Guardianin Science Weekly -podcastissa puhuttiin siitä, kuinka vastasyntyneellä on mahdollisuus oppia puhumaan ja ymmärtämään mitä tahansa kieltä, mutta aikuiselle se on paljon hankalampaa. En nyt tarkoita sanastoa ja kielioppia vaan äänteitä. Ne äänet, joiden opitaan olevan osa kieltä, soittelevat pääkopassa aivan eri hermoratoja kuin muu meteli.
Lapsilla on jokusen vuoden kestävä herkkyyskausi, jonka jälkeen uusien äänteiden ymmärtäminen hankaloituu melkoiseati. Tuttu esimerkki on vaikkapa japanin r-l-samanarvoisuus. Englantia puhuva japanilainen kyllä tiedostaa, että hair ja hair ovat äännearvoltaan erilaisia, mutta hänen voi olla kovin hankala saada eroa kuulumaan puheessaan.
Niinpä nyt joku tomera voisi kehittää äänteiden esperanton. Tungetaan siihen omina ääninään ää ja aa, vee ja wee, ranskan ärrä, sen seitsemän ässää, kiinan toonit ja Kalaharin kavereiden kurkkuäänteet. Sitä kun naperolle muutaman vuoden puhuu, niin jopa on varttuneella iällä mukava opetella vieraita kieliä. Kaiken oppii että heilahtaa.
