Jari Lindholm kirjoittaa:

Pakko kysyä: mitä sitaatin on tarkkaan ottaen tarkoitus paljastaa puhujasta?

Sotkuinen syntaksi ei välttämättä kerro ihmisestä mitään. Olen urani aikana haastatellut tutkijoita, taiteilijoita, poliitikkoja ja muita viisaita, joiden lause oli niin sekava, että jos sen olisi purkanut sellaisenaan juttuun, puhuja olisi kuulostanut debiililtä.

Pääsääntöisesti sitaatilla pyritään siirtämään haastateltavan hallussa oleva tieto tai näkemys lukijalle. Omaperäiset ilmaisut ja murteellisuus saattavat joskus ryydittää tekstiä, kunhan ne eivät vie huomiota asiasta.

Niin no, luulin loppumerkinnästä käyvän ilmi, etten varsinaisesti ole önähdyksen tarkkuudella toimivan litteroinnin kannalla.

Suomesta löytyy esimerkkejä ihmisistä, joiden hassusta murteesta muistutetaan jokaisessa jutussa. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa Antti Tuisku, Hanna Pakarinen ja Juha Mieto, jotka kuulostavat aina leppoisilta. Heidän kohdallaan kyse on kliseestä, joka ei ainakaan kerro yhtään mitään. Muutenkin normista poikkeavalla kielenkäytöllä osoitellaan yleensä vain lapsia, spurguja ja vanhuksia.

Kai sen hahmon rakentamisen ideana on kertoa, mistä tullaan, minkä ikäisiä ollaan, mihin sosiaaliluokkaan kuulutaan, millaista jargonia puhutaan ja millaisilla keinoilla puhuja yrittää olla hauska.

Kaikki tämä ei myöskään poista sitä tosiasiaa, että valtaosassa lehtijutuissa käytetään sitaatteja pätkimään leipätekstin erämaata, jotta poloinen lukija ei säikähtäisi tekstimassaa ja juoksisi kirkuen television ääreen.

Washington Postissa on parikin juttua, joissa käsitellään lehden politiikkaa sitaattien suhteen.

Homma sai alkunsa, kun sama sitaatti löytyi lehdestä kahdesta eri jutusta kahdessa eri muodossa. Sitaatin siistijä perusteli toimiaan näin:

”For me, having covered athletes for 15 years, I’ve always felt conscious and uncomfortable about the differences in class, background and race — I’m an African American — and in terms of the people who are doing the speaking and the people who are doing the writing. I really don’t like to make people look stupid, especially when I understand what they’re saying.”

WashPostin periaatteena on printata sitaatit just eikä melkein, mutta poikkeuksiakin on: Sometimes we will want to avoid humiliating a speaker by paraphrasing in grammatical form an ungrammatical statement.

Oma kantani on, että sitaatin tulisi olla tarkka, koska sen tarkoituksena on paljastaa puhujasta jotain sellaista, joka ei epäsuorassa tekstissä välity. (En onnistu tässä aina, en välttämättä edes usein.)

Mutta tarkkuus on suhteellinen käsite. Kirjoitettu kieli on kirjoitettua kieltä, eli se on aina vain approksimaatio puhutusta. Siinä pelataan niin eri säännöillä, että näiden kahden suora vertaaminen ei ole edes mielekästä. Joten lehteen painettu versio on aina välttämättä jollain tavalla siistitty.

Annan kaksi esimerkkiä. Introduction to linguistics -kurssilla olen kerran litteroinut viitisen minuuttia haastattelutekstiä, ja sitä hommaa ei kyllä toivoisi edes pahimmalle viholliselleen. Ensimmäisessä yritän sönkätä haastateltavalle, jälkimmäisessä hän vastaa kysymykseen ”kitos…tota. sitähän mun piti kysyä että minkä takia sä alotit sun päiväkirjan pitämisen…”

(mmh)… no tota… siis tästä ei. ei tule haastattelu, kysymys puhev-puhuv. mnjäm. haastattelu.. kysymys vastaus tyyppinen ohjelma vaan mä todennäköisesti leikkaan tästä itteni kokonaan pois… jah niin siis. se mun piti sanoa että. JOS SULLE KÄY. niin.. tota. voisitsä sitten jossain välissä lukea esimerkiks pätkiä päiväkirjasta. semmoseks. mitä voi sitten käyttää niinku rytmittävänä aineistona siinä välissä…

jaaa. no ainakin tietysti.. yks… idean mä tietysti sain siitäki-siitä et muillaki sattu olemaan noita tollasii. www päiväkirjoi että en mä suinkaan ihan ensimmäisiä. ihmisiä ole.. muttaa. ehkä mäjotenki aattelin. että mulla on kuitenkin aina välillä jotain sanottavaa… niimmä sit. ten päätin sitten. senkin takia. sitä päiväkirjaa ruveta pitämään. toisaalta joskus saattaa olla jotain. tapahtumakulkuja. niin se on. aika rasittavaa.. kertoo sii.. erikseen joka ikiselle irkka-ka-joka ikisellä irkkanavalla. nii voi… suunnilleen vaan mainita. nyt ei tarvii tehä muuta ku mainita.. että nyt olin siellä ja siellä. silloli. sielloli vähän tällasta ja tällasta ja oli. lukekaa loput sieltä päiväkirjasta

Hyvä lukijani: mitä sinä tekisit?

(Lähde: Poynter)

Onpas minulla tänään melkoinen mediakritiikkipäivä.

Pekka Hyvärinen kolumnisoi Aamulehdessä otsikolla Kääkän tunnustukset. Ote:

Tartuin vielä Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa oli artikkeli bulimiasta. Kokosivun kuvassa kalpea tyttö oksensi suoraan kohti kameraa. Inhottava noro putosi suupielestä. – – pohjimmiltaan on kysymys ihmisten aliarvioimisesta, halveksimisesta ja nöyryyttämisestä. – – Lohjan festarimies ja oksentava buliimikko sen sijaan hortoilevat yhä keskuudessamme. He käyttävät sumeilematta sananvapautta, kun toimittajat kerran siihen avoimen tilaisuuden tarjoavat.

En malta olla tarttumatta tähän esimerkkiin. Voisiko kuitenkin olla niin, että valokuvaaja Sampo Korhosen tarkoituksena on ollut ottaa syömishäiriöistä kärsivistä tytöistä muotikuvia (valitse portfolio 2), jotta malli-ihanteiden absurdius tulisi näkyväksi? Vai haluaako hän vain käyttää sumeilematta sananvapautta nöyryyttääkseen ihmisiä?

Pitänee kysyä asiaa Sampolta itseltään.

* * *

Toinen nillitykseni aihe koskee haastateltavien (etu)nimittelyä. Kaikki kolme esimerkkiäni ovat Hesarista.

Ensimmäinen on pitkähkö juttu Samuli Edelmannista (koko juttu ¤), joka oli levyttämässä ”henkilökohtaista virsilevyä”. Toisessa vieraillaan Ylisen kuntoutuskeskuksessa (¤). Kolmannessa ryhmä anonyymejä ihmisiä muistelee ensimmäistä koulupäiväänsä (¤).

Edelmann-jutussa käytetään johdonmukaisesti artistin etunimeä. Sillä pyritään ilmeisesti luomaan intiimiä tunnelmaa, tuomaan haastateltava lähemmäs lukijaa. Mutta mitä hiton läheisyyttä tämä on, kun Edelmann kieltäytyy puhumasta henkilökohtaisista asioista: Samuli ei paljon menneistä halua puhua, ainakaan niistä hölmöilyistä. En tarkoita, että etunimen käyttö olisi kategorisesti kielletty, mutta sinuttelulle pitää löytyä jutusta jotain pohjaa. Muuten se haiskahtaa vain silmänkääntötempulta.

Toisessa jutussa haksahdetaan nimiansoista vanhimpaan, eli kehitysvammaiset esiintyvät etunimellään, henkilökunta etu- ja sukunimillään. Perinteisestihän lehtijutuissa sinutellaan lapsia, vanhuksia ja vammaisia. Miksi?

(Aiheeseen täysin liittymätön hauskuus tulee siitä, että kaikki nimet on koodattu toimitusjärjestelmään samalla pieteetillä, joten veppilehti osaa käyttää nimiä linkkeinä arkistohakuun. Sieltä voi siis etsiä niin Maarit Lähteenniemi-Pekkisen – juurikin taivutetussa muodossa – kuin Ripan aiempia seikkailuja.)

Kolmas tapaus on sitten rinnakkaisgenreä, eli täysin perustelematonta nimettömyyttä. Minkä ihmeen takia ihmiset 10–70-vuotiaat ihmiset muistelevat ensimmäistä koulupäiväänsä anonyymeinä? Vaarantuuko heidän nykyinen asemansa jotenkin, jos nimet paljastetaan? Menettääkö juttu voimaansa, jos nimet yksilöivät ihmiset? Mää ihmettelen oikein kauhiast tämmöst.

Jatketaan lehdistökatsausta Hesarin puolella. Siellä Hannu-Ilari Lampila ilmoittaa, että Kaija Saariahon oratorio laajentaa tietämyksen ja kokemuksen rajoja.

Inhottaa olla tällainen pikkusieluinen nyrpiö, mutta ainoa oikea reaktio tuohon on vanha kunnon mitä helvettiä?