilkka on lyyrikkona luotettava. Riimit kolahtelevat paikoilleen säännönmukaisesti ja jämptisti kuin suora palkki Tetris-rivistöön. Välillä otetaan kantaa maailman vääryyttä vastaan. (Sama linja jatkui soololevylläkin Vaasankatu-kappaleessa, mutta harmillisesti Elektraa ei enää voi kuunnella Spotikasta, joten pitää turvautua YouTubeen.) Seksuaalisuutta käsitellään Neljän Ruusun sanoituksissa luontevasti, minkä muutkin joensuulaisyhtyeet ovat huomanneet.

Missä vaan -biisin kertosäkeen sanat ovat minusta raivostuttavat, mutta liukuva siirtymä B-osasta C-osaan on silkkaa neroutta. Kuittailkaa vaan Kode Koistisen rokkinimestä, mutta kirjoittakaa ensin samanlainen koukku. Sitä paitsi keikan loppupuolella kuultu Sun täytyy mennä kuulosti edelleen hyvältä. Ei pöhköhyvältä, vaan hyvähyvältä.

** ** ** **

PS: Keksin maailman parhaan coverbändin idean, kun Outi ei meinannut muistaa kunnolla Missä vaan -biisin kertsiä. Idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että soitetaan Neljän Ruusun biisejä, mutta vaihdetaan niistä riimit päikseen.

Siis:

Suojissa järvien
rannoilla metsien
loisteessa auringon tai puun

Nurmilla jokien
uomissa niittyjen
katveessa pensaiden tai kuun

Sehän alkaa kuulostaa Ismolta heti.

Elinpiiri muuttuu

Kysyin Mapnificentiltä, mihin pääsen noin 20 minuutissa nykyisestä osoitteesta:

ja uudesta – huomaa, että mittakaava on aikasta eri:

Töölö katoaa otteestani, mutta itä ja pohjoinen tulevat paljon lähemmäs kuin muuttomatkasta voisi päätellä (1,5 km itään päin). Ei ole symmetristä Helsinginkään joukkoliikenne.

Valehtelemisesta

Olin kirjannut muistiin seuraavan viisauden:

The question of whether or not truth always trumps other virtues. “Nothing but the truth” is the wrong maxim if things other than truth matter more. The most obvious examples are of courtesy and concern for people’s feelings, where kindness matters more than revealing the full, naked truth. Even here, however, we need to be careful. There is a risk of second guessing what is best for people or what we think they are able to deal with. Normally, it is better to allow people to make up their own minds on the basis of facts. Withholding truth for someone’s own benefit is sometimes justified but often it simply diminishes their autonomy. This is what Kant got right when he claimed that lying violates the dignity of man.

Lähde: The Whole Truth

Myyn kirjoja 6 eur / kpl

Kindlen ja lähestyvän muuton takia myyn lisää kirjoja. Tällä kertaa hintaa on 6 euroa / eepos. Kirjat pitää noutaa Helsingin Kalliosta, ellei sinulla ole tosi tosi tosi hyvää perustelua postittamiselle. Viimeisimpänä myytävien joukkoon lisätyt teokset on merkitty tähdellä *.

Sähköpostiosoitteeni on dst@iki.fi

Kauniisti sanottu

Sitten joskus muistokirjoituksessani saa siteerata Martin Amisin todistusta Christopher Hitchensistä:

Anyway, we do know what is going to happen to you, and to everyone else who will ever live on this planet. Your corporeal existence, O Hitch, derives from the elements released by supernovae, by exploding stars. Stellar fire was your womb, and stellar fire will be your grave: a just course for one who has always blazed so very brightly. The parent star, that steady-state H-bomb we call the sun, will eventually turn from yellow dwarf to red giant, and will swell out to consume what is left of us, about six billion years from now.

Ei sillä, että minulla olisi hänen kanssaan mitään tekemistä, mutta melkein tirautin kyyneleen lukiessani tuon.