Leffavuosi on käynnistynyt vauhdikkaasti, mutta kyllä se ehtii siitä vielä lässähtää.
Dome Karukosken ohjaama ja Marko Leinon Leena Landerin romaanin pohjalta käsikirjoittama Tummien perhosten koti oli ammattitaitoista kotimaista elokuvaa. Sen tyylilaji on aika erilainen kuin TSOTin. Nyt liikutaan pikemminkin Ondskanin ympyröissä ja teemoissa.
Yhdestä asiasta ajattelin narista tarkemmin. Hollywood-tuotoksiahan syytetään usein alleviivaamisesta ja toistosta, jolla varmistetaan, että yleisön hitainkin yksilö ymmärtää, mitä elokuvassa tapahtuu. Tämä ei ole tietenkään pelkästään Hwdn ongelma. TPK:ssa se pisti silmään eräässä loppupuolen kohtauksessa, jossa päähenkilöä vannotetaan pitämään suunsa supussa ja suojelemaan perhettään – aivan kuten hänen isänsä on aiemmin tehnyt. Ehdin juuri tajuta, että jälkimmäisessä kohtauksessa taidetaan käyttää täsmälleen samoja fraaseja kuin aiemmassa, kun valkokankaalle pärähtää flashback-kohtaus, jossa isä toistaa nuo aiemmin lausutut sanat. Voi miten mälsää: juuri kun olin alkanut nauttia oivalluksestani, se vietiin minulta pois.
Pitkään hyllyssä panttaamani The Brick oli juuri niin hieno kuin on mainostettu. High school -ympäristöön siirretty hardboiled-dekkari kuulostaa Bugsy Malonelta, mutta onkin näppärä tapa säästää vanhan genren parhaat puolet ja yhdistää ne nyky-yleisölle paremmin uppoavaan ympäristöön. Joseph Gordon-Levittin esittämä Brendan on sympaattinen altavastaaja, jossa on jääräpäisyyttä ja sisua kuin Seitsemästä veljeksestä tehdyssä supertiivisteessä ja puheessa mahtavan runollinen svengi. Juonessa riittää käänteitä viimeiseen minuuttiin asti, tyylilajille ollaan uskollisia ja pienen budjetin toteus on onnistunut. Kaiken lisäksi leffan käsikirjoituksen voi ladata Rian Johnsonin sivuilta ilmaiseksi, joten tästä saa oppimateriaaliakin. Purr-fect.
Eipä ole ikinä missään elokuvassa väännelty yhtä ahkerasti venttiileitä kuin Steamboyssä. Kyseessä on loppujen lopuksi vielä aika kehno leffa, mutta jotenkin en vain voinut aktiivisesti inhota sitä. Luultavasti se johtuu steampunk-ympäristöstä, joka oli minusta kaikessa itsetarkoituksellisuudessaankin aika hieno. Olen joskus ihmetellyt, että Miyazakilla elokuvien huipentumat tuntuvat tulevan liian nopeasti (vaikkapa nyt Kikin lähettipalvelussa), mutta Steamboy kärsii kyllä täsmälleen käänteisestä ongelmasta: sen huipentuma sen kuin huipentuu huipentumistaan, kunnes koko homma alkaa tuntua oikeastaan aika tylsältä. Lisäksi leffan alkupuoli muistutti minua elokuva-autoilun ensimmäisestä säännöstä: ihan sama miten kovaa ajat, aina voi ajaa vähän kovempaa.
Ylimääräisenä huomiona mainittakoon, että britti-dvdn värit olivat todella platkut. Liekö kyse siirrosta vai onko alkuteoskin tasaisen kontrastiton?
Be the first to leave a comment. Don’t be shy.