Bonnie & Clyde
Arthur Pennin – vai pitäisikö sanoa Warren Beattyn? – vuonna 1967 valmistunut gangsterielokuva oli ensimmäisiä Uuden Hollywoodin airueita. Aikalaiskriitikot totesivat elokuvan olevan aivan liian väkivaltainen, moraaliton ja glorifioivan päähenkilöidensä elämän. Harva tuntui muistavan mitä elokuvan loppukohtauksessa tapahtuu, mutta toisaalta Production Coden valossa moiset arviot olivat varsin ymmärrettäviä. Pauline Kaelin eriävä mielipide oli ensimmäinen merkki siitä, että vanhan Hollywoodin valta oli lopullisesti murtumassa.
Itse elokuva on kestänyt aikaa varsin hyvin, paremmin kuin mitä Mervi Pantti antaa ymmärtää. Ilmeisesti elokuvan tapahtumat eivät ole kovinkaan uskollisia todellisuudelle, mutta se ei menoa haittaa. Nykynäkökulmasta Bonnie & Clyde onkin lähinnä seikkailuelokuva: on eksoottisia maisemia, sympaattiset päähenkilöt, koomisia toilailuja sekä jonkin verran vaaraa ja toimintaa. Karismaahan sekä Beattyllä että Dunawayllä riittää.
Frida
Salma Hayekin lempilapsena syntynyt Frida Kahlo -elämäkertaelokuva (vaiko hagiografia?) ei erityisemmin hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Leffa itse oli tasaisen ammattitaitoista työtä, nti Hayek selviytyi osastaan puhtain paperein ja Diego Riveraa esittänyt Alfred Molina oli loistavan karismaattinen roolissaan sikamiehenä.
Elokuvan todenmukaisuudestakaan en osaa snaoa juuta tai jaata kun en käsikirjoituksen pohjana olevaa Hayden Ferreran kirjoittamaa elämäkertaa lukenut. Fridan (me ollaan ihan etunimipohjalla, kato) taide tuntui jäävän sivuosaan, ja hänen elämäntarinansakin kerrottiin lähinnä muiden kautta. Kenties Rivera sitten todella oli niin tukahduttava persoona, ettei Kahlo pystynyt mihinkään ilman häntä.
Geoffrey Rushin Trotski-roolia on kehuttu, vaikka se on aivan mitätön ja miehen venäläisaksentti silkkaa santapaperia. Samaten jaksettiin mainita, kuinka Fridan taulut heräävät elokuvassa eloon. Kieltämättä nämä kohtaukset on toteutettu tyylikkäästi, mutta niitä on vain muutama, eivätkä ne sen takia tunnu kovinkaan keskeisiltä. Eikä Salmalla ole unibrowta koko ajan.
Mutta kuten sanottua, ammattitaitoista jälkeä eikä suinkaan huonointa mahdollista puppaa mitä Los Angeles viime vuonna maailmalle suolti.
Syvä uni
Humphrey Bogart esittää ultrakoolia Philip Marlowea tässä klassikko-noirissa, joka ei kyllä yllä Maltan haukan tasolle. Naiset ovat kovin kohtalokkaita, ruumiita syntyy melko tiheään mutta elokuvan parasta antia on sen rautainen dialogi (sekä Bogien loppumattomat hellyttelynimet naisille: doll, angel, sweetie…).
Mielestäni – ja tämä on nyt siis sivistymättömän juntin rehellinen junttimielipide – Syvä uni kuten myös edellämainittu Maltan haukka ovat kiinnostavia enää lähinnä oman aikansa kontekstissa, toisin kuin vaikkapa Citizen Kane tai Casablanca.
Mutta tulipahan katsottua.
Apropoo: Tuumasin, että kyllä se arvioiminen numeroilla on niin tuubaa, että saa jäädä tekemättä tästedes.
Comments are closed.