Näytteet elokuvasta I Hired a Contract Killer, Yle 12.7.2007:

Olen yleisesti ottaen vähän varovainen väittämään, että Hollywood-elokuvista voisi päätellä mitään Yhdysvaltain henkisestä tilasta. Kristin Thompson kirjoitti keväällä hyvin siitä, mikä moisissa selityksissä on vikana.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. New Line Cineman julkaisema Rendition nimittäin näyttää avoimen poliittiselta. Draama siitä, kuinka perheenisä kaapataan ja lennätetään jonnekin ulkomaille laittomasti kuulusteltavaksi, ei olisi varmaan ollut suurikaan hitti vielä muutama vuosi takaperin. (Tosin leffa julkaistaan lokakuussa, joten ehkä sen hittipotentiaalista on parempi olla sanomatta vielä mitään.)

Elokuvan ohjaajalla ja kirjoittajalla ei ole Tsotsin lisäksi oikeastaan mitään merkittävää vyönsä alla, mutta pääosiin on saatu ihan oikeita niminäyttelijöitä. Tosin kaikki ovat ”vaarallisten” tyyppien maineessa, mikä tarkoitta, että heidän roolivalintansa ovat olleet muutakin kuin valkopestyjä patriootteja.

Vanhat parrat tykkäävät muistella, kuinka 1970-luvulla mainstream-Hollywood suolti elokuvia, jotka olivat paitsi viihdyttäviä, myös kantaaottavia. Yhden tapauksen perusteella ei parane lähteä povaamaan mitään, mutta joka tapauksessa traileri sai ainakin minut kiinnostumaan elokuvasta.

Sillä sitähän Hollywood pohjimmiltaan haluaa: katsojia. Keinoilla ei ole väliä – jos hallituksen salamyhkäisen toiminnan kritisoiminen tuo rahaa kassaan, niin antaa mennä.

Joten ei nyt vielä innostuta liikoja.

Edit 18.8.2007: Jahas, lähes välittömästi ylläolevan kirjoittamisen jälkeen törmäsin The Hunting Party -elokuvan traileriin. Esquire-lehdessä julkaistuun juttuun löyhästi perustuvassa elokuvassa Richard Gere esittää toimittajaa, joka jahtaa Radovan Karadzicikia.

Guardianin jutussa tuottaja kuvailee elokuvan poliittisuutta näin:

”It is mildly political,” said Merims, ”in that it is about the international community’s reluctance or slowness in bringing war criminals to justice.”

Onko tämä sitten vasta- vai myötäesimerkki elokuvien politisoitumisesta? Kyseessä on indie-tuotanto, eli se ei ole ainakaan täysin mainstream-Hollywoodia. Se käsittelee tapahtumia, joista on kulunut useita vuosia. Toisaalta taas, kuten jutun ingressissä sanotaan, discover why our government doesn’t really want to catch the bad guys after all.

Edit 2 18.8.2007: Eikös vaan Guardianissa kirjoiteta samasta aiheesta.

Kirjoitin lievänä pettymyksenä pitämästäni Medusan sinetistä näin:

Osa Bourne-elokuvien suosiota juontuu niiden realismista, joka tarkemmin katsottuna on lähinnä näennäistä. Todenmukaisuus tarkoittaa oikeita kuvauspaikkoja, käsivarakameroita ja – hieman erikoisesti -pitkiä linssejä sekä hervottoman nopeaa leikkausta. Dokumentaarinen ote kärsii viimeksi mainitusta pahasti, sillä skarvit pomppivat silmille, vaikka kuvia jaksaisi vielä katsoa. Tangerissa ja New Yorkissa sinänsä jännittävät tapahtumat on pilkottu niin pieniksi palasiksi, että toiminnasta ei saa selvää ja hienot stuntit valuvat hukkaan.

Suurimman osan ajasta tempo on yhtä hervoton kuin Michael Bayllä, mutta laajakulmien ja linssiheijastusten sijaan ohjaaja Paul Greengrass on valinnut tirkistelevät teleobjektiivit ja viileät värit. Loppujen lopuksi kahden ohjaajan välinen ero on vain kosmeettinen, mikä on sääli.

Koska olen tyhmä, en osannut muotoilla ajatustani tuon paremmin. Onneksi on David Bordwell, joka kertoo yksityiskohtaisesti, mitä Medusan kakkahätäisellä visuaalisella ilmeellä tavoitellaan ja mitä sillä kenties peitellään.

Ajatusten yhteneväisyys ei ole välttämättä pelkkää yhteensattumaa, sillä sain juuri luettua The Way Hollywood Tells It -kirjan, jossa Bordwell käsittelee (tätäkin) teemaa laajemmin. Suosittelen teosta lämpimästi, sillä se on pirun hyvä.

Boxofficemojolla on maakohtaiset tilastot, joista näkee, kuinka paljon milläkin viikolla teattereiden lippuluukuilla on tahkottu rahaa. Suomen tapauksessa euromääriä kiinnostavampia ovat oikeastaan tiedot siitä, kuinka monessa teatterissa kukin leffa pyörii. Siitä näkee nimittäin nopeasti, että on olemassa kahdenlaista levitysstrategiaa: tosi paljon tai tosi vähän.

Vuoden megaelokuvista Potteria näytetään 70 kankaalla ja Die Hardia sekä Transformersia yli 40:llä. Vähän pidempään liikenteissä olleista elokuvista sekä Piraatteja että Ocean’sia pyöritetään yli 20:lla kankaalla, mutta sen jälkeen humpsahtaa. Monesta elokuvasta on liikkeellä yhdestä neljään kopiota, mikä tarkoittanee käytännössä, että ne voi käydä katsomassa Helsingissä, Turussa tai Tampereella.

Muu Suomi voikin sitten odotella viikkoa tai kuukausia, että leffan raapiutunut kopio ehtii periferiaan asti.

Näin loihe lausumaan Tarmo Poussu Ilta-Sanomissa:

[Die Hard 4.0:n] hurjimmatkin toimintajaksot on pääosin ”toteutettu oikeasti”: eläviä näyttelijöitä, rakennettuja lavasteita ja aitoja välineitä käyttäen. Ero pelkillä digitehosteilla pullisteleviin fantasialeffoihin on pysäyttävä. Juuri tästä konkreettisuudesta Die Hard 4.0 ammentaa voimansa.

Verrataanpa tätä elokuvan production notesien avauskappaleisiin:

In a movie season filled with CGI fantasy, LIVE FREE OR DIE HARD gets real — with real action, real humor, and the reprise of a beloved and iconic character: John McClane. –– LIVE FREE OR DIE HARD eschews computer generated fantasy for practical action set pieces.

En tarkoita, etteikö toimittaja saisi siteerata taustamateriaaleja, koska sitä vartenhan ne on tehty, mutta kenties lähdekritiikki olisi paikallaan. Mutta mistä Poussu voi tietää, mitkä osat Die Hard 4.0:n huipennuksesta on tehty koneella ja mitä kuvattu oikeasti? Muistin virkistämiseksi ko. kohtauksessa John McClane ajaa rekalla karkuun suihkuhävittäjää korotetun moottoritien alla. (Entä mitä tarkoittaa ”oikeasti toteuttamiselle” se, että Baltimore esittää elokuvassa Washingtonia?)

Koko ”oikeasti toteuttaminen” haiskahtaa vahvasti. Ilmeisesti ajatuksena on implikoida, että se on aidompaa ja täten parempaa. Mutta miten suu laitetaan, jos digiefektien olemassaoloa ei tajua tai niitä ei huomaa? Tarjoan kolme vastaesimerkkiä.

1. Analogisena elokuvantekijänä ylistetty – ja itsekin moista imagoa levittänyt – Michel Gondykään ei ole pullistelevien digiefektien yläpuolella. Siitä kertoo tämä Buzz Image -yhtiön demonauha, joka antaa osviittaa nykyaikaisessa elokuvassa käytetyn CGI:n määrästä.
2. Adaptationissa on kohtaus, jossa joukko ihmisiä joutuu autokolariin. Koska yksi stuntmiehistä tiesi kolarin olevan tulossa, hän räpäytti silmiään hermostuneesti juuri ennen iskua. Tuo silmänräpäys poistettiin jälkituotannossa. Onko lopputulos huonompi vai parempi kuin jos stuntti ei olisi räpsäyttänyt silmiään ollenkaan? Entä muuttuuko suhtautuminen kohtaukseen nyt kun tiedämme, että sitä on muokattu tietokoneella?
3. Children of Menin huippukohtaus on useita minuutteja kestävä yhtenäinen otto, jossa kamera seuraa päähenkilöitä keskellä taistelutannerta. Jossain vaiheessa kameran linssiin roiskahtaa verta, joka kuitenkin häviää, kun kamera-ajo jatkuu pihalta talon sisälle. Luulin ensin, että swaippi sisälle piilotti skarvin, mutta todellisuus on tarua ihmeempää. Kyseessä on yhtenäinen otos, jonka jälkipuoliskosta on tietokoneella siivottu veriroiskeet, koska ne kävivät liian häiritseviksi.

Ymmärrän hyvin, miksi tietokonetehosteista puhuminen saa elokuvakriitikot tipahtamaan ”aito on parempaa” -diskurssiin, koska teen sitä itsekin. Ongelma on vain siinä, että hyvin usein he ovat väärässä.