Andersonin aiemmista elokuvista tuttuja elementtejä ovat mielivaltaiset tapahtumat (autokolari, polkuharmooni), intensiivinen kuva- ja äänimaailma (siluetteja vilahtelee suutelevan parin ohi, alkutekstien värimömmö, autokolarin ääni räjähtää kaiuttimiin) ja Philip Seymour Hoffman (kovin kasarihenkinen patja- ja huonekalukauppias – hurmaavan karmea, kuten aina). Toisaalta Punch-Drunk Love ei ole läheskään niin eeppinen kuin Magnolia tai edes Boogie Nights. Sivujuonet pysyvät sivujuonina, sivuhenkilöt sivuhenkilöinä. Egan ei romahda huipulta pohjalle, kuten niin monet Andersonin hahmot aiemmin.
Tämä ei ole aikuisten satu eikä pelkkä Hugh Grant -siirappi. Tämä on P. T. Anderson -elokuva, auteurin työ jos joku. Kolme tähteä viidestä tai kuten mies itse aikanaan haastatteluissa sanoi: ”Minusta tuntuu, että Magnolia voi jäädä parhaaksi elokuvakseni”.
Arvosana: € € €
PS: Suosittelen ehdottomasti About Schmidtiä. Jack Nicholson on täydellinen vanhana miehenä, joka ei ole yhtään perinteisen Nicholsonin oloinen. Papan kalsarit voi melkein haistaa valkokankaalta, niin uskottava hän on.
Arvosana: € € € €
PPS: Chicago oli melko viihdyttävä. Pohjimmiltaan se on huipputuotettu musikaali varsin vahvoilla lauluilla ja isoilla staroilla, joten kyllähän se kerran katsoo. Mutta lapsuuden Sound of Music -traumojen takia Moulin Rouge on edelleen ainoa musikaali, josta pidän. My bad.
Arvosana: € € €
PPPS: Vielä sananen trailereista: Ehdottomasti huonoin traileri oli Magdalene Sistersillä, koska kuvakerronta on tylsää ja musiikki tuntuu löntätyn mukaan aivan viime hetkillä (trailerin puolivälissä ensimmäinen kappale feidaa pois ja toinen tulee mukaan täydellisen epärytmissä kuvan kanssa). Paras traileri oli Rules of Attractionilla. Siinä on hieman Kubrick-tyyliin vain lyhyitä välähdyksiä ja tekstiplansseja ja taustalla katkeamaton musiikki. Ei selostusta, ei tukahduttavan massiivista soundtrackia, ei erikoislähikuvia kosteista silmäkulmista.
Comments are closed.