Tässä on muutaman päivän ihmiselukka kärvistellyt oudon ei-olemisen kanssa. Ei siis varsinaisesti suruta eikä ahdista eikä vituta eikä mitään sellaista, mutta ei saa mitään aikaankaan. En oikein osaa sanoa, mistä se voisi johtua. Ehkä mietin, mitä kaikkea pitäisi tehdä keskipitkällä aikavälillä ja miten vähän siitä on tehtynä (sekä työ että muulla rintamalla). Ehkä haluaisin olla viksumpi ja vilmaattisempi ja parempi kaveri kaikille, mutten osaa.
En tiedä.
Yleensä, siis silloin kun otsassa kasvaa monimetrinen mela, on ainakin kohtuullinen aavistus ahdistuksen aiheuttajasta. Nyt pukkaa tyhjää – ei ole tunnetta tahi ajatusta, on vain sen puute. Vähän niin kuin siinä Linnunradan käsikirjan vitsissä, jossa avaruusaluksesta katoaa meteoriitin törmäykset tunnistava osa, joten se ei tajua, että siihen on osunut meteoriitti.
Eipä tässä, töitä on jo nyt enemmän kuin viime vuonna ja kaikenlaista harrastustoimintaakin olen yrittänyt viritellä. Kirjojen lukeminen jäi 2008 aika surkeaan jamaan. Fiktioteoksista kahlasin läpi ainoastaan Arvostelukappaleen, joka oli vielä ihan symppis. Aikakauslehtipinot kasvavat, elokuvahylly täyttyy. Kehitin uudenvuodenlupauksena eräänlaisen rigoröösin ohjelman, jolla meinaan selvitä kulttuurisuorittamisesta jollain tavalla, mutta sitten jossain välissä olisi varmaan hyvä ns. elää ja kenties jopa mens sana in corpore sano pitäisi muistaa.
Vaan jos koko ajan viipottaa, niin laskeeko stressihormonin määrä? Ei laske.
