Jostain syystä ala-asteellamme poikien oli pakko valita, fanittaako Action Forcea vai Transformersia. Se oli lasten kummallisia kuolisko äitis vai isäs? -juttuja, joilla ei ollut mitään perustetta. Oli vain pakko valita.

Minä olen aina tiennyt, kummalla puolella olen.

Äiti löysi kaappien kätköistä ala-asteella piirtämiäni robotteja, joista esittelen tässä yhteydessä, ööh… ilmeisesti Devastatorin. Nuolella erotetut lisäosat ovat varmaankin kaseteiksi muuntautuvia minirobotteja à la Laserbeak, mutta mikäs hitto tuo imurin näköinen juttu oikeanpuoleisessa jalassa mahtaa olla? En tiedä.

Aika hieno se silti on, vaikka itse sanonkin.

Ensi viikolla aion palauttaa tällaisen lomakkeen:

En ole varsinaisesti koskaan ollut oikeassa työpaikassa. Kesätöitä sanomalehdissä ei lasketa eikä Jylkkärin pätkää, ja sen jälkeen olenkin ollut sooloartisti. Minulla ei siis ole kokemusta toimistotyön realiteeteista ja juuri siksi olen älyttömän kiinnostunut aiheesta.

Niinpä ilahduin suuresti, kun kaverini kertoi kaksi erinomaista ninjajippoa, joilla selvitä 2000-luvun valkokaulustyön paineista.

Ensimmäinen vinkki auttaa palavereissa, jotka ovat aina liian pitkiä ja väsyttäviä. Ystäväni tajusi, ettei voi loputtomiin katsoa kelloa kännykästään, koska se näyttää hermostuneelta ja epäkohteliaalta.

Hän alkoi vilkuilla vieressään istuvien ihmisten rannekelloa, koska se näytti – näin ymmärsin – vähemmän epäilyttävältä.

Toinen vinkki liittyy sosiaalisten suhteiden manipulointiin rakennetun ympäristön avulla. Suomeksi sanottuna hänen työpisteensä on paikassa, jossa on aina yksi ylimääräinen tyhjä tuoli. Kun kollega pistäytyi juttelemassa, hän huomasi tyhjän tuolin, istui alas ja juttutuokio venähti heti vartin mittaiseksi.

Nykyään ystäväni laskee laukkunsa tyhjälle tuolille. Kun kollega nyt pamahtaa paikalle, hän katsoo tuolia, huomaa kassin ja katsoo ystävääni, joka katsoo takaisin eikä sano asiasta mitään. Kun ei pääse istumaan tuoliin, asiaakin on yhtäkkiä vähemmän.

Ystäväni kertoi siirtävänsä laukun pois tuolilta vain jos vieras on tarpeeksi ylhäällä organisaatiokaaviossa.

Kertokaa lisää vinkkejä! Haluan oppia kaiken.

Maailman parhaan Radiolabin pääjehu Jad Abumrad kuvaili taannoin äänien voimaa tarinankerronnassa tähän ikään:

Oh, yeah! If I just take noise to mean simply “sound without pictures”, if I do my job right, I can use words and sounds that are like words, or somewhere between words and music, to create images in your head. They’re so immediate and undeniable that literally those images will just pop into your head. But, those images don’t exist. You have to paint them, so I’m starting that process and you’re finishing it. It’s like I hand you the paintbrush and you finish the painting.

Minä luulen, että samantapainen ilmiö selittää poppisanoitusten toiminnan. Onhan monesti niin, että kovin banaalit ja yleisen tason sanoitukset tuntuvat yhtä henkilökohtaisilta kuin tarkkaan piirretyt ja yksityiskohtia vilisevät lyriikat.

Kun täydentää puuttuvat kohdat, ehkäpä vielä laulamalla mukana, jokainen vertauskuva tuntuu kertovan omasta elämästä.

Näillä saatesanoilla – Pariisin Kevät: Odotus

minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
otan sinut syliin
eikä kukaan enää pääse
meidän väliin

Ei sillä että mulla olisi taipumuksena säilyttää kaikkea mahdollista.

Kävin eilen koillis-Helsingissä vuokraamassa peräkärryn. Edellisen asiakkaan auton valmistelemisessa meni tovi, joten punapaitainen asiakaspalveluhenkilö pyysi odottamaan hetkisen.

Kun hän sitten istahti päätteen ääreen ja alkoi naputella tietoja, pääsi häneltä vilpitön huokaus: Vituiksi meni sitten tämäkin päivä.

Sydämeni suli. Ei saa muualla maailmassa tällaista palvelua. Ei tekohymyjä, ei turhia toivotuksia, vaan puhdasta asiaa ja peittelemättömiä tunteita. Niin on hyvä.