Pophelmiä 1-3

Koska popmusiikkiin kuuluu olennaisesti sekä se, että juuri sinä itse tiedät maailman parhaat kappaleet sekä se, ettei kukaan muu tunnista niitä, olen päättänyt aloittaa ”Pophelmiä”-listan, johon kerään mielestäni erinomaisia viisuja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet liian vähälle huomiolle. Äärimmäisen epäomalaatuinen idea, totta, mutta mahdoton vastustaa (olin jo itse asiassa sängyssä kun tämä pälkähti päähäni ja oli pakko nousta kirjoittamaan ensimmäiset ylös.)

(#01) Nine Inch Nails: We’re In This Together

Levy: The Fragile (1999)

Tämän uskomattoman napakan popbiisin kohtalona oli jäädä toiseksi singleksi levyltä, joka seurasi Reznorin paikan varmistanutta The Downward Spiralia. Kappale oli MTV-kierrossa muutaman viikon, jonka jälkeen sitä seurasi vielä (ainakin) kaksi muuta singleä, mutta kokonaisuutena levy katosi varsin äkkiä näkyvistä ja kuuluvilta. WITT:ssä yhdistyvät yksinkertaiset, angstiset, romantiikannäkäiset sanat, tukeva backbeat ja särökitara, tuo maailman kaunein instrumentti.

Kappaleen ratkaiseva hetki tulee ennen toista kertosäettä, kun Trentin laulu venyy bridgestä suoraan kertosäkeeseen ja hetken vaikuttaa siltä, kuin instrumentit pidättäisivät henkeä, ennen kuin kertosäe räjähtää uudelleen kuuluviin.

(#02) Marilyn Manson: Great Big White World, The Last Day on Earth ja Coma White

Levy: Mechnical Animals (1998)

Hyvä on, valitsin yhteensä kolme laulua. Hyvä on, Marilyn Manson ei oikeasti pelota ketään. Hyvä on, hän kierrättää Trent Reznorin ja aikaisempien shokkirokkareiden kliseitä. Mikään näistä seikoista ei silti vähennä poppoon kolmannen levyn aloitus- ja lopetuskappaleiden voimaa. Eeppisiä, koneilla täytettyjä lauluja kliinisestä konetodellisuudesta. Unohda siis silmämeikit, sulje silmäsi ja kuuntele. Jopa Samuli Knuuti piti tästä levystä.

(#03) Maryland: If I Knew Everything

Levy: Wreck (2001)

Melkein joensuulaista musiikkia, joka tunnustaa velkansa kaikille 1990-luvun suurille brittinimille. Ville pitäisi aateloida pelkästään tämän kappaleen ansiosta. Kengännauhabudjetilla tuotettu neljän biisin EP, joka on silti tai juuri siksi täynnä isoa, ihanan isoa ja pakahduttavaa tunnetta. Muistan vielä ensimmäisen kerran, kun kuulin kappaleen ja tajusin heti, että tämä pitää hankkia.

Yliopistoparhautta

Tiedän olevani taipuvainen valitukseen, mutta silti: Yliopistoelämän hienouksia on se, kun tulee perjantaiaamuna yhdeksäksi kampukselle (koska on 50 minuutin mittainen seminaari-istunto) ja luokkahuoneen ovessa on lappu, etta tri. on sairaana.

Robotit + sota

Nyt myös autobotit on mukana sodassa.

Kirjeitä virtaa sisään

…ja nyt katsaus palautteeseen. Siirrän lähetyksen Ollille kakkosstudioon. Olli, ole hyvä.

Kiitoksia, Olli. Tällä kertaa en siteeraa sanatarkasti kaikkia, sillä osa kommenteista on tullut irskin kautta, enkä kirjannut niitä ylös aikanaan. No crying over spilt milk, then.

Ensimmäisenä meillä on Juha Kajaanista, joka kommentoi päivän sana englanniksi -osiota. Viesti kuului lyhykäisyydessään hyvä sana tuo avuncular. Juha toivoi myös lisää hauskoja vitsejä (hah hah). Katsopas, Juha, keskiviikon alle, siellä on monta hauskaa ja miellyttävän lyhyttä tekstinpötkälettä. Kaiken tämän lisäksi Juha on siivilöinyt kirjoitusvirheitä blogista erittäin innokkaasti, tavalla, joka suorastaan huokuu anaalifiksaantunutta pedantismia. Iso kiitos sinne metsien keskelle.

Toisena on Tommy Tikkakoskelta, joka lähestyi minua irkitse. Hän tokaisi, että ruoste on hieno, mihin vastasin että niin on ja muut kuvat sontaa. Lisäksi Tommy kertoi blogin bugittavan, minkä tiedän ja jolle en mahda mitään. Pistin meiliä ylläpidolle, joten toivottavasti jotain tapahtuu lähitulevaisuudessa. Propsit lentokenttämiehelle.

Seija Jyväskylästä reagoi voimallisesti popjankutuksiini, ja tarjoutui luennoitsemaan minulle klassisen musiikin hienouksista milloin tahansa. Kiitoksia paljon sinne Mattilanniemen suuntaan.

Sitten kirjeisiin. Ensimmäisenä täällä on viesti Sannalta Jyväskylästä. Hän tahtoi sanoa, että minä en olisi tahtonut nähdä hämmentävää wc-pönttöäsi. iuh. Tähän voin vastata vain, että se siitä ja sen pituudesta, minä lähden nyt tuottamaan sisältöä ja kiitoksia mielipiteestä.

Iikka Jyväskylästä (pientä vinoumaa havaittavissa paikkakuntajakaumassa) skriivasi seuraavaa: Ei ihme ettei essee etene, kun miettii, että tyyppi raportoi kaiken paskalla käynnistä ja sormien jäätymisestä alkaen…tosin onhan se viihdyttävää (?) luettavaa. Iikkaa varmaan piristää tieto siitä, että seuraavaan essee-deadlineen on enää pari viikkoa ja tässä parhaillaankin yritän tehdä muistiinpanoja erästä tutkielmaa varten. Paljon lisää hupia odotettavissa siis jälleen huhtikuun alkuviikkoina.

And as a surprise I have here an email from Tia, location unknown. Her modest appraisal of some of my blog entries left me speechless, so I shall just quote her (nearly) verbatim. First of all there was the How refreshing views! Proves my point that it takes a Finn to come out with the truth! and then also the ultimately modest post scriptum, All true genius goes unnoticed by its’ generation… You gotta wait for posthumous fans! Thank you very much indeed, Tia.

Kova meno rintamalla

Uusi suosikkiniehdokkaani sotakirjeenvaihtaja-Jeesukseksi on ITV:n reportteri, jolla ständäriä tehdessään oli päässään kypärä ja päällään luotiliivit, joissa luki isoilla valkoisilla kirjaimilla PRESS.

Tohtisikohan ko. henkilö siirtyä syrjään luotien tieltä edes siksi aikaa, että ehtisi inserttinsä tehdä valmiiksi?

Sama kanava muuten tekee päivittäin Daily Telegraphin kanssa mielipidekyselyn, jonka kysymyksiä ovat mm. ”olivatko USA ja Britannia oikeutettuja sotaan” ja ”onko ihmisiä kuollut liikaa”1. Että onko se gallup jumala vai ei, mitähä?

1: Kieltäydyn käyttämästä typerää kiertoilmausta ”siviiliuhri” sanojen ”kuollut ihminen” sijasta.

Sniff sniff

Vanhojen ihmisten ominaishaju on samanlainen kaikkialla. Ilmoitti Sonja eilen.

Etappi 05: Voi pirskutta

Peruin päätöksen melkein välittömästi. Lueskelin luentomuistiinpanoja ja mieleeni pullahti seuraavanlainen kysymys: Mitenkä helvetissä minä revin tästä 1500 sanaa? Asia on ihan liian simppeli moiseen paisutteluun!

Etsiskelin tässä lähdeviittauksia Jonathan Swiftin vuoden 1712 ehdotukseen, kun törmäsin listaan, jossa on ajoitettu erilaisia englantiin tulleita lainasanoja. Kiehtovaa tavaraa, tämä. Esimerkiksi: replica tuli italiasta 1824, stampede espanjasta 1828 ja tilde vuonna 1864, poltergeist saksasta 1848 ja seminar 1889, intelligentsia venäjästä 1907 ja disinformation 1955, pyjamas urdusta 1800, thug hindistä 1810, tycoon japanista 1857 sekä gung ho kiinasta 1942.

Tarkemmat määritelmät sanoille löytynee esimerkiksi Websteristä. Melkoista.

Hop, The Waltzin vika biisi käynnistyi.

Sanamäärä: jaa-a, taitaapi olla vieläkin 464

Teini-ikä ei lopu koskaan

Finnit ovat muuttaneet kasvoiltani hartioilleni.

Bloggaaminen on liian helppoa

Guardianin Online-osioon kirjoittava toimittaja oli saanut päähänsä erinomaisen ajatuksen, jonka hän pisti paperille kolumnissaan: blogien ylläpito on liian helppoa.

Veppisivujen ylläpitäminen tapasi vaatia jonkin verran käsityötä ja HTML:n tuntemusta, mies tuhisi. Mutta koska asia ei enää ole näin, ihmiset tunkevat sivunsa täyteen roinaa ja triviaaleja huomioita, eikä kukaan enää tee kunnollista journalistista työtä, eli käy läpi lähteitä, haastattele ja tuota uutta tietoa.

Hyviä pointteja sinänsä, mutta valitettavasti ne olivat kaikki päin persettä. Ensinnäkin: kallis hinta ja tekninen vaikeus ei ole pitänyt televisiota hyvissä ohjelmissa tai tabloideja fiksuina. Ongelmana ei liene niinkään tekeminen kuin ideoiminen. Toisekseen: Kuka on olettanut, että blogit olisivat journalistisia tuotoksia? Jenkkilän blogikulttuuri tuntuu olevan täydellisen sisäsiittoinen, sillä mainitaanhan bloggiessakin blogin kriteeriksi se, että se lähinnä linkittää muihin paikkoihin, eikä ole vain pelkkä online-päiväkirja. Kuten hyvin tiedämme, eräille itsepaljastelu on tärkeintä.

Sitä paitsi, kuten eräs toinen kirjoitus Guardianissa huomautti, päiväkirjoillakin on arvonsa. Kirjoittaja William Boydin mukaan ne ovat ainutlaatuisen intiimejä teoksia, joiden tekemistä motivoi täydellisen rehellisyyden tavoittelu. Niillä on myös arvoa henkilökohtaisen kasvun dokumentoijina, elämän suunnittelemattomuuden ja ennalta-arvaamattomuuden kuvaajina. Lisäksi, hän väittää, ne ovat kaikkein demokraattisin kirjoittamisen muoto. Jopa kirje vaatii oletetun vastaanottajan, kun taas päiväkirjaa pidetään vain itselle.

Kaikki tämä yhteenlaskettuna on mielestäni hyvin pätevä vasta-argumentti teknistä elitismiä vaalivan hömelön aivopieruille. Joten mikä vikaa on halussa ruotia elämäänsä vepissä? (Tosin Boyd tokaisee myös, samassa tekstissä, että päiväkirja on validi ainoastaan postuumisti julkaistuna. Noh, ei kait kukaan voi olla aina oikeassa.)

PS: Minkä ihmeen takia miun aivo toimii vain keskellä yötä? Olisi kiva kirjoittaa joskus jotain päiväsaikaankin.

Sinne meni kylmät jalat

Cold Feetin viimeinen jakso ikinä loppui tunti sitten. Se oli kovasti koskettava (ainakin neiti Manninen tarvitsi nenäliinaa vähän väliä), mutta minusta myös vähän hätäinen. Huom: Spoilereita luvassa suomalaisille, joten älä lue jos moinen vaivaa.

Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että kyseessä oli sarja, jota en oikeastaan seurannut. Tai en ainakaan alusta asti. Enkä ainakaan molemmilla silmillä. Kävi nimittäin niin, että Sonja oli niin vakuuttunut sarjan ylivoimaisesta loistavuudesta jo alusta lähtien, että hän yritti kaupata sitä minullekin. Joten aloin katsoa sitä kun paikalle satuin. (Sama homma tapahtui muuten Popstarsin kanssa – en varsinaisesti katsonut sitä, mutta silti näin melkein kaikki jaksot, ja osan myös uusintoina.)

Mutta piti kirjoittamani siitä, miksi finaali tuntui hieman pakotetulta. Toisin kuin vaikkapa Sex and the Cityn lopetusjakso, Cold Feet halusi väen vängällä saada kaikkien päähenkilöidensä tarinaan jonkinlaisen lopetuksen. Myönnettäköön, että S & C on melkeinpä sitcom tähän verrattuna, mutta silti.

Ei siinä mitään, että osalle hahmoista loppu oli onnellinen ja osalle onneton, mutta kun yhden jakson aikana väännettiin loppuun juonikuviot, joita oli rakennettu koko muun kauden ajan, jäi suuhun hieman kitkerä maku.

Perustelen väitteeni sillä, että Sex and the Cityssä hahmot eivät juurikaan kehity, jatkuvilla juonikuviolla ei ole kovin suurta merkitystä – okei, kausimittakaavassa ehkä, mutta ei perinteisellä tavalla. Sanotaan vaikka niin, että muodolla oli enemmän merkitystä kuin sisällöllä.

A Heartbreaking ∞ of Staggering Genius

Author Archive