Archive for the ‘life/efil’ Category
Helsingin metro on
Kun käytin metroa ensimmäisiä kertoja, se tuntui isolta. Liian isolta ja liian tyhjältä, sellaiselta jossa remuava muukalainen voisi tulla häiriköimään eikä pakotietä olisi.
Kun olin käynyt New Yorkissa ensimmäisen kerran, Helsingin metro alkoi tuntua pieneltä. Siellä oli liian vähän ihmisiä, ruuhka-aikaan he eivät osanneet antaa tilaa toisilleen ja – mikä pahinta – itäpäässä metro ajoi pitkät pätkät maan päällä. Sehän on juna eikä mikään maanalainen.
Kävimme aiemmin täällä viikolla metrolla Herttoniemessä. Tällä kertaa huomasin tykkääväni siitä, miten tyhjää metrossa arkipäivänä oli ja miten kivaa oli tuijotella maisemia, kun oranssi sylinteri pompahti Kalasataman paikkeilla pois tunnelista.
Mukava on, tämä metromme.
Toimistoninjan tuolivinkki
Niinpä ilahduin suuresti, kun kaverini kertoi kaksi erinomaista ninjajippoa, joilla selvitä 2000-luvun valkokaulustyön paineista.
Ensimmäinen vinkki auttaa palavereissa, jotka ovat aina liian pitkiä ja väsyttäviä. Ystäväni tajusi, ettei voi loputtomiin katsoa kelloa kännykästään, koska se näyttää hermostuneelta ja epäkohteliaalta.
Hän alkoi vilkuilla vieressään istuvien ihmisten rannekelloa, koska se näytti – näin ymmärsin – vähemmän epäilyttävältä.
Toinen vinkki liittyy sosiaalisten suhteiden manipulointiin rakennetun ympäristön avulla. Suomeksi sanottuna hänen työpisteensä on paikassa, jossa on aina yksi ylimääräinen tyhjä tuoli. Kun kollega pistäytyi juttelemassa, hän huomasi tyhjän tuolin, istui alas ja juttutuokio venähti heti vartin mittaiseksi.
Nykyään ystäväni laskee laukkunsa tyhjälle tuolille. Kun kollega nyt pamahtaa paikalle, hän katsoo tuolia, huomaa kassin ja katsoo ystävääni, joka katsoo takaisin eikä sano asiasta mitään. Kun ei pääse istumaan tuoliin, asiaakin on yhtäkkiä vähemmän.
Ystäväni kertoi siirtävänsä laukun pois tuolilta vain jos vieras on tarpeeksi ylhäällä organisaatiokaaviossa.
Kertokaa lisää vinkkejä! Haluan oppia kaiken.
Unessa on yli 140 merkkiä
Luin internetistä kiinnostavan artikkelin, kenties mediaa käsittelevän, ja julkaisin siitä useita kiinnostavia otteita Twitterissä. Viestieni virta tuskastutti pni-sedän, joka totesi Twitterissä happamasti jotakuinkin milloin kaikki alkoivat suoltaa jatkuvasti tavaraa tänne
.
Uneksin netiketistä.
Kun seuraavan kerran kyselylomakkeessa tiedustellaan, kuinka monta tuntia päivässä käytän nettiä, joutunen valitsemaan ruudun 24 h.
Julkaisupäivä 19.8.2013
Oh, yeah! If I just take noise to mean simply “sound without pictures”, if I do my job right, I can use words and sounds that are like words, or somewhere between words and music, to create images in your head. They’re so immediate and undeniable that literally those images will just pop into your head. But, those images don’t exist. You have to paint them, so I’m starting that process and you’re finishing it. It’s like I hand you the paintbrush and you finish the painting.
Minä luulen, että samantapainen ilmiö selittää poppisanoitusten toiminnan. Onhan monesti niin, että kovin banaalit ja yleisen tason sanoitukset tuntuvat yhtä henkilökohtaisilta kuin tarkkaan piirretyt ja yksityiskohtia vilisevät lyriikat.
Kun täydentää puuttuvat kohdat, ehkäpä vielä laulamalla mukana, jokainen vertauskuva tuntuu kertovan omasta elämästä.
Näillä saatesanoilla – Pariisin Kevät: Odotus
minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
otan sinut syliin
eikä kukaan enää pääse
meidän väliin
Muisto vuodelta 1997
Ei sillä että mulla olisi taipumuksena säilyttää kaikkea mahdollista.
Ehta suomalainen asiakaspalveluhenki
Kun hän sitten istahti päätteen ääreen ja alkoi naputella tietoja, pääsi häneltä vilpitön huokaus: Vituiksi meni sitten tämäkin päivä.
Sydämeni suli. Ei saa muualla maailmassa tällaista palvelua. Ei tekohymyjä, ei turhia toivotuksia, vaan puhdasta asiaa ja peittelemättömiä tunteita. Niin on hyvä.
Uusi henkilökohtainen ennätys viimetinkaisuudessa
Vielä tuntia aikaisemmin olimme Keravalla keskustelemassa siitä, ehtiikö elokuvaa vielä viilata vai tallennetaanko lopullinen versio tiedostoksi nyt. Viimeinen juna, jolla ehtisi Helsinkiin, oli lähdössä asemalta 18.48. 500-megatavuisen tiedoston tallentaminen (eli siis videon renderöinti) kesti ja kesti, ja alkoi näyttää siltä, ettei se ehdi valmistua ennen kuin on liian myöhäistä. Autosta ei olisi apua, sillä Keravalta Kampin keskukseen ajaa yli puoli tuntia.
Tarvittiin siis varasuunnitelma. Joukkueemme oli siinä vaiheessa viisihenkinen, joten päätettiin, että kahden miehen iskuryhmä lähtee Helsinkiin. Otimme mukaan muistitikun, kannettavan tietokoneen ja 4G-datayhteyttä käyttävän iPhonen, jonka kautta pääsisimme nettiin Kampissa.
Siispä äkkiä reppu mukaan, ukot autoon ja autolla asemalle.
Ehdimme sinne juuri kun juna oli saapumassa raiteelle yksi. Samaan aikaan asunnolle jääneet ryhmän jäsenet keskeyttivät videon tallentamisen, vaihtoivat editorin asetuksia ja alkoivat tallentaa sitä uudestaan pienempänä versiona.
Olimme menossa Tikkurilan kohdalla, kun Keravalta soitettiin, että tiedoston lataaminen palvelimelle kestää vielä yksitoista minuuttia. Juna saapui Helsinkiin ajallaan. Loikkasimme ensimmäisinä ulos ja lähdimme pikamarssia kohti Kampin keskusta.
Narinkkatorin kohdalla puhelimet piippasivat tekstiviestin merkiksi. Antti kertoi tiedoston olevan nyt kokonaan palvelimella ja antoi osoitteen, josta sen saisi ladattua. Kello oli 19.18.
Kaksi minuuttia myöhemmin istuimme Kampin keskuksen aulassa ja tuijotimme tiedostonlatauksen edistymisestä kertovaa pikkuikkunaa.
Palautimme kirjekuoreen sullotun muistitikun kello 19.26.
Väri ja eläin – ON TIME.
Edit: Tulin näin voitin -lyhärin voi nyt katsoa Vimeosta.
Kotikaupunkini yhdellä sanalla
Live in New York City once, but leave before it makes you hard
Live in Northern California once, but leave before it makes you soft
Mietin, mitä sanaa käyttäisin, jos New Yorkin tai Los Angelesin* tilalle panisi Joensuun. Tällä hetkellä valintani olisi frustrated.
Turhautunut siksi, että Joensuussa kasvaa – kasvoi? – ihmisiä, joilla riittäisi rahkeita vaikka mihin, jos vain heillä olisi enemmän tilaa opiskella, kokeilla ja saada rakentavaa palautetta. Kyseessä ei ole ollenkaan sama asia kuin polttava halu päästä pois pikkukaupungista, vaan turhautumista nykyisen ja kuvitellun olotilan väliseen ristiriitaan: jos täällä vain olisi vähän enemmän ihmisiä/keikkapaikkoja/elokuvateattereita, minustakin voisi tulla jotain. Tai näin mietin eilen, kun mutustelin jäätelöä Kauppakadulla.
Mitä sinä laulaisit kotikaupungistasi?
Edit: Lukija huomautti, että Los Angeles ei ole Pohjois-Kaliforniaa. Se on täysin totta. Syytän erheestä Joan Didionia (It was three years ago he told me that, and we have lived in Los Angeles since.)
Paljon työtä verovirkailija tekee 4 sentillä?
Kysymys: kuinka monta tuntia Verohallinnon virkailija työskentelee 0,04 eurolla?