Ensinnä kaupallinen tiedote: Omenin ja Poseidonin uusintaversiot, 16 Blocks, Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu ja Don’t Come Knocking arvioituna Kaistalla.

Sitten takaisin asiaan. FC Venus on romanttinen komedia, joka ei ole erityisen hauska. Sävy on viritetty enemmän draaman kuin komedian puolelle, seikka josta käsikirjoittaja Outi Keskevaarikin huomautti. Juoni on lattea, sivuhenkilöistä monet rasittavan karikatyyrejä ja pääparikin vähän… no, tylsä. Summanen kyllä repii roolistaan komiikkaa ajoittain varsin hyvin, mutta Haapkylä on enempi näyttelijä.

Little Dieter needs to fly on Werner Herzogia elementissään, eli esittelemässä täysin kajahtaneita ihmisiä. Vietnamin sodassa alasammutun saksalaissyntyisen pilotin edesottamukset ovat varsin käsittämättömiä, kuten on mies itsekin. Parhaillaan Herzog vääntää samasta aiheesta fiktioelokuvaa Christian Balen kanssa. Lyhyt ja varsin reportaasinomainen pätkä toimii tai on toimimatta päähenkilönsä varassa, sillä mitään kovin elokuvallista tässä ei ole tarjolla.

Eat Drink Man Woman saa nälkäiseksi. Nyyhkypätkänä se ei minusta yllä Jäämyrskyn tasolle ja varsinkin alupuolella meininki tuntuu kovin nihkeältä. Loppua kohti elokuva kuitenkin vertyy ihan toimivaksi.

Stewie Griffin: The Untold Story on episodielokuva, joka (käsittääkseni) tehtiin täyttämään fanien nälkää sillä välin kun tv-sarjan uudet jakot olivat tuotannossa. Ja mikäs siinä – videolla voidaan olla tuhmempia kuin telkkarissa, eli Peter pääsee sanomaan ”fuck”. Ja mitäs muuta. Ömm. Suoraan sanottuna Family Guyn kuolleistaherättämisen jälkeiset jaksot ovat olleet minusta manaattien käsikirjoittamia.

Three Days of the Condor alkaa hienosti. On paranoiaa, ruumiita ja säikky Robert Redford. Ilmeisesti Max von Sydow tienasi 1970-luvun loppupuolella elantonsa näyttelemällä pahiksia Hollywood-jännäreissä, eikä siiinäkään ole mitään vikaa. Kondori ottaa siipeensä siinä vaiheessa, kun Redford viettelee kaappaamansa naisen. Koko osio tuntuu täysin käsittämättömältä ja molemmat näyttelijät äityvät patsastelemaan ihan urakalla. Myös loppuratkaisu (tai no, ihan viimeinen kohtaus poisluettuna) on hätäisen oloinen.

Mission: Impossible 3 paukkuu ja poksahtelee. Eetu Metsästäjälle rakennetaan arkielämä, jonka Philip Seymour Hoffmanin esittämä Damien, korjaan, Davian sotkee varsin perinpohjaisesti. Agenttimeininkiä on, samoin kuin kaikenmoisia raakuushommeleita pääpommeineen ja teloituksineen. Lisäksi pannaan palasiksi vähän siltaa ja parit autot. Emmätiä. En ole ollut missään vaiheessa tämän sarjan valtava ystävä, mutta kait M:I III (idioottimainen lyhenne, jep) hoitaa hommansa kotiin. Kai.

Fantastic Four on karmeaa ripulikuraa. Silti sille ollaan pykäämässä jatko-osaa. Voi itku.

Brothers Grimm käy esimerkiksi siitä, mikä Terry Gilliamin jutuissa on hyvää ja huonoa. Hyvää ovat massiivisen järjettömät lavasteet, puvusteet ja propit. Huonoa ovat sinne tänne hortoileva tarina ja näyttelijät, joita ei paljon ole vaivauduttu ohjaamaan (Wää! Olen Heath Ledger! Wää!). Parhaimmillaan, kuten Brazilin ja 12 apinan tapauksessa, kaoottinen yhdistelmä onnistuu kaatumaan eteenpäin. Toisinaan se vain sortuu kasaan. Sitä paitsi digiefektit näyttävät tässä jotenkin tunkkaisilta perinteiseen käsityöhön verrattuna.

Leffoja katsottu 60 kappaletta.

Ceský sen on mielenkiintoinen kertomus siitä, miten pari elokuvaopiskelijaa vetäisee hatusta supermarketin mainoskampanjan ja huiputtaa siten ison läjän ihmisiä juoksemaan olemattoman unelman perässä. Välillä pojat ovat vähän turhankin korkeamielisiä, mutta toisaalta elokuva sisältää mahtavia kohtauksia – mainostoimiston tyypit selittämässä, kuinka he eivät osallistu ihmisten huijaamiseen ja tietenkin ne sadat tavalliset tsekit, jotka lopulta vaivautuivat paikalle.

Werner Herzog ja Klaus Kinski ovat hulluja, olen ymmärtänyt. Ainakin niin voisi päätellä Fitzcarraldon perusteella. Kaksi ja puolituntisessa elokuvassa ei ole sen kummempaa tolkkua, mitä nyt kajahtanut oopperanystävä roudaa höyrylaivan yli vuorenhuipun, jonka jälkeen kaikki murenee käsiin. Näytteleminen ei ole mitenkään erityisen hienovaraista, mutta jotain hienoa tässä on. Ehkä se on hien haju ja käsillätekemisen tuntu, en osaa sanoa. Niin kuitenkin on.

Laitakaupungin valot ei ole Kaurismäkeä parhaimmillaan. Teemat ovat tuttuja, samoin tyyli, mutta toisaalta siitä valittaminen on vähän kuin haukkuisi kaurapuuron maistuvan kaurapuurolta. Leffa on siis äärimmäisen tyylikäs kaikilta osiltaan, mutta jostain syystä vain alkuaikojen Kaurismäet oli parempii.

Tootsie on hauska elokuva, ja minä varmaan osoitin täydellisen mauttomuuteni sanomalla noin. Oli miten oli, minua elokuvan alkupuolisko nauratti. Lopussa väännetäänkin sitten pathos-säädin kymppiin, mikä on varmaan dramaturgisesti perusteltua, mutta jotenkin… ulkokultaista. Hjuva ljeffa silti, ja Jessica Lange on hjuva myoes.

Don Johnson seikkailee Harlan Ellisonin postapokalyptisessa dystopiassa (is there any other kind?) A Boy And His Dogissa. Elokuva on 1970-luvun b-scifinä ihan hauska, ja tavallaan se ei ole edes b-elokuva, sillä käsis on teemoiltaan varsin vakava.

On tavallaan hauskaa ja tavallaan surullista, että vuoden 1991 versio Cape Fearista oli Scorseselle vain sormiharjoitus. Omien sanojensa mukaan hän halusi nimittäin vain kokeilla, osaisiko hän ohjata genre-elokuvan. Hauskaa se on siksi, että lopputulos on varsin onnistunut (jos asuntoveneessä tapahtuvaa ponnetonta toimintaloppua ei oteta huomioon), ja surullista siksi, että myöhempien aikojen Scorsesen elokuvista puuttuu juuri se henki ja innostus, joka tekee Cape Fearistakin sujuvaa katseltavaa. Jessica Lange on muuten mainio näyttelijä.

X-Men 3 oli huono elokuva. Arvion voi lukea Sonera Plazalta, jossa aloitin leffatoimittajana kesäkuun alusta.

Summa 47.

Henry Kissingeriä aikaisemmin hiillostanut Eugene Jarecki käy Yhdysvaltain sotilaallis-teollisen kompleksin kimppuun pamflettidokumentissaan Why We Fight. Hän ei ole yhtä ylitsevuotavan tunteisiinvetoava elokuvantekijä kuin vaikkapa Michael Moore, vaikka molempia tuntuukin ajavan eteenpäin ennenkaikkea vahva moraalikäsitys. Suositeltavaa katsottavaa.

Vaalitaisto on tarina suomalaisesta kunnallispolitiikasta ja siitä, kuinka helppoa valtuustoon pääseminen voi loppujen lopuksi olla. Pari kepulaista kaverusta (toinen ehdokas, toinen tämän vaalipäällikkö) käy koputtelemassa äänestäjien ovia, ampuvat savikiekkoja ja seisovat tuppisuina, kun kuntaministeri Manninen piipahtaa visiitillä. Lopuksi selviää, että aavisteluista huolimatta päähenkilömme valitaan valtuutetuksi. Tragikoomista?

Jet Li kuulemma päättää kung fu -uransa Fearlessiin. Se on varmaan ihan hyvä, sillä elokuva on kökköinen tarina Kiinan puolesta uhrautuvasta mestarista, joka on nuorena hurjapäinen mutta oppii vanhempana vastuuta.

Paimenet on Veikko Aaltosen työ-trilogian kolmas osa, jossa seurataan Kallion seurakunnan pappeja. Elokuva ei voittanut minua puolelleen. Ensinnäkin ymmärrän halun keskittyä kolmeen henkilöön, kun tuntuu siltä, että yhdelläkin olisi pärjätty. Heidän välilleen ei synny tarpeeksi eroa.

Toisekseen pappien työtä ihmisten parissa näytetään loppujen lopuksi varsin vähän. Useimmiten seurataan kahvipöytäkeskusteluja, jotka sisältävät toki hauskoja hetkiä. Siitä kuitenkin seuraa, että perustelematta jää, miksi tekijä on valinnut seurattavakseen juuri Kallion seurakunnan, kun sitä laumaa ei elokuvassa juuri näe. Kolmannekseen puhuvien päiden käyttö tiputti minut pois elokuvasta joka kerta.

Mielestäni tämä oli epäonnistuneempi elokuva kuin vaikkapa Työväenluokka. Maata en ole harmikseni onnistunut näkemään. Se kuulostaa aiheensa puolesta erittäin kiinnostavalta.

Nuit et brouillard on vaikuttava dokumentti toisen maailmansodan keskitysleirien kauhuista. Runollinen narraatio tuntuu aluksi hassulta, mutta siihen tottuu pian. Loppupuolellaa elokuva muistuttaa katsojiaan siitä, että kyse ei ole ainutlaatuisesta tapahtumasta, jonka ihmiskunta on jättänyt kerralla kokonaan taakseen. Kuvamateriaali on erittäin järkyttävää.

How William Shatner Changed the World on kieli poskessa tehty parituntinen reportaasi siitä, miten Star Trek inspiroi keksijöitä. Se on hauska ensimmäisen puolituntisen verran ja tavaraa riittää reiluksi tunniksi. Jälkimmäinen puolisko tuntuu jo liian kaukaahaetulta ollakseen uskottava. Ei silti hullumpi suoritus.

March of the Penguins (eli ranskalaisleffan jenkkiversio) sisältää paljon upeaa kuvamateriaalia. Ja kun juontajana on Morgan Freeman, on aivan sama mitä sanotaan — aina se kuulostaa yhtä uskottavalta.

Constant Gardener oli mainio jännäri. Suurimman vaikutuksen minuun teki luontevasti dokumentaarisen näköinen kuvakieli, eli vapaasti vispaavat, välillä epätarkat kuvat ja toisinaan hektiseksi äityvä leikkaustyyli. Kun tarina on vielä jännä ja näyttelijät hyvässä vireessä, ei naputtamisen aihetta juurikaan jää.

V for Vendetta oli parempi — siis paljon parempi — kuin mitä uskalsin odottaa. (Ei, en ole lukenut Mooren sarjakuvaa, joten lähtökohtani oli varsin helppo.) Natalie Portman on jokanainen, jonka reippaasti yliääninäyttelevä Hugo Weaving käännyttää puolelleen fasisti-vallanpitäjiä vastaan. Toimintaa on paljon vähemmän kuin pelkäsin, ja fiksun oloista draamaa sen tilalla sopivasti. Lisäpisteitä Stephen Fryn roolittamisesta.

The New World on kaunis, kaunis elokuva. Colin Farrell on mies paikallaan John Smithinä. Pohjimmiltaan New World tuntuu mykkäelokuvalta: dialogia on vähän ja se mitä sanotaan, näkyy jo valkokankaalta. Rytmi on leppoisa, mutta elokuva ei silti tunnu hitaalta tai pitkältä. Välillä kuvataan lintuparvia tai kukkia, kuten Malickilla on tapana.

Evil Dead 2 on erittäin hauskaa mäiskettä alusta loppuun saakka.

Eksentrinen dokumentaarikko Errol Morris rinnastaa ja vertailee ihmisiä, eläimiä ja koneita elokuvassaan Fast, Cheap & Out of Control. Pohjimmiltaan puhuvista päistä rakentuva elokuva on visuaalisesti ja auraalisesti niin komea, että se sai Villen toteamaan koko tuotoksen olevan likimain epäilyttävä kaikessa esteettisyydessään. Välillä rinnastukset tuntuvat kenties liiankin ilmeisiltä, kun haastateltava puhuu minuuttikaupalla hyönteisistä ja nopeutetussa kuvassa häärii ihmisjoukko. Silti tämä on mitä mainioin elokuva ja erittäin kiinnostava tapaus dokumenttielokuvan genren kannalta.

Määrä on nyt 40.

The Proposition yhdisteli raakaa väkivaltaa, kärpäsiä ja länkkärimytologian muita perusosasia varsin sopivalla tavalla. Mitään uutta tässä ei mielestäni ollut, mutta myytit ovatkin ikuisia.

Capote oli parempi kuin odotin. PSH heiluu ylinäyttelemisen rajalla, mutta kyllä niihin maneereihin tottuu. Ja leffahan oli perin jännittävä, mikä on hyvä suoritus tarinalle, jonka lopun tietää ennalta.

Hirveää kuraa tuo Boondock Saints. Se näkyy mm. ÄKJTSM-syndroomassa (äänetön kohtaus, jonka taustalla soi musiikki), jolla yritetään peittää se, ettei ole mitään sanottavaa – mutta eikös vain näytä & kuulosta hienolta, kun poplari liehuu 48 kuvaa sekunnissa ja kitara mouruaa?

Selitys Boondock Saintsin hirveydelle löytyy Overnightista, joka osoittaa jälleen kerran, että (dokumentti)elokuva elää ja kuolee tarinansa mukana. Ensikertalaisohjaajien tuotos Troy Duffystä — Boondock Saintsin ohjaaja-kirjoittajasta — ei jätä epäselväksi, että mies on täysi mulkku. Siksipä leffa onkin mainiota katsottavaa.

Summa 28.