Tämä siis kommenttina Sediksen välittämään blogietiikka-merkintään.

Kenelle kirjoitan?

Yhtäältä — ja tavallaan ensisijaisesti — itselleni, sillä en viitsi tuhlata vapaa-aikaani johonkin, mistä en nauti. Pelkästä velvollisuudentunnosta en siis jaksa blogata. Olen yrittänyt sitä, mutta epäonnistuin. Sitä paitsi on turhauttavaa suoltaa tavaraa, jos sitä ei lueta.

Toisekseen kirjoitan tietenkin lukijoille, jotka voisi ehkä jakaa kahteen ryhmään, tuttuihin ja tuntemattomiin. Tutuille löpertelen arkielämästäni, ja odotan heidän saavan jotain irti jopa pahimmasta haircuttaamisesta. Tähän liittyen joskus taisin jopa perustella, miksi puhuttelen blogissani lukijaa niin kuin puhuttelen.

Toisaalta yritän välillä kirjoittaa merkintöjä, joista olisi hyötyä satunnaiselle googlaajalle. Vertailumielipiteitä elokuvista, taustatietopläjäyksiä standupista, mitä nyt milloinkin. Minulla ei ole mitään aavistusta, täyttääkö tämä kakkoskategoria tarkoituksensa.

Millaisia arvoja asetan bloggaamiselleni?

Tosiasioissa pitäytyminen kohoaa listan ykköseksi, kirjoitinhan joskus itselleni linjapaperin korjauksien tekemisestä (okei, ei täsmälleen sama asia, mutta sama postinumero kuitenkin). Läpinäkyvyys on minusta hyvä journalistinen kriteeri, joten olen pyrkinyt suosimaan sitä. Kohde on tosin yleensä ollut joko jokin joukkoviestin tai omat toimittamiseni. Harvemmin niin, että olisin luonut kriittisen silmäyksen omiin blogimerkintöihini.

Vapaa ilmaisu ja vastuullisuus lienevät saman kolikon kaksi puolta, ja muille tuotetun harmin minimoiminen liittyy tässä yhteydessä vastuullisuuteen. Suoraan sanottuna en ole blogatessa vielä erityisemmin törmännyt tilanteeseen, jossa olisin joutunut harkitsemaan jutun julkaisemista, koska se voisi vahingoittaa muita. Niin on kyllä tapahtunut aiemmin, ja silloin päätin minimoida harmin ja rajoittaa ilmaisuani.

Etiketistä en laajemmin huoli, ainakaan jos sillä tarkoitetaan itseilmaisun poliittista korrektiutta. Pyrin käyttämään lähdeviitteitä tarvittaessa.

Onko bloggaajilla kategorinen imperatiivi?

Ei.

Erilaisuus on rikkautta. Minä ainakin nautin erilaisista blogeista ja kirjoittajista. Osa on eksakteja, osa ei. Osa editoi, osa ei. Osa linkkaa, osa ei. Osa kirjoittaa kaikesta, osa ei. Osa on totuudenmukaisia, osa ei. Lain sallimissa rajoissa itseään saa ilmaista miten haluaa, missä yhteydessä haluaa. Käsitykseni mukaan laki ei erottele toimittajien ja lukijoiden, virkamiesten ja toimitusjohtajien, bloggaajien ja päiväkirjailijoiden välillä.

Mikä on blogien yhteiskunnallinen rooli?

Kuten jo mainitsinkin, ensisijaisesti blogit ovat mielestäni itseilmaisua. Niillä ei siis tarvitse olla sen kummempaa ”yhteiskunnallista merkitystä”, ainakaan sen kummempaa kuin mitä on kahvipöytäkeskusteluilla.

Toisaalta ne voivat paikata erinomaisesti valtamedian puutteita ja valaista niiden sokeita pisteitä. Ne voisivat olla erinomainen työkalu parlamentarismin edistämiseksi — minulla ei ainakaan ole intoa käydä läpi kunnanvaltuuston kokouslistoja ja katsoa, mitä kukakin on missäkin asiassa äänestänyt. Sen sijaan hyvin kirjoitettua poliitikon päiväkirjaa seuraan mieluusti.

En oikein jaksa uskoa, että blogit voisivat Suomen kokoisella kieli- ja markkina-alueella syrjäyttää kaupalliset viestimet. Bloggaamisen merkitys joukkoviestintänä voi kyllä korostua, mutta niin kauan kuin tästä ei makseta, se pysyy omalla tavallaan eliittien mediana. (Voisin tässä välissä lähettää mummille, mutta tuskin hän tätä lukee.)

Miksi bloggaan?

Palaan jälleen alkuun: koska nautin siitä. Okei, välillä nautin vähemmän, mutta silloin myös bloggaan vähemmän. Aloitin anekdooteilla, koska höpöttelen levottomia muutenkin. Pidin matkapäiväkirjaa, koska se vaikutti kätevältä tavalta dokumentoida eloani. Kirjaan ylös mielipiteitäni elokuvista, jotta voisin myöhemmin tarkistaa mitä mieltä olin.

Yleisemminkin kirjoitan siksi, että voisin lukea itsestäni jälkeenpäin. Työssäni en dokumentoi itseäni ainakaan muuten kuin vahingossa, sillä se menisi varmaan jo hiukkasen narsismin puolelle. Vepissä teen sitä riemulla. Selailin viikolla ensimmäisiä merkintöjäni, jotka eivät kylläkään ole enää aikajärjestyksessä. Hämmästyin huomatessani, miten erilainen tyylini silloin oli. Olenko muuttunut kahdessa vuodessa noin paljon, vai olenko vain kirjoittanut ulos sen osan minusta, joka pohti vaahtomuovipippeleitä? Kaikki tuo tarkoittaa sitä, että en ole asettanut bloggaamiselleni mitään tiettyä tavoitetta, jonka voisin saavuttaa.

Paitsi jos saan kirjasopimuksen, kuten Belle.

Tai jo joku alkaa maksaa bloggaamisesta.

Tai jos voitan lotossa ja pääsen perustamaan sen aikakauslehden.

Kerranko sitä lukee vähän väärin: ”Matiaksen kotisivusto näkyy tarjoavan linkkisivullaan Kysyn vaanin arkistoja tähden itsensä kuvalla.”

Tovin ihmettelin, että miksi hra PääAuki huijaa ihmisiä sivustolle väittämällä, että sieltä löytyy ex-Kysyn Vaanin kuva, kun herran tekstiarkistotkin olisivat tarpeeksi iso houkute.

Kuten huomasit, AHBoSG näyttää nyt eriltä. Se johtuu siitä, että en jaksanut enää säätää käsin blosxomia. Se on kätevä softa moneen tarkoitukseen, mutta minä halusin jotain hieman erilaista, ja vaihdoin WordPressiin. Suurimmat syyt ovat kommenttispammi, jota vastaan en jaksanut taistella manuaalisesti, levytilan puute ja säätämisen hankaluus.

Voi olla, että WP:n kanssa törmään samoihin ongelmiin, mutta ainakin Lehti ja Linkkivarasto ovat olleet teknisesti helppoja tapauksia tähän asti. Tarkoituksena on säätää tuonne sivupalkkiin joku RSS-feedin parsija, joka näyttää myös sen mitä noissa muissa blogeissa tapahtuu. Desentralisoituminen kun on johtanut siihen, että itse AHBoSG on saanut kärsiä.

Ai niin, tuo uusi url. Koska siirrän vanhan blogin arkistot tänne käsin, menevät urlitkin rikki. Ne olisi mahdollista säilyttää, mutta suoraan sanottuna jo pelkässä tekstin siirtämisessä on tarpeeksi vaivaa. Jos joku tekee/tietää skriptin, joka a) siirtää blosxomin tekstitiedostot MySQL-kantaan WP:n muodossa ja b) parsii ajan entries_indexistä ja c) tekee tiedostonimen perusteella vielä korrektit permalinkit, niin mikäs siinä. Minä en sitä osaa. Iki-osoitteen ja muutkin osoitevänkyrät olen jo fiksannut sojottamaan tänne, joten perus-kirjanmerkkejä ei tarvitse muutella. Ulkoasu elää vielä jne.

Hyvät jatkot vaan sinnekin puolen ruutua.

Janne Huttunen kirjoittaa Suomen Kuvalehden numerossa 37/2004 blogeista. Tarkemmin sanottuna hän kirjoittaa päiväkirjamaisista blogeista ja nostaa erityisesti esiin myönteisessä valossa Kanerva Eskolan Agripan. Hyvä niin.

Sen sijaan lievää pöhköyttä edustaa viittaus Dägä dägään, josta sanotaan seuraavaa:

Useimmat blogit ovat katkelmallisia huitaisuja: ”Öh, tulin tuossa puolisen tuntia sitten salibandypoikain treeneistä kotiin, istahdin alas ja keitin itselleni teetä.” (digipelle.net) – – Agrippan teksti on toimitettua, harkittua. Eipä sitä yleensä paljon synnykään.

Implikaatio Samulin tekstin toimittamuudesta osoittaa sen, että Huttunen ei ole ehtinyt lukea Dägää tarpeeksi, tai että hän ei ole ymmärtänyt blogin tekstilajia. Toisekseen: Eikö tukanleikkaajien kuningas kielialueellamme kuitenkin ole Naula?

Hikisen säätämisen jälkeen kolme uutta ryhmäblogia ovat valmiit julkistettaviksi: Kirjanmerkkien korvike eli linkkivarasto, nimensä mukainen DVD-arviot ja huumorijulkaisu Lehti.

In Finnish, as the new blogs are in Finnish, too.

As a note to my previous entry, I have to mention that a friend of mine – who’se vehemently anti-blogging, by the way – said that what are blogs if not autobiographical first novels?

The newest issue of The Observer has a piece on blogging. In it Simon Garfield notes how Belle de Jour’s popularity has already created a backlash, on how all-encompassing blogs can get and what a generally wonderful phenomenon blogging is.

The gist of the article is perhaps best summed up in this excerpt:

Those already bored with the phenomenon – particularly the techies who started blogging years ago as a way of sharing boring stuff about computer code – claim that the golden days of blogging are over, that what passes for blogging nowadays is the most banal wash-up of aimless lives, millions of pages slowing the internet and clogging Google. What they really don’t like is that publishing on the internet is not just for geeks any more.

Sound familiar, hmm?

Bad feedback hurts anyone and vice versa. After my blurp last night I’ve already gotten appreciative emails from my many readers. I’ve also cured cancer and gave birth to a man who was capable of photosynthesis and looked like SJP.

I’ve received genuine emails of support as well. Their value is immeasurable, as nobody but nobody wants only to write and not read. No matter what they say. Everybody wants to be read.

But what I really was going write about was why this measly piece of everyday student newspaper journalism killed me dead in my tracks. So why did I react so strongly? I mean I’ve fucked up before and I’ve been told so, too. Why did this measly incident escalate into such a crisis? The reason is three-fold.

First of all what happened was that I took the whole thing very personally. Professionals are supposed to be able to separate their personal lives from their professional ones. I obviosly am not a professional. Someone critizing my writing is implicitly also dissing me as a person, as the story isn’t just reporting facts. Interviews usually aren’t. Sometimes the writer tells his opinion between the lines, sometimes he does it openly. As did I. And boy, did that one crash.

Second there was the fact that I had no one to fall back on. No editor I could blame for the subject matter, for choosing the interviewee, for imposing this expectations on me. I was all alone out there. This is, obviously, a two-edged sword for the writer. All the glory that comes from a good story is going to land on his shoulders and his shoulders alone…*; but that didn’t happen, not this time.

The third bit is even trickier. See, I don’t consider myself a real journalist. This isn’t a value judgement but a monetary one. My revenues are generated first and foremost from studying, so even though I do a bit of writing and not that much studying, my primary reference group is still university students. Therein also lays the problem.

You see, I thought I had a routine. I thought I had some skill. I thought that I was a competent journalist, even though if I wasn’t a great one. I thought I’d handled the interview and the writing okay and that things were in order. The subject’s comments pointed out quite clearly that they weren’t. I felt like a hack. I felt like all my training and work experience had done me no good. It was like my whole career as a journalist was suddenly annulled.

But here I am again, writing and trying hard not to look too self-indulgent. Well okay, I’m a tad self-centered. I mean come on, I’m writing this in my blog. Why?

Because it helps.

*: Strictly speaking this isn’t true, because the general public still seems to have difficulties in recognizing that news are made by individuals, not by the media illuminati. You dimwitted individual in the back: most pieces of copy include a byline that has the authors name on it. Yes, that there. It means the story wasn’t written by the paper itself but by a person, just like you and me. Yes, an individual.