Leffat aakkosjärjestyksessä. merkityt ovat päteviä, merkityt erittäin hyviä. Otsikon ’jämä’ tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, etten ehtinyt kirjoittaa näistä aiemmin. Se ei siis kuvaile leffojen laatua.

A Scanner Darklyn paras puoli oli arkisen huume-elämän kuvaaminen. Ja siisti rotoscoping, vaikka taustat tökkivätkin välillä pahasti silmään. Kunnianhimoinen se oli silti. Kirjan lukemisesta on niin pitkä aika, etten osaa sanoa sovituksen onnistumisesta juuta tai jaata.

Babel oli kunnianhimoinen, ehkä liiankin kunnianhimoinen. Sen edeltäjistä Amores Perros tuntui tänä post-Tarantinolaisena aikakautena melko suoraviivaiselta ja 21 Gramsin viehätys oli juonen yhteenpunomisessa. Mutta nyt painopiste on saman tematiikan käsittelyssä ilman risteäviä juonia, mikä tuntuu jotenkin epätyydyttävältä. Onhan Babel komea kuin possu pienenä ja aika hyvin näyteltykin, mutta mitä Pitt ja Blanchett siellä loppujen lopuksi oikein tekivät? Heidän silkka läsnäolonsa heilautti leffan epätasapainoon, koska tyhmänä katsojana kuvittelin, että starboilla olisi isompi painoarvo. Arriaga & Iñárritu eivät enää tee leffoja yhdessä, mikä on sääli/kiinnostavaa.

Casino Royale on paras Bond-leffa koskaan. Se taisi olla myös paras viime vuonna teatterissa näkemäni toimintaelokuva. Erityisesti arvostin alkupuolen parkour-jahtia, jossa tuo jalo laji pantiin arvoiseensa asemaan eli toimintaleffan tempuksi. Franchise reboot oli sinänsä onnistunut, koska kertaakaan mielessä ei käynyt ”miten edellinen Bond olisi tämän tehnyt?” Sight & Soundissa kirjoitettiin, että jos Goldeneye oli vastaus True Liesille, Casino Royale on sitä Bourne-elokuville.

Deja Vu oli näyttävää pamahteluroskaa, joka veti tyhmän juonensa niin umpisolmuun, että aivojeni vasen puolisko halvaantui. Toki se oli ajoittain viihdyttävä, sillä kukapa ei tahtoisi nähdä räjähdyksiä valkokankaalla? Ongelma on lähinnä siinä, että elokuva on täydellisen pöhkö. Asian tiivistää hyvin Deja Vu: The Abridged Script.

Happy Feet (suomiversio) näytti upealta. Musikaaliosuudet olivat hienoja, mutta niitä oli aivan liian vähän. Sen sijaan en ole ihan varma siitä, miten hyvin elokuvan rungon muodostava seikkailujuoni toimi. On toki loogista, ettei kuolemanvakava tutkimusmatkailu tarjoa paljon aihetta lauluun, mutta silti se tuntui minusta tylsältä ratkaisulta.

Kalteva torni on kai Koivusalon paras elokuva. Silti se selittelee liikaa ja on elokuvallisesti kömpelö. Tarina on hyväsydäminen mutta yksinkertainen ja kliseinen. Epäilyttämään jäi myös, että oliko se Pisan kalteva torni niin voimakas visuaalinen metafora, että sitä varten piti päästä ulkomaille asti kuvaamaan? (”Piti päästä”, koska säätiön rahoja jne.) Pakolaistyttöä esittänyt näyttelijä oli muuten tosi hyvä, vaikka vetikin aika itkuskeluroolin.

Marie Antoinette eli Lost in Versailles on tarinana pissiksestä kuninkaallisessa Ranskassa. Kuten arvata saattaa, tarinankerronta on höttöistä sellaisella mukavalla tavalla, joka ärsyttää toisia. Elokuvasta 2/3 tuntuu hyvältä, mutta kun Coppolan on pakko ottaa kantaa historialliseen todellisuuteen ja Antoinetten, kröhöm, yt-neuvotteluihin ote kirpoaa. Silti: Lance Acordin kuvakieli tarjoaa elokuvalle jämptin kehyksen. Niin kauan kuin Marie on hovin vanki, kamera pysyy jalustalla ja rajaukset ovat staattisia sekä usein symmetrisiä. Kun hän pääsee irti, kamerakin vapautuu. Sama homma musiikin kanssa. Klasari korostaa hallitsijan jäykkää meininkiä, kasari teinitytön mielihaluja ja kuninkaallisen rajatonta valtaa.

Network toimi hemmetin hyvin. Lievästi teatraalista dialogia (okei, ei-ihan-kauhean lievästi), karismaattista ylinäyttelyä ja yhteiskunnallisesti kantaaottava aihe. Plussaa tietenkin joukkoviestinnän maailmassa haahuilusta ja toimittajien käyttämisestä sankareina. Ja miten mahtava repliikki lopussa: Hän oli ensimmäinen ihminen, joka tapettiin huonojen katsojalukujen takia, jossa voisi olla presuppositiona, ettei hän suinkaan ollut viimeinen. Suosittelemme.

Pan’s Labyrinth on kaunis ja pelottava faabeli/alluusio Espanjan (lähi)historiasta, fasismista, rohkeudesta ja tottelemisesta. Tai niin minä sen ainakin luin. Baskeri-Villellä voisi olla jotain painavaa sanottavaa tästä pakkomielteisestä merkitysten uloskoodaamisesta. Hieno elokuva, Del Toron paras.

Primer on viimoisen päälle umpisolmuun vedetty scifileffa, jossa pari valkokaulusduunaria keksii aikakoneen. Yksinäisen auteurin kirjoittama, ohjaama, kuvaama, leikkaama ja näyttelemä elokuva on teos isolla teellä, sillä kerrankin kaikki langat ovat yhden miehen käsissä. Tosin George Lucasin esimerkin mukaisesti voitaisiin kysyä, onko se aina hyvä asia. Elokuva on aivojumppana kiehtova, tekijän lähtötason huomioiden kiinnostavasti toteutettu ja lopun brainfuckia lukuunottamatta mukaansatempaava.

Riisuttu mies ei ollut nin hyvä kuin Paha maa, mutta tykkäsinkin siitä aikanaan melkoisesti. Näin kolmisen kuukautta elokuvan katsomisen jälkeen en kykene muistamaan siitä yhtään mitään.

The Three Burials of Melquiades Estrada sisältää hauskimman panokohtauksen sitten Jackie Brownin. Tuo edellinen lause antaa elokuvasta myös täydellisen väärän kuvan, joten unohda se. Elokuvan kirjoittanut Guillermo Arriaga osoittaa, että hänellä on ollut näppinsä pelissä myös Amores Perrosin ja 21 Gramsin hienoudessa. Tommy Lee Jones on ohjannut vähäeleisen, modernin länkkärin, jossa kunniasta pidetään kiinni kuoleman jälkeenkin.

Tideland on aika pirun hämmentävä. Elokuva on tummanpuhuvaa americanaa, jossa groteiskeimmatkin teot tuntuvat luonnollisilta – ollaanhan sentään Yhdysvaltain etelässä. On se selvästi parempi kuin vaikkapa kammottava Brother’s Grimm, jossa elokuva hukkuu muutaman makean lavasteen alle, mutta kauas jäädään Brazilin ja 12 Monkeysin hallitusta kaaoksesta.