A–B.

Adaptation

Onko se parempi kuin Being John Malkovich? Jaa-a, paha sanoa, mutta ainakaan se ei ole huonompi. Neljä mainiota pääosanesittäjää (kaksi Cagea, tietenkin), loistava käsikirjoitus ja metakerrontaa parin viikon tarpeisiin. Toinen katsontakerta oli aivan ehdoton, sillä vaikka tiesin toki jujun jo nähdessäni pätkän teatterissa, ei kaikkeen silti ehtinyt kiinnittää huomiota.

Annie Hall

Ensinnäkin, Annie Hall on parempi kuin Manhattan. Toisekseen, elokuva on kuvattu todella kauniisti, mikä ei varsinaisesti ole ihme, koska Willis oli DoP:nä. Kolmannekseen, vitsitiheys on uskomaton: Hello? I forgot my mantra, Walkenin automonologi, Uh, I’m very shallow and empty and I have no ideas and nothing interesting to say, Hey, don’t knock masturbation. It’s sex with someone I love ja niin edelleen. Neljänneksi, Diane Keaton on aivan loistava. Viidenneksi, myös draama-puoli toimii. Summa summarum: Ihana, ihana elokuva.

Barton Fink

Coenien Fargoa-edeltänyttä-elokuvaa-edeltänyt-elokuva edustaa poikien tuotannon hämyisempää päätä. Realistisella mallilla tätä ei saa selitettyä niin millään, ja yleissävykin on ehkä hitusen synkempi kuin ihmekaksosilla keskimäärin. Kun mainitsin mieluisimpien kuvien sijoittuvan Miller’s Crossingin ja Fargon väliin, en ollut vielä nähnyt Finkkiä. Toki elokuvasta löytyy yksi tapporepliikki, nimittäin Finkin Sex? He’s a man! We wrestled! Nyt jälkikäteen sijoittaisin sen samaan kategoriaan O Brotherin ja Man Who Wasn’t Theren kanssa, ne kun ovat molemmat konseptipainotteisia, enkä siis tykännyt niistä mitenkään ältsisti, älyllisellä tasolla lähinnä.

Basic

McTiernanin jännärin (vaikka ehkä trillereiden yhteydessä olisi asiallista mainita myös käsikirjoittaja… okei), McTiernanin ja Vanderbiltin jännärin eka puolisko on aika mainio, sen jälkeen tahti hidastuu ja viimeisen vartin aikana narut vedetään koneesta tulleen jumalan avulla niin solmuun, ettei kenelläkään ole enää kivaa. Not without its merits, tho’.

Blood Simple

Coenien esikoinen on kohtalaisen onnistunut film noir -pastissi. Pojat ovat palanneet samaan genreen tai sen reunamaille myöhemminkin, mutta keskeisimmät elementit ovat jo kasassa: groteski huumori, möhlätyt rikokset ja paksu, paksu aksentti. Toki halpuus näkyy ja kuuluu jossain, mutta on tällä viehätyksensä vielä 20 vuotta valmistumisen jälkeenkin, olipa sitten Coen-fani eli ei.