Pari hitsin hyvää, loput tasaista höttöä.

Below

Aronofskyn nimi veti tämän puoleen, mutta en nyt sitten tiijä. Ammattitaitoisesti tehtyä ahtaan paikan kauhua, jossa vähän vilautellaan yliluonnollista mutta pääosin ahdistellaan mielen omilla tempuilla. Miinusta tulee muutamasta halpahintaisesta pikaleikkaussäikystä, jotka ovat aina epäreilu keino pistää katsoja paskomaan pöksyynsä. Olisi aikansa voinut huonomminkin käyttää, sillä varsinkin leffan toinen näytös on kyllä ihan pätevää kamaa.

Jalla! Jalla!

Kovasti tätä taidettiin teatterikierroksella kehua. Amatöörimäisyys näkyi melkein kaikilla tavoilla, ja minua se haittasi. Muutama hyvä nauru kyllä irtosi, mutta tämä olisi toiminut varmaan paremmin lyhärinä. Sonja kylläkin naureskeli koko ajan, että mene & tiedä sitten.

Lenny

Jos nyt oletetaan, että ohjaaja on elokuvan tärkein elementti, täytyy sanoa, että Cabaret antaa Bob Fossesta väärän kuvan. Minusta se oli vähän huteran oloinen läjä kohtauksia melko löysillä näyttelijäsuorituksilla ja aika epämääräisesti estetisoituna.

Lenny on nimittäin ihan eri maata. Ensinnäkin pääosassa on Dustin Hoffman siltä ajalta, jolloin hänkin vielä jaksoi näytellä. Toisekseen mustavalkokuvaus on ihan hemmetin hienoa.

Kolmannekseen leffan rakenne, joka sotkee rekonstrukturoituna haastatteluja, Lennyn livesettejä ja miehen elämää. Kolme yhteenpunoutuvaa kerronnan nuoraa toimivat yllättävänkin hyvin, ja koko filmi muistuttaakin melko paljon dokumenttifilmiä. Itse asiassa sehän esittää olevansa dokumentti, mitä vielä korostetaan loppukuvilla, joissa näkymätön haastattelija vääntää nauhurin pois päältä ja kiittää haastateltaviaan. Tietyllä tavalla se on ongelmallista, koska Lenny esittää olevansa objektiivinen, vaikka se ei sitä tietenkään ole.

Mutta minä kuitenkin tykkäsin kovasti. Tosin suhtauduin leffaan puoliksi tutkimuksen tekemisenä, koska yritän kovasti haalia kasaan aineistoa stand up -artikkeliani varten. Your mileage may vary.

Manchurian Candidate

Tämä elokuva oli kokonaan kielletty Suomessa aina Neuvostoliiton viime päiviin asti. Ilmeisesti kioskikirjallisuuspsykologisointi kommunististen valtioiden hirmu pelottavista ja ääritehokkaista aivopesumetodista on niin raakaa faktaa, että sitä ei suomettunut mieli kestä.

Tai sitten kansalaisia haluttiin suojata Frank Sinatran roolisuoritukselta, jonka huippukohtiin sisältyvät mm. käden lyöminen läpi oikean pöydän ja kammottavan huono monologi, jonka vanha sinisilmä sai vedettyä oikealla intensiteetillä läpi vain kerran, joten filmille tallentui tämä epätarkka kohtaus.

”Kaikkien aikojen poliittinen trilleri”, sallikaa minun nauraa. Jos höttöä haluaa, niin miksei sitten valitse vaikka Tom Clancyä?

Parasite Eve

Kyllähän tätä modernia japanikauhua nyt riittää. Parasite Eve edustaa Ringun tapaista hiippailua, jossa vähän vihjaillaan ja odotellaan ja sitten pelottaa. Paitsi että viimeisessä näytöksessä moinen hienovaraisuus unohdetaan ihan tyystin ja katsojaa tykitetään sekä höpsöillä efekteillä että höpsöllä technobabblelta. Elokuvan kohokohtana on pidettävä montaasia, jossa yhdistyvät autoileva, pahoinvoiva nainen ja koeastioissa kupliva alkulima. Se oli hieno kuvallinen metafora se, muuten aika pyhpah.

Peuple Migrateur

Avara luonto10. Wau. Steadicam-kuvia lentävistä linnuista, mitä muuta sitä voi ihminen elämässään toivoa? Upeaa matskua eikä yhtään mitään tietosisältöä. Vaan on ne linnut sööttejä ja uljaitakin, hitsi vie!

Repo Man

Kulttielokuvia on monenlaisia: Isoja leffoja, jotka saivat arvostusta vain kalkkunapiireissä, pieniä leffoja, joita kukaan ei nähnyt teatterissa, vaan mainetta alkoi kertyä vasta myöhemmin sekä huonoja leffoja. Toinen ja kolmas kuvaus sopivat Repo Maniin. Itse asiassa jos ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Coxin maine perustuu tähän nimenomaiseen leffaan, ei ole ihme ettei miehestä ole kuulunut aikoihin. (Korjaan: IMDB:n perusteella voisi olettaa miehen maineen perustuvan sekä tähän että Sid and Nancyyn. Same difference.) Okei, muutama murjaisu on ehdottoman hauska (Let’s go do crime. Yeah, get sushi… and not pay.) ja ruokapurkit, joissa lukee ”ruokaa” ovat kanssa kivoja. Mutta kokonainen elokuva? Ungh.

Sexy Beast

1. Katso tämä elokuva.
2. Josset usko, katso elokuvan ensimmäinen kohtaus, jossa Ray Winstonen esittämä lihava ja yliruskettunut gangsteri löhöää auringossa ja jättimäinen kivenmurikka vierii hänen uima-altaaseensa.
3. Mieluusti voisit vaikka ostaa tämän.
4. Koska Sexy Beast on mieltäräjäyttävän hienosti kuvattu, valaistu, puvustettu, leikattu, näytelty, kirjoitettu, äänitetty ja kaikin puolin tehty leffa.
5. Katso kuitenkin tätä ennen Gandhi, jotta ymmärrät miksi Kingsleyn rooli on niin kova.

Kerrankin musiikkivideokokemus on auttanut ohjaajaa, sen sijaan että olisi tuudittanut hänet uskomaan pelkkien irrallisten kuvien voimaan. Ju-man-tsui-de! Ben Kingsleyn psykogangsteri – woah. Winstonen kehno ryhti – loistavaa fyysistä näyttelemistä. Ian MacShane – eihän Lovejoy voi kuin olla hieno.

Ja vaikka henkilöhahmoista ei kovin syviä tulekaan, se ei menoa haittaa. Itse asiassa se sopii elokuvaan aivan täydellisesti. Uso nyt jo, se on hyvä!

Sling Blade

Pitää ihan ensiksi mainita, että minusta Sling Blade oli erittäin koskettava elokuva, etenkin Thorntonin ja pikkupojan isä-poika-tarina. Toisaalta muiden näyttelijöiden suoritus tuntui olevan välillä hieman hakusessa, vaikka himskatin hyviä kohtauksia heiltä irtosikin, niin kuin nyt vaikka se jäätelöbaarimono/dialogi.

Lisäksi leffaa vastaan taistelee vielä sekin, että juonen loppu käy melko ilmeiseksi jo varsin aikaisessa vaiheessa, mutta toisaalta se ei olekaan niin tärkeää kuin hahmojen edesottamukset.

Errr-hum, I think I’m gonna get me more of them French potaters.

Wild Zero

Zombie-rock-leffa (vaiko rock-zombie?) ei kai voi olla kuin helvetin loistava tai sitten helvetin huono. Valitse itse.