Eilispäivän pätkänä oli MT:ltä lainattu Shiri, isobudjettinen jännäri-trilleri-äksönpäksönpamaus Etelä-Koreasta. Eipä erityisemmin järisyttänyt maailmaani, enkä edes jaksanut seurata kuvaruutua viimeisen vartin aikana. Isolla rahalla tämä on tehty ja se myös näkyy, mutta toimintakohtaukset vyöryvät turhankin usein aivan yli äyräiden ja hommasta katoaa kaikki tolkku.

On agenttipartneria jota epäillä, naista jota rakastaa, terroristia, rynnäkkökivääriä ja pomminpauketta, mutta ainoa näppärä kikka liittyi salakuunteluun (ei tohdi tässä mainita tarkemmin mitä meinaa tai menee vähätkin riemut potentiaalisilta katelijoilta). Melkoiseen tuttuja polkuja tarvotaan etenkin juonipuolella. Niinpä jännitettä ei meinaa riittää tarpeeksi, jotta leffaa tohtisi kutsua trilleriksi. Väkivaltaakin on kohtalaisesti saatu mukaan tungettua, sekä turhanpäiväistä sottapylly-editointia.

Kakkoslevyltä löytyi ekstrana elokuvassa käytettyjen aseiden kuvat ja tekniset tiedot, mikä kertookin melko hyvin, kenelle tämä pätkä on suunnattu. Oletettavasti Koreasta on pukannut myös parempaa elokuvaa, tähän ei kannata juurikaan tuhlata aikaansa vaikkei tämä samanlaista tuubaa ollutkaan kuin joku Equilibrium.

(Aikomuksena oli kyllä listata päivän elokuva à la Elokuvia ja valokuvia -blogi, mutta meni myöhään.)

Kiltti tyttö

Jennifer Anistonin kykyjä esittelevänä elokuvana marrkinoitu The Good Girl oli pettymys. Jep, dialogi oli välillä erittäin pätevää mutta siihen se sitten melkin jäikin. Kieltämättä Anistonin deadpannaus, Reillyn idioottimeininki ja Gyllenhaalin teiniangstaus olivat huvittavia, mutta eivät silti erityisen hauskoja. Sitä paitsi juonentynkä oli kovin masentavan ennalta-arvattava, eikä rouva Pittin näyttelijäntaitojen skaala ainakaan tuntunut kovin vakuuttavalta.

UusArvosana: € € (vanhalla systeemillä € € €).

Daredevil

Sitten oli Daredevilin, kolmannen
isobudjettisen Marvel-filmatisoinnin, vuoro. Kuten arvata saattaa, tästä pläjäyksestä ei puuttunut nyrkinmätkettä, bittiefektin vinkunaa eikä Ben Affleckin naaman esittelyä. Mutta: dialogi oli aivan karmivaa, esimerkkinä vaikkapa DD:n I am not a bad guy -jollotus, hahmojenkehittely sai X-Men 2:n näyttämään syvälliseltä, juoni on käsittelemätöntä selluloosaa (kohtaus, jossa Murdock ja Elektra matsaavat kadulla ensitapaamisensa jälkeen, on naurettava vaikka itse Miller olisi sen kynäillyt) ja toimintaelokuvan raison d’être, eli näyttävät nahistelut, ovat varsin usein löppöä – joko täysin yliampuvaa CGI-kikkailua, silkkaa Matrix-lainaa tai sekavaa sohintaa. Ei tämä siis Ryhmä-X-kuvia peittoa, eikä edes Hämäriä, vaikken siitä niin erityisemmin tykännytkään. Hulkia odotellessa…

UusArvosana: € € (vanhalla systeemillä € € €).

Mainittakoon, että toisspäivää edeltävänä päivänä eilen katsoin Pentin kanssa Kathryn Bigelow’n (Strange Days, Myrskyn ratsastajat, K-19) Near Darkin, ja sitä ennen sain lopulta siirrettyä Trafficin katsottujen hyllyyn.

Puijaan, ei minulla oikeasti ole mitään katsottujen elokuvien hyllyä, vaan kaikki leffat ja levyt ovat iloisesti sekaisin.

(Jälleen myöhässä, tsori.)

Donnie Darko

Kovasti kehuttu indie-tuotanto Donnie Darko pärähti DVD-pyöräyttimeen Bonnie & Clyden tilalle, kun Janne soitti ja kysyi, onko minulla iltaohjelmaa.

Tähän asti pimennossa pysyneen Richard Kellyn (jumansvide, kaveri on vain neljä vuotta minua vanhempi!) läpimurtoelokuva on vinksahtanut teinielokuva, jossa on ripaus skifiä ja yliluonnollista mukana makua antamassa. Mainittakoon, että jostain käsittämättömästä syystä R1-levyn takakansitekstit vertaavat elokuvaa Final Destinationiin.

Näyttelijöistä Donnieta esittävä Jake Gyllenhaal vetää pisteet kotiin suurimman osan ajasta, ylilyöntejä on vain yksi tai kaksi. Myös muut näyttelijät tuntuvat sopivan rooleihinsa mainiosti, tosin useimmilla hahmoilla on kovin vähän käyttöä. Levyllä onkin parikymmentä ”poistettua tai laajennettua kohtausta”, jotka oletettavasti perustelevat sivuhahmojen olemassaoloa (minä katsoin vasta itse elokuvan). Kun levylle on tungettu ekstroja muutenkin aika huolella, niin kait sitä samalla vaivalla olisi leikannut mukaan nuo ylimääräiset kohtauksetkin, vaikka seamless branchingilla.

Parasta Donnie Darkossa on sen tunnelma, joka on yhdistelmä kohtalonuskoista apatiaa ja vinoa hymyä suupielessä. Jättipupu Frank, kasarimusiikki ja Patrick Swayze, joka tuo mieleen Burt Reynoldsin as-if comebackin Boogie Nightsissä nivoutuvat kaikki saumattomasti yhteen. Lopputulos on ihmeen kaunis, varsin lynchiaaninen elokuva.

Elokuvalla lienee melkoista crossover-potentiaalia. Se ei ole kauhua, ei teinihelvettiä eikä pelkkää umpisolmua, joten Darko sopinee moneen makuun. Ehdottomasti suositeltavaa tavaraa kaikille.

UusArvosana: € € €

Näistä kylläkin katsoin ensimmäisen jo eilen (ja toissapäivänä), mutta menkööt nyt kaikki samaan pinoon.

Bonnie & Clyde

Arthur Pennin – vai pitäisikö sanoa Warren Beattyn? – vuonna 1967 valmistunut gangsterielokuva oli ensimmäisiä Uuden Hollywoodin airueita. Aikalaiskriitikot totesivat elokuvan olevan aivan liian väkivaltainen, moraaliton ja glorifioivan päähenkilöidensä elämän. Harva tuntui muistavan mitä elokuvan loppukohtauksessa tapahtuu, mutta toisaalta Production Coden valossa moiset arviot olivat varsin ymmärrettäviä. Pauline Kaelin eriävä mielipide oli ensimmäinen merkki siitä, että vanhan Hollywoodin valta oli lopullisesti murtumassa.

Itse elokuva on kestänyt aikaa varsin hyvin, paremmin kuin mitä Mervi Pantti antaa ymmärtää. Ilmeisesti elokuvan tapahtumat eivät ole kovinkaan uskollisia todellisuudelle, mutta se ei menoa haittaa. Nykynäkökulmasta Bonnie & Clyde onkin lähinnä seikkailuelokuva: on eksoottisia maisemia, sympaattiset päähenkilöt, koomisia toilailuja sekä jonkin verran vaaraa ja toimintaa. Karismaahan sekä Beattyllä että Dunawayllä riittää.

Frida

Salma Hayekin lempilapsena syntynyt Frida Kahlo -elämäkertaelokuva (vaiko hagiografia?) ei erityisemmin hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Leffa itse oli tasaisen ammattitaitoista työtä, nti Hayek selviytyi osastaan puhtain paperein ja Diego Riveraa esittänyt Alfred Molina oli loistavan karismaattinen roolissaan sikamiehenä.

Elokuvan todenmukaisuudestakaan en osaa snaoa juuta tai jaata kun en käsikirjoituksen pohjana olevaa Hayden Ferreran kirjoittamaa elämäkertaa lukenut. Fridan (me ollaan ihan etunimipohjalla, kato) taide tuntui jäävän sivuosaan, ja hänen elämäntarinansakin kerrottiin lähinnä muiden kautta. Kenties Rivera sitten todella oli niin tukahduttava persoona, ettei Kahlo pystynyt mihinkään ilman häntä.

Geoffrey Rushin Trotski-roolia on kehuttu, vaikka se on aivan mitätön ja miehen venäläisaksentti silkkaa santapaperia. Samaten jaksettiin mainita, kuinka Fridan taulut heräävät elokuvassa eloon. Kieltämättä nämä kohtaukset on toteutettu tyylikkäästi, mutta niitä on vain muutama, eivätkä ne sen takia tunnu kovinkaan keskeisiltä. Eikä Salmalla ole unibrowta koko ajan.

Mutta kuten sanottua, ammattitaitoista jälkeä eikä suinkaan huonointa mahdollista puppaa mitä Los Angeles viime vuonna maailmalle suolti.

Syvä uni

Humphrey Bogart esittää ultrakoolia Philip Marlowea tässä klassikko-noirissa, joka ei kyllä yllä Maltan haukan tasolle. Naiset ovat kovin kohtalokkaita, ruumiita syntyy melko tiheään mutta elokuvan parasta antia on sen rautainen dialogi (sekä Bogien loppumattomat hellyttelynimet naisille: doll, angel, sweetie…).

Mielestäni – ja tämä on nyt siis sivistymättömän juntin rehellinen junttimielipide – Syvä uni kuten myös edellämainittu Maltan haukka ovat kiinnostavia enää lähinnä oman aikansa kontekstissa, toisin kuin vaikkapa Citizen Kane tai Casablanca.

Mutta tulipahan katsottua.

Apropoo: Tuumasin, että kyllä se arvioiminen numeroilla on niin tuubaa, että saa jäädä tekemättä tästedes.

Oh wow, we’ve all been bamboozled. I walked out of the theatre with mixed feelings. On the other hand I had thoroughly enjoyed the movie (but then, don’t we all love the movie-going experience as such?) but found myself feeling embarrassed for the actors more than once.

The cons were almost too numerous to list. The movie was flooded with horrible pseudo-philosophical babble. I’m sorry, but just first saying one song and then the exact opposite doesn’t mean it would be profound. Then there was the action, which was utterly and completely over the top this time, devoid of almost all interest. Take, for example, the scene where Neo confronts Agent Smith, battles him for a good while and then finally flies away. I mean, why didn’t he take to the skies immediately? Then there’s the rule bending. Basically most of the things we were told about the nature of the Matrix were toyed with in an unexcusable way (I feel like the crazed woman in Misery here). The film is almost entirely devoid of foreshadowing except for the final moments, which is unforgivable as the last two parts of the trilogy were planned and shot back to back. Where’s the sense in making a movie so self-sufficient it doesn’t even leave you wanting for more?

You know they say that you can always tell the difference between a real actor and a CGI construct. Well, in this case you can’t, so I guess the Wachowski’s should feel grateful for casting Keanu Reeves, a man so plastic in flesh that you really cannot tell the man from the machine. But it’s not like he’s a real person anyhow.

But as I said, I was truly and well entertained by the movie. Obviously this means that the flick had its moments. My favourites weren’t the few almost impossible CGI effects (Neo fighting a billion agents) but rather the totally impossible ones, like the moment in the highway chase when the camera apparently passes through an oncoming truck. And the plot has its moments as well, it’s just that the ideas are usually completely obfuscated by the thick dialogue. Extra credit has to be given for flashing an image of George Bush Snr near the end in an appropriate context. And in no case it’s a total turkey like Equilibrium, just that it doesn’t stand up to the promise of the original.

I guess my sense of delight at the movie can be at least partly explained by the Star Wars generation phenomenon. The people who were in their teens or early twenties when New Hope came out were forever altered by that experience, as it was like nothing they’d ever seen before. When the prequels started rolling out, the original fans kept praising them as well, even though it was quite clear to everyone else that George Lucas’s fable had long since lost its essence.

But then again it would be unfair to ask someone to create something new more than once in their lifetimes.

Rating: € € €

Note that this doesn’t mean I think the original Matrix movie was the best thing since sliced bread, I’m just pointing out the effect it had on the collective opinion concerning action movies.

Michael Moore’s Oscar-winning documentary Bowling for Columbine is a mixed bag. It has some great comic and tragic moments and a heart of gold. Still, as a documentary I find it to be a bit too flawed.

The greatest asset of the film is it’s sense of humour. Too often documentary makers forget the bright side of life and bruise the audience into submission with serious matters. Not so with Moore. My favourite is the metal detector commercial, where a teenage boy unloads all his weapons, starting with a miniscule pistol and ending with a rifle. Moore even manages to do irony at times, which is surprising given that his usual modus operandi is best described by the old maxim ”when you have a hammer, all problems look like nails”. At times Moore also manages to do tragedy well. The much-celebrated What A Wonderful World sequence is truly and well effective – no one in the whole theatre said anything during it.

Even though there are many things in favour of the film, it also has its liabilities and they are rather weighty. Documentaries don’t need to be all-encompassing objective examinations, but rather personal statements about the world. And the flick is rather long. It is clear that time permitting Moore could go on and on on the issue of guns and Americans and that’s part of the problem. There’s no real sense of closure, no real answers to the questions and that is quite problematic, as he spends most of the time asking everybody why Americans have so much gun crime. As my Finnish teacher used to say, don’t use a question as the subject unless you’re able to answer it.

What redeems much of the picture are Moore’s good intentions. Just showing what’s happening doesn’t suffice him; he actually wants to change the world. Admittedly it more often than not results in him harassing the small people, clerks and such, rather than the CEOs, but that is the nature of the PR game. No big bad boss is going to grant an interview to a loose cannon like Moore, especially when they know it ain’t good news he’s bringing. This is exemplified well by the time Moore tries to get an audience from Dick Clark, who couldn’t care less, and so closes the door on Moore and just drives away.

Rating: € € €

The new Joel Schumacher flick Phone Booth was pretty much what it was billed as: a one-trick pony of a film not without certain charm.

The best thing about it was Colin Farrell, who might be touted as the Irish Brad Pitt but don’t let that put you off, as the two are in different categories altogether when it comes to acting. The second best thing was the concept: A sniper is stalking Farrell and threatens to shoot him if he doesn’t do as he’s told. Suspension of disbelief was pretty good throughout the film, although there never was any suspicion of the outcome (come on, the leading actor is a good looking man who is confronted with his sins and Polanski wasn’t directing). Kiefer Sutherland on the other hand went for the normal nutjob tricks of the trade and you really really would’ve wanted to hear someone like Kevin Spacey* try it.

Summa summarum: Not good but not too bad either. Won’t bother you after the 90 minutes you’ve spent at the theatre.

Rating: € € €

Post Scriptum: Sonja was wondering whether or not the film will be called Puhelinkoppi in Finland.

*: Yeah, I originally wrote ”Kevin Smith”. Something must have short-circuited in my brain.

If the constant screaming and chainsaw noise in Texas Chain Saw Massacre wasn’t extreme enough for you, try Dario Argento’s Suspiria. The soundtrack in both of these movies is horrible (in the wrong sense of the word). However, Suspiria has tremendous lighting, set designs and cinematography. Too bad there are people in it as well.

Hyvät uutiset ensin: se on juuri niin kiero kuin odotinkin. Huonot uutiset: noh… eipä siinä oikeastaan ollut mitään huonoa. Jep, Adaptation on hauska, solmuinen ja mieleenpainuva, eli sanalla sanottuna hyvä elokuva. Jos juonipaljastukset vaivaavat, mene elokuvateatteriin nyt heti, katso leffa ja tule sitten takaisin.

Adaptation on metaelokuva, tai oikeammin meta-metaelokuva. Se tarkastelee elokuvan tekemisen prosessia, mutta samalla erityisesti Adaptationin tekemistä. Tämä johtaa kohtauksiin, joissa päähenkilö Charlie Kaufman (Nicolas Cage) sanelee käsikirjoitusta elokuvaan, jota hän tekee, ja samalla sanelee mitä Adaptationissa tapahtuu. Sekavaa? Ei suinkaan, ja se onkin yksi elokuvan suurimmista ansioista. Samalla kun se tekee pilkkaa Hollywoodin kaavoista, se sahaa railakkaasti omaa oksaansa poikki. ”Ei ihmisiä, jotka rakkaus muuttaa!” huutaa Kaufman, jonka jälkeen onkin helppo arvata, miten Adaptationin hahmoille käy.

Elokuvan keskiössä ovat Kaufmanin veljekset, jotka molemmat työstävät omaa käsikirjoitustaan. Samat veljekset ovat kirjoittaneet todellisen Adaptation-elokuvan käsikirjoituksen. Tai no, olisivat kirjoittaneet, jos Charlien veli Donald olisi oikeasti olemassa. Sekavaa? Ei oikeastaan. Huippunsa tämä vedätys on saanut siinä, että elokuvan käsikirjoitus on molempien veljesten nimissä, kuten on myös siitä saatu Oscar-ehdokkuus.

Toinen käsikirjoituksista, se jota Charlie tekee, perustuu Orkideavaras-kirjaan. Ongelmana on, ettei hän saa paperille sanaakaan, tai jos onnistuukin kirjoittamaan jotain, on siihen täydellisen tyytymätön. Tämä kaikki syventää valkokangas-Kaufmanin itseinhon kierrettä samalla kun hänen idioottiveljensä on menestys naisten parissa ja saa oman käsikirjoituksensa valmiiksi noudattamalla kaavamaisen seminaarin tarjoamia ohjeita. Koska Adaptationin taustalla on se, että oikeaa Charlie Kaufmania pyydettiin tekemään oikea käsikirjoitus oikeasta Orkideavaras-kirjasta, kerrotaan tämän tarinan kanssa lomittain myös todellista Orkideavarkaan tarinaa. Sekavaa? Ei ole, usko pois.

Adaptationin kaksi nautittavinta piirrettä ovat hikoileva ja kaljuuntuva kaksois-Cage sekä elokuvan loputon introspektion kehä. ”Vain surkeissa elokuvissa on kertoja”, pauhaa seminaaripuhuja ja – tietenkin – keskeyttää samalla Kaufmanin sisäisen monologin. Samat tarinankerronnan säännöt ja niiden rikkominen kantavat läpi koko kaksituntisen elokuvan. Spike Jonzen työ on kantanut hedelmää, sillä kaikki näyttelijät onnistuvat erinomaisesti, ja hänen loihtimansa kuva- ja äänimaailma on loistava. Ennen kaikkea Adaptation on hauska ja koskettava elokuva kaikesta näennäisestä sekavuudestaan huolimatta, tarkasteleepa kerronnan tasoista mitä tahansa.

Joten: jos pidät Being John Malkovichista, katso tämä elokuva. Jos pidät hyvistä elokuvista, katso tämä elokuva. Jos pidät kaikista elokuvista, on sinun pakko nähdä tämä. Luota minuun.

Arvosana: € € € €

Pitäisiköhän minun muuttaa mieleni Leonardo DiCaprion suhteen? Romeon ja Julian sekä Titanicin mussunaamahan on varsin mainio Catch Me If You Canissa. Vaikka elokuva kokonaisuutena on melko jytäkkä kaksituntinen, rasitus ei kohdistu niinkään synapseihin kuin nauruhermoihin.

Toisaalta tunneummetus iskee DiCaprioon ainakin kerran, mutta moinen ei liene helposti vältettävissä Spielbergin ohjaamassa elokuvassa (lue: ydinperhettä moukaroidaan taas).

Hienointa suorituksessa on se, kuinka hän muuttuu huolettomasta teinihuijarista väsyneeksi vangiksi. Poissa on huoleton hurmaavuus ja ajoittainen epäröinti, ja tilalla on raskaasti liikkuva, väsynyt, vanha mies. Muutos on vakuuttava.

John Williamsin soundtrack on oikein hieno – en yleensä kiinnitä taustalla pauhaavaan pseudoklassiseen juurikaan huomiota, mutta Williamsin musiikissa oli samaa Pink Panther -henkeä kuin alkuteksteissäkin (jotka olivat, tulkoon se selväksi, valtavan hienot).

Arvosana: € € €