Sekä tietenkin erittäin tarpeellinen mielipide kolmannesta Sormusten herra -elokuvasta.

Return of the King

Wuuhaa! Peter Jackson on tajunnut, että kun tehdään eeppistä elokuvaa, niin silloin tehdään eeppistä. Joten ei sillä väliä, että dialogi on edelleen korventavan hirveää, että patsastelua on enemmän kuin tarpeeksi (herra Gondorin valtias, Denethor, parhaana esimerkkinä ylinäyttelemisen jalon koulukunnan hedelmistä), että taistelut kestävät ja kestävät, että Sarumania ei näy, että loppuja on liikaa.

Nimittäin jos elokuva, jonka tapahtumat tietää täydellisesti etukäteen, saa katsojan elikäs minut nyyhkyttämään, pidättämään henkeä ja sydämen jyskäämään, on homma hoidettu kotiin. Yksittäisenä elokuvana rankkaisin Kuninkaan paluun paremmaksi kuin Kaksi tornia mutta huonommaksi kuin Sormuksen ritarit. Sen sijaan trilogian päätösosana RotK on erinomainen. Katharsista tulee niin että heikompia huimaa. Perhana soikoon, leffa on niin kova, että se tarvitsee varttitunnin mittaisen codan, jonka aikana katsomossa voi vähitellen palautua normaalitodellisuuteen.

Älyllä ja objektiivisella kritiikillä ei ole mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Sen sijaan primitiivireaktioilla ja helvetin isolla valkokankaalla on. Meidän Jackson-uskovaisten ei tarvinnut pettyä, ja se on vallan ihana joululahja se.

Insider

Michael Mann on taitava ohjaaja. Sekä Ali että Insider ovat molemmat totuuspohjaisia tarinoita, joissa tarinankerronta kestää hyvin kolmituntiseksikin venytettynä. Molemmissa on käytetty käsivarakuvausta lisäämässä dokumentaarisuuden makua ja taitavia, karismaattisia näyttelijöitä. Mannin elokuvia katsoo mielikseen.

Pientä nillittämistäkin tosin löytyy. Ensimmäistä kertaa sain puettua sanoiksi sen, mikä Al Pacinossa nyppii. Hän osaa näytellä todella intensiivisesti ja on sen takia miellyttävää katsottavaa, mutta aina ei voi olla varma, esittääkö Pacino näyttelemäänsä hahmoa vai itseään näyttelemässä. Sen takia sitä kai sanotaan maneeriksi.

Russell Crowe, joka normaalisti näyttelee lihaskimppua, on tällä kertaa rillipäisen nyhverön roolissa. Lopputuloksesta voi olla vain kahta mieltä: Joko yllättävä roolitus on neronleimaus tai sitten täydellinen fiasko. Minusta Crowe oli varsin vakuuttava, mutta kenties kuitenkin liian macho. Jotenkin tuntuu siltä, että lopputuloksessa on enemmän näyttelijää kuin näyteltävää.

Tämä taas liittyy leffan ”perustuu tositapahtumiin”-aspektiin. Elokuvan todenmukaisuutta voi arvioida vaikkapa lukemalla Marie Brennerin artikkelin, johon käsikirjoitus perustuu. Tiesin jo etukäteen, että esimerkiksi tapahtumien aikajärjestystä on muutettu, jotta lopputulos olisi dramaattisempi. Silti Brennerin jutun luettuani minusta tuntui siltä, että elokuvassa oli otettu turhankin paljon vapauksia.

Mutta jos moiset pilkkuasiat unohdetaan, on lopputulos nautittava. Näkymättömiä lisäpisteitä elokuva saa sankarijournalisti-asenteestaan (vrt. Presidentin miehet ja Kuoleman kentät).

Days of Heaven, Badlands

Terrence Malickin elokuvissa on aina lähes pysähtynyt lähikuva lehdestä, oksasta tai kukasta. Miestä pidetään yhtenä 1970-luvun Hollywoodin suurimmista lahjakkuuksista, runollisena selluloidivelhona. Nämä kaksi elokuvaa selittävät, miksi.

Ensinnäkin ne ovat upean näköisiä. Days of Heaven on kuvattu melkein kokonaan magic hourin aikana, sinä hetkenä, jolloin aurinko ei ole vielä laskenut kokonaan taivaanrannan taa. Toisekseen ne eivät selittele. Molemmissa elokuvissa käytetään kertojaa, joka puhuu likimain kaikesta muusta paitsi siitä mistä kertojan odotetaan puhuvan.

Eteerisistä elokuvista tykkääville Malickin pätkät ovat silkkaa mannaa. Minulle Thin Red Line maistui paremmin, mutta kauniita nämäkin ovat.

Saari

Myönnän: Saari on oudolla tavalla kiehtova. Ja kyllä: Siinä on todella, todella ilkeännäköistä väkivaltaa. Harvoin on valkokankaan kakistelut tuntuneet yhtä hyvin mahanpohjassa. Vaikkapa Ichi the Killeriin verrattuna Saaressa oli paljon enemmän ideaa, ja pahan olon näyttäminen/aiheuttaminen liittyi olennaisesti tarinankerrontaan.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, että irtoaako tästä melkein sanattomasta S/M-näytelmästä katsojalle jotain. Jossain väitettiin, että Kauko-Idästä tulevissa elokuvissa käytetään äärimmäisiä keinoja, kuten juuri väkivaltaa, karrikoituina indekseinä hahmojen tuntemuksista. Suomeksi sanottuna: Ilman taustatietoja korealaisesta elokuvaperinteestä (joita minulla ei ainakaan ole) on hankala mennä sanomaan yhtään mitään. Ei se huono ollut, jotenkin vain…

Vielä pitää mainita, että Futurefilmin julkaiseman DVD:n kuva on luvattoman huono. Pelkästään letterboksattu laajakuva menee aivan tuhnuksi veden ja sumun kanssa.

Manaaja

Manaaja kuuluu sarjaan kirja luettu ala-asteella, leffan näin vasta nyt. Senpä takia oli miellyttävää huomata, miten hemmetin tehokas kauhuväristely oli kyseessä. Lopputuloksen tietäminen ei vähentänyt jännitystä yhtään. Itse asiassa lopun manaaminen oli koko elokuvan heikointa antia, jossa katsojalle ei jäänyt paljon muuta tekemistä kuin efektien tirkistely.

Sen sijaan ensimmäinen tunti on aivan pirullisen toimivaa peukaloruuvin kiristämistä. Kaikki toimii: Kuva, ääni, leikkaus, näyttelijät (joiden tehtävänä on lähinnä näyttää huolestuneilta muovinaamoilta). Mainiota popkornikauhua tämä. Hieman säälittävää oli huomata, että kakkososaa ei edes yritetty tehdä samalla pieteetillä, vaan vedettiin koko homma ihan läskiksi. On se vaan niin, että kauhuleffatkin oli parempia 1970-luvulla.