Sunshine on aika hauska esitys Danny Boyleltä. Ei siis ha-ha-hauska, ellei ole teatterissa fyysikon kanssa, sillä Sunshinen ”tiede” saa fyysikon pään räjähtämään, ja se saattaisi olla hauskaa. Saattaisi. Joka tapauksessa Sunshinen avut ovat tiukasti esitetyssä jännityksessä, jonka Boyle selvästi hanskaa. Viittaukset 2001:een (ilmalukko, tietokone kuolee) ovat ilmeisiä, Alien tulee mieleen muuten vaan. Kuten toveri sosiologi asian muotoili: Sunshine oli silleen jännä, että kaksi ekaa näytöstä toimivat mainiosti. Horrorin puolelle lipsahtanut kolmas oli taas omituinen. No, ei ehkä omituinen, mutta hyvän setupin jälkeen se oli kyllä latteahko punchline. Kokonaisuus oli silti mainio.

Inland Empire on pitkä ja pelottava. En tiedä, tykkäsinkö elokuvasta, mutta kyllä se vaikutuksen teki. Toisaalta taas onhan siinä ihan saatanasti vain kaikkea sellaista sälää, joka tuntuu täysin käsittämättömältä. Okei, kyseessä on kokonaistaideteos, jonka osasista nillittäminen on kai suunnilleen yhtä tehokasta kuin Mona Lisan nenästä jurputtaminen, mutta jos teatterissa meinaa nukahtaa penkkiin… Yksi katselukerta ei riitä, mutta en tiedä, haluanko nähdä tämän toiseen otteeseen ainakaan kovin pian. Vertailukohtana Eraserhead on osuvin, vaikka tematiikassa on kai jotain samaa Lost Highwayn ja Mulholland Driven kanssa. Dargisin arviota New York Timesissä on kehuttu, eli lue se. Minä en edes osaa yrittää.