Olen innoissani.
Päivän ohjelma, osa 1
Kätevä elokuvablogi
Tulopoliittinen huomio – katso video!
Whatever they’re payin’, it ain’t enough.
Koska Hitler
Fiksumpi kertoo Henkalle
Olen joko ihan täysin ulkona tai sitten Klaus Thunder & Ukkosmaine on hoitanut PR:nsä ilmiömäisesti.
Jokaisesta tuutista hehkutetaan Klaus Thunder & Ukkosmainetta. Koetin kuunnella levyä, mutta en oikein saanut kiinni, mikä siinä on hienoa. Lyriikat kuulostavat siltä kuin Kalle Aholan ala-asteen kolmannen luokan runovihko olisi löytynyt ja soundit ovat My First Casio -settiä 90-luvun eurodanceotteella. Silti tästä intoillaan.
Kertokaapa joku minua fiksumpi, mistä tässä on oikein kyse?
Kutsuiko joku minua?
Aloitetaan:
- tärkeintä on olla nähnyt yhtye livenä, sillä vain hetken huumassa voi ymmärtää, miten hienoa on paukuttaa Yamahasta automaattikomppia biisin taustalle
- auttaa, jos on henkinen side Joensuuhun. Ensinnäkin se varmistaa yhtyeen näkemisen keikalla ja toisekseen hieno Niinivaara Express -levy saattaa avautua teksteiltään paremmin, jos on opiskellut samassa koulussa kuin me
- yhtye yhdistää (ha!) hienosti leikkimielisän parodiallisen otteen ja ehdottoman vakavahenkisen paatoksen. Kombon ei pitäisi toimia, mutta niin se vain tekee. Se näkyy tarkemmin kolmessa seikassa:
- esiohjelmoitujen komppien taustalle on piilotettu kovan luokan musikanttius. Etenkin uudelta levyltä kuulee, että sävellykset ja sovitukset ovat kunnianhimoisia. Muovisoundeihin tarttuminen on toissijaista: soittaahan AC/DC:kin aina samaa biisiä uudestaan, mutta sitä pidetään vain terveenä keskittymisenä ydinosaamiseen
- tekstit ovat samanlaisia paradokseja, yhtä aikaa korneja ja koskettavia. Sitä paitsi niissä on hyvät tarttumapinnat kertseihin (ja miten kukaan voisi vastustaa loppulausetta
Yamaha soi, Yamaha soi
?) - Klausin esiintymisasu ja Wilhelmin tukka (tai ehkä housut, en osaa valita – onko pakko valita?)
Olen kuunnellut uuden levyn läpi vasta 1,5 kertaa, mutta uskallan jo sanoa sen olevan hieno. Omaan makuuni levyn 10 biisistä kaksi tai ehkä kolme kuulosti tylsiltä, mutta sekin johtui ainakin ensisijaisesti niiden sijoittelusta levylle. Kun nerokasta nopsaa rallia seuraa toinen melkein samanmoinen, ei jälkimmäinen tee yhtä suurta vaikutusta.
Mutta miten mahtavasti pojat – uskallan tässä yhteydessä pojitella – ovatkaan sisäistäneet sekä kammottavan ysäridiskon että kasarihevin hirveimmät puolet ja luoneet siitä jotain kaunista! Tämähän on kuin käänteinen Frankensteinin hirviö.
Esimerkki salaviisaudesta: olisiko Mansikkakauden (mp3) kertosäe yhtä jumalainen, jos sitä ei edeltäisi täysin käsittämättömästi köpöttelevä bridge? Ei olisi.
Summa summarum: tykkäsitkö levystä/leffasta/kirjasta
on tylsä kysymys, mutta miksi tykkäsit/et tykännyt
on hitosti kiinnostavampi. Jälkimmäiseen yritin lyhyesti vastata.
PS: Klaus Thunder & Ukkosmaine keikalla Semifinalissa 22. marraskuuta.
Mitä opin lukemalla, vko 43/2008
Haidtin teesi on tämä: jos mitataan ideologian toimivuutta ihmisten onnellisuuden maksimoimisella, uskonto tuottaa onnellisempia ihmisiä kuin ateismi.
Selitys menee jokseenkin näin. Ateismi ja liberaali ajatusmaailma painottavat yksilön vapauden merkitystä yhteiskunnassa. Tätä Haidt kutsuu sopimusyhteiskunnaksi. Karkeasti yksinkertaistaen mitä vain saa tehdä, kunhan siitä ei ole haittaa muille. Tämä lähestymistapa pyrkii maksimoimaan onnellisuuden ja minimoimaan kärsimyksen.
Sen sijaan uskonnollisen ihmisen näkemys yhteiskunnasta on mehiläispesä, jossa ryhmän menestys on perusarvo. Siteeraan vapaasti:
Yksilöllisiä mehiläisiä syntyy ja kuolee tuhansittain, mutta pesä elää pitkään ja jokaisella yksilöllä on oma tehtävänsä sen menestyksen takaamisessa. Suurimmat ongelmat ovat ulkopuolisten hyökkäykset ja sisältä päin tapahtuva yhteisten arvojen mädättäminen. Kumpikin voi johtaa pesän kuolemaan, joten kaikkien täytyy vetää yhtä köyttä ja olla valmis uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi.
Ja mistäkö sitten Haidt tietää, että uskonnolliset yhteiskunnat ovat onnellisempia? No, ensinnäkin uskovaiset lahjoittavat enemmän rahaa sekulaareille hyväntekeväisyysorganisaatioille ja naapureille. He uhraavat aikaansa ja lahjoittavat enemmän verta – molemmat varsin hyviä epäitsekkyyden mittareita.
Joten jos uskoo, että hyvässä yhteiskunnassa ihmiset ovat onnellisia, on kyettävä selittämään, miksi liberaalien perusarvona pitämästä vapaudestaan tinkivät uskovaiset ovat ateistiliberaaleja onnellisempia.
Värin mukaan järjestetyn kirjahyllyn haittapuolia
Konehylly
Muiden ajatuksia löysästä ajasta
Productivity 2.0: How the New Rules of Work Are Changing the Game sopii hyvin jatkoksi pari päivää sitten esittämälleni 20 prosentin oman ajan säännölle. Luen tuottavuus 2.0 -artikkelia (voi yäk mikä nimi) toimittajan työn näkökulmasta
- Työnteko ei ole tehtävien suorittamista. Sen sijaan pitäisi syventyä työtehtäviin, koska niin syntyy laadukkaampia juttuja.
- Vähemmän suunnittelua, enemmän tekemistä. Pistä jotain pihalle nopeasti ja viilaa se paremmaksi myöhemmin. Tämä jos mikä sotii perinteistä journalistista ajattelua vastaan, ja asiassa on puolensa. Ehkä sitä voisi soveltaa niin, että jutun ei tarvitse olla täydellinen, siis sisältää kaikkea, kunhan faktat vain ovat kohdillaan. Nettiin voi aina puskea lisää tavaraa myöhemmin.
- Vähemmän paperinpyörittelyä, enemmän automatisointia
- Keskity yhteen asiaan kerrallaan. Sitten kun juttu A odottaa käsittelevän toimittajan kommentteja, voi keskittyä juttuun B.
- Tee vähemmän, ei enemmän. Jälleen ajetaan takaa parempaa laatua.
- Älä tuhlaa aikaa organisoimiseen. Niin sanottu Google-lähestymistapa: on turha lajitella tietoa etukäteen, kun se voidaan löytää kuitenkin jälkikäteen tehokkaiden hakukoneiden avulla.
- Unohda hierarkiat. Joustavia tiimejä, yhteistyötä tarpeen mukaan, vähemmän pomoja.
- Tee vähemmän töitä. Pitkällä tähtäimellä tämä tuottaa parempia tuloksia kuin jatkuva ylitöiden vääntäminen.
Onko teeseissä tolkkua?