Niinhän siinä taas kävi, että vaikka Sopranosien neloskauden ensimmäinen jakso ei tuntunut oikeastaan miltään, toinen osa muistutti taas siitä, miksi se on niin pirun hyvä sarja.

Erittäin ovelaa oli ensinnäkin loikata ajassa eteenpäin kolmannen kauden päätepisteen ja neljännen aloituskohdan välissä. Yhtäkkiä hahmot ovat taas vähän mystisempiä, motiivit eivät ole enää niin selviä, on enemmän jännitettävää.

Toisekseen dialogi on loistavaa. Chrissie tokaisee tyttöystävälleen ostamasta kultakorusta, että this thing’s got more carats than Bugs Bunny ja Tony yrittää selittää Notre Damen ja Nostradamuksen välistä eroa.

Kolmanneksi sarjassa on useampi kuin yksi päähenkilö. Tony, Meadow, Ralphie ja Christopher saavat kukin vuorollaan astua parrasvaloihin, ja kaikki tuntuu koko ajan tapahtuvan täysin loogisesti. Perusidea (perheongelmat mafiataustaa vasten) on yhtä hieno kuin se oli ensimmäisessäkin jaksossa.

Oi että. Hauska tappa vanha tuttu.