Vaahtosin eilen lounaalla Ilokivessä pitkät pätkät Six Feet Underin päätöskauden hienoudesta Danielille. Niin kuin usein käy, puhuminen synnytti ja selkeytti ajatuksia, jotka olivat aiemmin lilluneet vain harmaana mössönä jossain aivon takaosassa.

Kuten jo aiemmin selitin, elokuvat juurikaan hetkauta tunteitani. Tähän asti olin hyväksynyt puutteeni ja olettanut, että niin maailman tuleekin toimia. Toiset saavat valtaisat kicksit popkornista, toisten baskeria värisyttää taide. Minua elokuvat naurattavat, toisinaan pohdiskeluttavat ja — silloin tällöin — hieman värisyttävätkin. Jokaisessa näistä tapauksista vaikutus on pääasiallisesti älyllinen.

Olen katsonut muutaman Kurosawan, Bergmanin ja Tarkovskin elokuvan (yhteensä helposti kahden käden sormilla laskettavan määrän), ja vaikka saatoin tavallaan ymmärtää niiden aseman elokuvataiteen kaanonissa, ne eivät saaneet minua tuntemaan mitään. Eikä siinä mitään. Ei minua haitannut, että tykkään Fight Clubista tai Fellowship of the Ringistä, koska kyseessä oli jotenkin kategorisesti erilainen kokemus.

Vaan mitä voin tehdä, kun olen saanut maistaa pahan tiedon puusta? SFU:n viitoskausi teki todeksi kaikki ne kliseet, mitä taiteeseen yleensä liitetään: se kertoi totuudenmukaisesti elämästä ja ihmisistä, mitään vähentämättä, mitään lisäämättä.

Nyt tiedän, että hyvä elokuva tai televisio-ohjelma voi saada minut nyyhkimään hallitsemattomasti, pohdiskelemaan omia valintojani ja haluamaan muuttaa elämääni. Se on aika saatananmoinen efekti, se.

Eikä tämä kokemus vähennä yhtään rakkauttani Tony Sopranon tuhinaa tai Sam Gamgin uimataidottomuutta kohtaan. Sen sijaan se tekee hankalaksi, ellei mahdottomaksi, katsoa Suuria Eurooppalaisia Klassikkoelokuvia, koska ne eivät saa minua tuntemaan mitään. Mitä helvetin arvoa on pätkällä, joka ei ole teknis-viihteellisesti nykyisten edes kakkatuotantojen tasolla, ja joka ei saa minua välittämään hahmoistaan?

En tiedä. Asiaa pitänee miettiä toistekin.

Nyt olen kuitenkin sitä mieltä — ja kirjoitan tämän itseni toistamisen uhallakin —, että Six Feet Underin viimeinen kausi on parasta televisiota ikinä, ja hienoin koskaan näkemäni elokuvallinen taideteos.

Nelosen puhelinvisailu Soittis sai minut aamulla arvuuttelemaan, liekö juontajat lobotomisoitu kirurgisesti vahiko kemiallisesti. Aki arveli jälkimmäistä, sillä leikkausarpien pitäisi näkyä selvästi. Minä taas luulen, että miesjuontajalla on otsatukka juurikin siksi, jottei groteski rupi häiritsisi katsojaa.

Sanonpa vaan, että jos olet Six Feet Underin ystävä, varaa viimeisten jaksojen aikana reilusti nenäliinoja. Ohjelma ottaa sydämesi, silppuaa sen kynsisaksilla ja heittää menemään.

Talk about katharsis.