Sekä uusimmassa Imagessa (10/2007) että uusimmassa Veli-lehdessä (6/2007) on Kalle Kinnusen kirjoittamat jutut American Gangster -elokuvasta. Tai siis tarkemmin sanottuna Imagessa on juttu Russel Crowen epäonnisesta haastattelusta ja Veljessä taasen Denzel Washingtoniin keskittyvä pläjäys.
Kumpikin juttu on itsessään ihan ok. Imagessa Kinnunen on muuntanut vähäpuheisen Crowen epähaastattelun tarinaksi siitä, miten Hollywoodin pr-koneisto toimii. Esimerkkisitaatteina toimikoon Istumme pyöreän pöydän ääressä sviitissä Mandarin Oriental -hotellin 40. kerroksessa –– Nämä 20 minuutin ryhmähaastattelut ovat megatähtien standardi. Tällaisen pressipäivät ovat oma lokeronsa elokuvateollisuudessa
ja Olemme iltapäivän aikana jo ehtineet tavata American Gangsterin mutia tekijöitä –– Näyttelijäksi ryhtynyt Wu-Tang-raptuottaja RZA viihdytti melko hassuilla jutuillaan.
Ratkaisun ainoa vika on siinä, että tuollaisen tempun voi tehdä vain yhdesti. Seuraavalla kerralla on pakko myöntää, että alkuperäinen ajatus meni plörinäksi ja kehittää tilalle jotain muuta.
Hassuksi tilanne muodostuu, kun lukee hieman myöhemmin ilmestyneen Veli-lehden. Siinä nimittäin Kinnunen on valinnut perinteisen tien ja kirjoittaa Washingtonista, RZA:sta ja American Gangsterista. Toisin sanoen ensin dekonstruoituaan pr-masiinan toiminnan hän on kuitenkin tuottanut samasta haastattelutilaisuudesta toisen jutun, jossa tästä läpinäkyvyydestä ei ole jälkeäkään.
Varsinaisestihan kyseessä ei ole Kinnusen vika, koska ei tuollaisista tilaisuuksista pysty kirjoittamaan kovin monta erilaista, täysijärkistä juttua. Minä en ole harjoitellut kuin kotimaisten elokuvantekijöiden kanssa ja sekin on välillä nihkeää. Voin vain kuvitella, miten pirullista homma ison meren tuolla puolen. Silti tästä jäi mälsä maku.
PS: Jos kirjoittaja sattuu syystä tai toisesta päätymään tänne, kiinnostaisi tietää, miten juttujen lähestymistavat funtsittiin toimituksen kanssa.
6 Comments
Hyvä tapaus lähteä pohdiskelemaan, että onko kirjoittaja vaan ”töissä” juttuja kirjoittaessaan, jolloin tällaiset kaksiäänisyydet ja rinnakkaiset linjanvedot ovat ok. Jos kirjoittajalta taas odotetaan omaan identiteettiin jollain tavalla liitettävää linjausta, niin silloin tällainen olisi teennäistä ja lukijan aliarvioimista. Itse kallistuisin jälkimmäiseen. Jää huono maku suuhun jos kirjoittaja vetää ristiriitaista linjaa eri lehdissä. Lukijan ja kirjoittajan suhde ei ole silloin terveellä pohjalla, jos kirjoittaja rinnastaa linjauksen vaihdokset jonkinlaiseen medianaamioon, jota vaihdetaan tilanteen mukaan tarkoituksena vedättää lukijaa.
Disclaimer: Minulla ei minkäänlaista journalistista perehtyneisyyttä, joten ym. saattaa olla ratkaistu relevantin oppikirjan sivulla 2.
Tässä Kinnusen vastausta odotellessa (päivitäs Google indeksis jo!) voidaan spekuloida vähän lisää.
Silleensä saatat olla jäljillä, että ainakin lehtien identiteettiin nuo jutut sopivat. Image on rohkeampi, joten siinä voidaan dekonstruoida persiilleen mennyt haastattelu. Veli taas on perinteisempi, joten siinä moinen ratkaisu olisi ehkä tuntunut liian rajulta.
Hyvä kirjoittajahan mukautuu julkaisualustaansa.
Access. Ei mikään yksinkertainen käsite.
Kuten Olli totesi, Imagen jutun kaltaisia pr-koneen dekonstruktioita pääsee/joutuu kirjoittamaan ehkä kerran. Ja melkein yhtä harvoin niitä pääsee lukemaan. (Ei mikään ihme.) Haluaisin tietää, mitä ne muut toimittajat tilanteesta saivat irti…
Käytän alla ilmaisua ”megatähti”, koska se on sopivan banaali. Tarkoitan sillä nyt niitä ehkä noin neljää-viittäkymmentä (länsi)maailman tunnetuinta näyttelijää, joiden naamoilla helpoimmin myydään paitsi elokuvia, myös muuta mediaa.
Suomalainen printtitoimittaja ei pääse megatähden juttusille kahdestaan. No can do. Pieni maa, pienet lehtien levikit. Ja PR-koneistoa ei voi ohittaa. Silti monet megatähtijutut kirjoitetaan jopa niin, että toimittaja antaa oikein erikseen ymmärtää kyseessä olleen ”exclusive”-haastattelu. Etenkin juorulehdissä on tätä näkynyt. Muuallakin.
(Televisio on vähän eri asia. Mutta kun näette niitä Hollywood-tähtien televisiohaastatteluita, joissa tähti ja suomalaistoimittaja istuvat kahdestaan ”rennosti jutustellen” kameroiden edessä, pitäkää mielessä, että niiden tekemiseen on yleensä 4-6 minuuttia aikaa alkaen siitä, kun edellinen toimittaja poistuu huoneesta. I’ve been there. It really sucks.)
Tästä koneistosta kertominen on tietysti vähän kyseenalaista, kun se mahdollisesti rikkoo lukijan suhdetta juttuun.
Harmi, jos Imagen juttu jätti kuvan, että American Gangsterin pressipäivä olisi ollut muuten epäonnistunut. Ei suinkaan. Jutussahan keskityin siihen hieman turhautuneeseen, mutta myös huvittuneeseen tunnelmaan, joka ainakin minut valtasi, kun hankalaksi tiedetty megatähti Crowe antoi ensin odottaa itseään, sitten vielä yllättäen ”lähti röökille” ja ehti lopulta vastata vain muutamaan kysymykseen. Oikein klassinen Crowe-tapaus, joskaan ei pahimmasta päästä, kukaan ei edes loukkaantunut.
Veli-lehteen kirjoitin päivän kahdesta muusta kohtaamisesta lyhyen ja hyvin perinteisen ”leffa edellä”-jutun, jossa Washington ja RZA jakavat tuntojaan. Nämä haastattelut olivat ihan sujuvia, tavallisia, miellyttäviä. Asiallinen ryhmähaastattelu voi olla jopa kutakuinkin yhtä hyvä kuin ”one on one” – toimittajien mielessä pyörivät hämmästyttävän usein samat kysymykset. (Ja harmi, etteivät RZA:n kreiseimmät pohdinnat tästä tositilanteesta kuitenkaan oikein paperille taipuneet. Nauroin monta kertaa vielä nauhaa purkiessa.)
Muuten, Renny H. kävi marraskuussa Suomessa kertomassa paitsi Mannerheimista, myös uudesta The Cleaner-elokuvastaan (sen ensi-ilta Suomessa on tammikuussa). Renny antoi printtihaastattelunsa 11 ja 9 hengen pöydille. Aika monta juttua siitä ja elokuvasta oitis kirjoitettiin, mutta en nähnyt yhdessäkään mainintaa siitä, kuinka hassu tuo tilanne oikeastaan oli (miksei sitä kutsuttu tiedotustilaisuudeksi?). Itse elokuvaakaan ei oltu saatu Suomeen ajoissa toimittajien nähtäväksi.
Ja hei, ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka elokuvateollisuuden PR-masiinaa ei oikein voi ohittaa, ei se sentään ole täysin mätä.
Paljon vähemmällä stressaamisella kuin mitä Crowen, Washingtonin ja useita kymmeniä miljoonia levyjä myyneen räppärin kaltaisten megatähtien pikaiseen kohtaamiseen tarvitaan voi sentään haastatella ohjaajia, vähän vanhempia veteraaninäyttelijöitä tai independent-elokuvien tähtiä. He eivät tietenkään kiinnosta mediaa siinä missä kuumat megatähdet. Silti heillä on yleensä paljon enemmän sanottavaa ja halua sanoa se. Ja heitä pääsee tapaamaan jopa ihan kahdestaan, armeliaammin aikarajoittein.
Tero: oletko lukenut jutut? Imagen juttu siis käsittelee tilannetta jossa toimittajat odottavat Crowea, pohtii Crowen persoonaa ja touhuja julkisuudessa, ja lopussa paikalle vihdoin saapuva Crowe vastaa neljään kysymykseen ja lähtee taas lätkimään. Veli-juttu kertoo American Gangster-elokuvasta Denzel Washingtonin suulla ja RZA komppaa omassa laatikossaan, erillisessä haastattelussa, kertoen yhtä paljon rap-yhtyeensä Wu-Tang Clanin historiasta ja filosofiasta. Siis kaksi kovin erilaista kontekstia ja näkökulmaa (IMHO).
Kinnunen: En ole lukenut kumpaakaan juttua (minkä olisi tietysti voinut mainita aiemminkin), vaan reagoin blogitekstiin. Tarkoitukseni oli pohdiskella yleisellä tasolla kirjoittaja-lukija suhdetta, eikä niinkään ottaa kantaa sinun tapaukseen.
Selvennykseksi vielä ensimmäiseen kommenttiini: ”kirjoittaja” tarkoittaa yleisesti ketä tahansa mediaan juttuja kirjoittavaa eikä Kalle Kinnusta.