Stranger than Fiction herätti kiinnostukseni trailerinsa perusteella. Himpura, ajattelin, onkohan Will Ferrell päätynyt hyvään elokuvaan? Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että StF ei ollutkaan kaufmanilainen metaleffa, vaan aika yksinkertainen ja hyväntahtoinen romcom. Ikään kuin käsikirjoittaja Zach Helm olisi keksinyt todella hyvän koukun, mutta ei oikein tiennyt, miten sitä hyödynnetään kaikkein ilmeisempien vitsien lisäksi. Plus että en tykkää Ferrellistä näyttelijänä. Tomppelius vain korostuu, kun vastapuolena on niinkin ihanan eläväinen ihminen kuin Maggie Gyllenhaal.

Apocalypto sisältää ensimmäisen koskaan näkemäni irtopään näkökulmasta kuvatun kohtauksen. Jep, irtopään POV-shotti. Ei paha. Yhdessä vaiheessa mayat nimittäin uhrailevat porukkaa pyramidin päällä (bingosali oli kai suljettu, joten oli pakko lähteä tappamaan ihmisiä, ettei tylsisty kuoliaaksi), josta päät sitten pomppivat riemukkaasti väkijoukon sekaan. Kamera asettuu hetkiseksi jo kuolleen kaiffarin pään asemaan ja rullaa alas alttarilta. Efekti on hämmentävä. Muuten olen sitä mieltä, että Gibsonin väkivaltafetissi ei tunnu ainakaan laantuvan. Mikä tarkalleen ottaen on perustelu sille, että katsojalle näytetään, kun pantteri syö miehen naaman? Lopun takaa-ajokohtaus on silti ihan hillittömän jännä.

Tallipihan bilehileet on tarinaltaan niin Hollywoodia kuin vain voi: isä, poika, vastuu, kasvaminen, yada yada. Hahmot ovat karrikoituja (siis ulkoasultaan), mikä on tavallaan ristiriidassa yksityiskohtaisten taustojen kanssa, mutta tavallaan myös ymmärrettävä tyylivalinta. Visuaaliset vitsit ovat ajoittain ihan hauskoja, dialogi ei koskaan.

Myös Saraband on tyylitelty, mutta hieman erilaisella tavalla. Teksti – monologit ja dialogit – on teatraalisen paksua, mutta hyvällä tavalla. Tuntuu siltä, että Mr B. taitaa tosiaan osata kirjoittaa. Mainittakoon, etten ole nähnyt Kohtauksia avioliitosta -minisarjaa.

Huomenta kaikki lapset on ruotsalaista tv-laatua. Symmetriset, sommitellut kuvat toivat minulle mieleen Roy Anderssonin, samoin kuin deadpan-tyyli. Ensimmäisen osan iskuun ei aivan enää myöhemmin ylletä, mutta kokonaisuus jää plussan puolelle.

Conflict Tiger oli ensimmäinen Docpointissa näkemäni elokuva. Se esitettiin väärällä kuvasuhteella. Rekonstruktiota aika vapaasti käyttelevä tunnin mittainen pätkä kertoo tiikereistä, jotka kaiken muun ruuan loputtua ovat päässeet ihmislihan makuun. Sisältää ällättäviä kohtauksia.

Toinen docpointti eli Tailor-Made Dreams on niin hauska, että tein ohjaaja Marco Wilmsistä lehtijutun. TV-dokkariksi kyseessä on vieläpä poikkeuksellisen hienon näkäinen tuotos.

Ghosts of Cité Soleil on vähän turhankin musiikkivideosti editoitu elokuva. (Aloin tässä miettiä, että mitä se ”musiikkivideomainen leikkaus” yleensä tarkoittaakaan. Minusta siihen ei nimittäin riitä pelkkä [liian] nopea tahti, vaan olennaista on myös se, että narratiivi on uhrattu hektisen vauhdin alttarilla. Siitä tulee sellainen olo, että elokuvantekijät pelkäävät katsojien kyllästyvän, jos heille ei näytetä koko ajan jotain uutta & kiehtovaa.) Haitilaiset gangsterit rehvastelevat kameralle tekosistaan hämmästyttävän avoimesti. Luulen, että heissä on pieni pala narsistia.

Talvinen matka sai minut toivomaan, että Visa Koiso-Kanttilan seuraava elokuva kertoisi jostain muusta kuin hänen perheestään. Uuden Imagen perusteella näin myös tapahtuu, mikä voi olla ainoastaan hyvä asia.

Turvapaikka on helvetin hyvä. Kannattaa katsoa sen uusinta tai tulla Filkkareille.

A Brief History of Time ei ollut niin iskevä kuin muut näkemäni Morrisit. Sitä paitsi jutun asiasisältö, siis se kosmologinen puoli, taitaa olla vähän viturallaan. Stephen Hawkingin henkilökuvana elokuva menettelee kyllä.

Life in Loops oli aika trippy, mutta tykkäsin aikanaan Kajaaniskatsista enemmän.