Leffan keskiössä oli käsittämätön herrasmies nimeltään Mark Borchardt, joka sai Sundance-menestyksen jälkeen melkoisesti huomiota osakseen. Haastatteluja, joista useimmat ovat parin vuoden takaa: If Magazine, Interview with Mark Borchardt, Sundance 2002, Onion A.V. Club, Indiewire, Chickenhead, ja Salon .Vähän uudempana on AP:n päivitysjuttu helmikuulta 2004.
Archive for the ‘leffat’ Category
Leffavuoden 2004 jämät
Kertaalleen
Jaws, Collateral (jälkipuoliskohan tässä nimenomaan toimii, vääräoppiset), Ace in the Hole / Big Carnival (mediasatiirina kohtalainen jos antaa tasoitusta tekoajasta, muuten vähän löllö), Sunset Boulevard, Dreamers (Pariisin tango on parempi), Siam Sunset, Conspiracy, Abril Despedaçado, Los Sin Nombre (loppu lässähti), Sero Hiki No Goushu (1982-versio), Mimi wo sumaseba ja Neko No Ongaeshi (Ghiblit kestää aina vähintään yhden katselun), Player (ei niin ilkeä kuin toivoin), Coffee & Cigarettes (vaikkapa vain Molinan ja Cooganin takia), A Clockwork Orange (elokuvan sentään sain loppuun, toisin kuin kirjan), Bourne Supremacy (parasta on lopun takaa-ajo, jossa pelti rytisee airobotteja, bädboisseja ja matrikseja paljon vakuuttavammin).
Election (mielestäni selvästi Schmidtiä lussumpi; toimisikohan paremmin jos tuntisi high school -elämää?), Them (jättiläismurkkuleffa on sentään aina jättiläismurkkuleffa), Down by Law, Giant, Dune (ihan vain Lynchin ja kasarin takia), Sommarnattens leende (näyttelijät joo, mutta entäs muu elokuvallisuus?), Gundam Wing Endless Waltz (perus-mechaa), Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (kepoisen kirjan sovituksena ok), Bush’s Brain (salaliittoteoria à la Moore, aihe kyllä kiinnosti).
Escape from Alcatraz (1970-luvun jännäreissä on jotain viehättävää), Forgotten Silver ja MASH (molempien tapauksessa muistikuva oli uudelleenkatsontaa hauskempi), War Room, Control Room, Eila (hyvin näytelty), Seven (ei tuntunut enää lainkaan niin tiukalta kuin silloin joskus), Juoksuhaudantie (okei, ohjaaja saa poistaa huumorin jos tahtoo, mutta silti), Witness (millä ansioilla käsis-Oscar tuli?), Last Run (perusturha jännäri), Blowup (tuota mikä tässä oli aikanaan clue?), Dai si gein (lupasi jo alussa mutta ei se mediapuoli oikein sittenkään istunut), To Kill a Mockingbird (jäikö minulta jotain tajuamatta?), Dark Days (sarjassamme uskomatonta mutta totta), Mutiny on the Bounty, Logan’s Run (myös 1970-luvun scifeissä on jotain viehkoa), It’s a Wonderful Life, Kukkia ja sidontaa.
Toistekin
Tampopo (paras näkemäni ruoka-aiheinen leffa, luulenpa), Last Temptation of the Christ (näytteljätyö hienoa), Girl with a Pearl Earring, Thin Blue Line (Morris on aina kiinnostava), Incredibles (pitäähän se tsekata sitten DVD:ltä uusiksi), De fem benspænd (mielenkiintoinen essee elokuvan ja taiteen suhteesta, sanoisin), Sting (hauskaa popkornia), Office Space (oi jospa kolmosnäytös olisi kestänyt!), Wild at Heart (hienoja kohtauksia, mutta entäs kokonaisuus?), A Fei jing juen (ihanan kasari!), Secretary, Best in Show (tämä sai himoitsemaan A Mighty Windiä).
Ping Pong (paljon parempi kuin aihepiiristä olisi voinut arvella), Deliverance (on se kyllä pirun tuima),
Eternal Sunshine of the Spotless Mind (tuntui tyhjemmältä toisella kerralla), Alien 3 (ohjaajan versio, jonka tsekkasin, oli muuten selvästi teatteriversiota parempi), Ai ni ai wo (pikkusymppis romskuleffa), Rabbit-Proof Fence (yksinkertainen, kaunis), Shaun of the Dead (jos loppu vain ei lässähtäisi, tämä olisi erinomainen), Fahrenheit 9/11 (loppupuolisko parempi kuin alku-), On the Waterfront (on se Brando kova).
Ei kertaakaan
Russian Ark ([paradoksaalisesti] lipsahti niin taiteeksi, että tunne ei välittynyt), Léon (valitettavasti tämä vain oli jo toinen kerta), Alexander (krooh), Angel Heart (fiilispohjalla mennään ja mettään mennäänkin), Whale Rider (why all the fuss?), I, Robot (tekikö sama mies tosiaan Dark Cityn?), Nicotina, Adventures of the Iron Pussy (ei helvetissä, ja minä sentään pidän campista), Suicide Kings (pikakelasin jälkipuoliskon kun alkoi masentaa niin), Ring 0 (…), Confidence (niin Mamet-henkinen että miksei vain katsoisi oikeita Mamet-leffoja tämän sijaan?), Lock, Stock and Two Smoking Barrells (just another Tarantino wanna-be in the wall), Chronicles of Riddick (niin vakava, niin kauhean pökkelö).
Mystery Men (ehm), Conspiracy Theory (hieno alku, paska loppu), Snow White and the Seven Dwarfs, Peter Pan ja Cinderella (klassikoita vain siksi, että kukaan muu ei tehnyt mitään?), Alien: Resurrection (ei, ei vieläkään toimi), Feng yun xiong ba tian xia (tavallaan hauska kungfu-salamataikuus-präiske mutta aika kehno silti), Pojat (valitan, ei aukea), Stalag 17, Sleeper (muistelin että tämä olisi ollut hauska), Dobermann (yh), Strangers on a Train (duh), Shao Lin tzu (nää on minusta vähän tylsiä), Thunderbirds Are Go (her-vot-to-man tylsä), Immortel (ad vitam) (Bilal pysytelköön sarjakuvissa), Demon Seed (juonitiivistelmä ”talo tahtoo raiskata Julie Christien” kertoo kaiken mitä tarvitsee).
Useasti
Oldboy (out-Sevened Seven), Being John Malkovich (paranee koko ajan), Adaptation (paranee myös koko ajan), Bad Santa (paras joululeffa ikuna?), Elephant Man (osui ja upposi), La Mala Education (ensimmäistä kertaa koskaan minulle tuli teatterissa olo, että on sopimatonta mussuttaa karamelliä kovaan ääneen esityksen aikana), Lapsia ja aikuisia (kyllä!), Kauas pilvet karkaavat ja Tulitikkutehtaan tyttö (alan lämmetä Kaurismäelle), Royal Tenenbaums (en malta odottaa Life Aquaticia), Capturing the Friedmans (käsittämättömän hieno dokkari kauheasta tilanteesta), Harold and Maude (valloittava).
Vuonna 2004 katsottujen leffojen lukumäärä tähän mennessä 274. Vuosikatsaus tullee parin päivän päästä.
27.12.2004: Kukkia & Sidontaa lisätty, kokonaismäärää muutettu asianmukaisesti.
25.1.2005: Kellopeli lisätty.
Ihan typerää listaamista
Shrek 2 menetteli kaikin puolin, sillä ei se ykkönenkään minua erityisemmin ihmetyttänyt. Who Framed Roger Rabbit on teknisesti yhä niin hieno, että sen yhtä hienostunut film noir -pastissismi meinaa unohtua.
Notting Hill ja Love Actually — edellinen on parempi mutta jälkimmäisessä on hauskemmat läpät. Jos vain Hugh Grantin saisi taiottua kadoksiin…
The Power oli taas niin b-huttua yliluonnolisesta päästä, että itku meinasi päästä. Nuoremman Scottin The Hunger oli ehdottoman kasari ja aika heikosti katsottava.
Scorsesen New York, New Yorkista taisi yksi kerta riittää.
Time Machine (se 1960 valmistunut versio) oli pöhköydessään oikeastaan aika viehättävä, mutta kalkkunasuotimellahan se tuli katsottua. Planet of the Apesin uusintaversio taas, noh, ainakin Mark Wahlberg lausuu kuolemattoman repliikin I’m going to get my chimp back
.
Brazil oli todella paljon parempi kuin muistelin, ja menee kategoriaan ”hyvä virheistään huolimatta” — koko elokuva kun tuli katsottua leuka lattialle tipahtaneena. The cojones on Terry Gilliam!
El Espinazo del diablo oli ihan kiva fiilarikauhu, mutta Hellboy taas pahimmanlaatuista sarjakuvasössöä.
Nói albinói hurmasi pienieleisyydellään.
Ken tulta pyytää oli minusta mukavan nyrjähtänyt. Vähän ehkä toteutus oli vielä ideointia jäljessä, mutta virkistävä se oli joka tapauksessa.
Once Upon A Time In America menetteli paremmin kuin hyvin, sillä kyllähän Leone eeppistä osasi tehdä.
Dokkareista War Photographer oli teknisesti kiinnostava mutta sisällöllisesti ei ihan niin. Oliver Stonen Fidel Castroa profiloiva Comandante oli sitten melkoista huuhaata. Sen suurin arvo lie itse partamiehen monologeissa, sillä kovin tiukkaa journalismia pätkästä ei irtoa. One Day in September tuppasi pikkaisen menemään pitkän puolelle, mutta jaksoi silti pitää otteessaan.
Outfoxed toimi polemisointina ihan helvetin hyvin, ja sitä voinee suositella kaikille suomalaisen tv-journalismin tasosta valittaville ikään kuin worst case scenario -hengessä. Corporation oli minusta varsin vakuuttava esseedokumentti, jonka tarjoama näkökulma oli kovin kiintoisa. Être et avoir oli puolestaan hurmaava kaikessa maaseuturomantisoinnissaan. Saimaa-ilmiö? Kyllä kiitos.
French Connection ei tarvitse tippaakaan tasoitusta valmistumisvuodestaan tai muustakaan sellaisesta (toisin kuin vaikkapa täysin haalennut Bullitt). Me likee.
Pat Garrett & Billy the Kid jäi vähän epäselväksi. Ehkä sisäinen Peckinpahini ei ole vielä kasvanut tarpeeksi.
Sungnyangpali sonyeoui jaerim elikä Resurrection of the Little Match Girl kannattaa kiertää kaukaa.
Post-pommi The Day After oli kasariudessaan viehättävä, mutta (tv-)elokuvana aika kömpelö. The Day After Tomorrow’ssa ei sitten muuta nähtävää ollutkaan kuin hyökyaallot.
Jing wu men oli roskaa, oli se sitten miten klassikko hyvänsä.
En tiedä, kuinka usein pääsen sanomaan näin, mutta Helenä Ylänen oli täysin oikeassa Vares-elokuvan suhteen. Se on sopivan suolaista popkornia, vaikkei koko ateriaa siitä saakaan.
Dawn of the Deadin uusintaversio oli ihan pirteä toimintaelokuva, kun taas alkuperäisen trilogian päättävä Day of the Dead on kehnoista näyttelijöistä kärsivä jännäri, joka lässähtää lopun splättäilyissä.
Myytävät DVD:t
Kirjakaupan mainoselokuva
Tony Scottin Agent Orangeen on upotettu ainakin farkut, saappaat, kamera, kaksi kelloa, t-paita, tennarit ja aurinkolasit.
Onko tämä nyt sitten enemmän mainontaa vai tavallisia lyhytelokuvia, jotka on vain satuttu rahoittamaan tällä tavalla?
Suosikkileffojen pääpointti
Fight Club — Coolin elokuvallinen henkilöitymä. Ensimmäinen teatterissa näkemäni elokuva, jonka näytöksestä kävelin pois silmät suurena innostuksesta. (Okei, 12 apinaa oli samansuuntainen kokemus muttei yhtä voimakas.)
Adaptation — Elokuva elokuvasta, muttei mistä tahansa elokuvasta, vaan samasta elokuvasta. Möbius-nauha, josta irtoaa iloa enemmän joka kerta. Konsepti, jonka ei pitäisi toimia, mutta joka toimii silti ja juuri siksi.
Shaolin Soccer — Käsittämätöntä slapstickiä ja non sequitureja enemmän kuin pieni sielu sietää. Suosikkikohtauksia on ihan liikaa tässä lueteltavaksi, eikä tule unohtaa engrish-käännöksen luomaa lisäefektiä. ”Why did you make up as E.T.? Go back to the Mars.” Virnistyttää nytkin, kun vain ajattelen sitä.
Totoro — Ensimmäinen Miyazaki ja siksi tärkeä. Lastenelokuva, joka ei pelkästään sovi aikuisille, vaan on suositeltavaa katsottavaa. Kaunista animaatiota, kaunis tarina ilman väkivaltaa tai vanhempien/sisarusten/tms. kuolemaa (*köh*Leijonakuningas*köh*), isosiskon todellinen huoli pikkusiskosta koskettaa aina.
Sormusten herrassa oikeamieliset taistelevat pahuutta vastaan, vaikka tilanne näyttää toivottomalta. Fight Clubissa mies tajuaa olevansa Mies, kunhan on ensin machoillut ja sitten jättänyt väkivallan ja konsumerismin taakseen. (Hei, minä saan tulkita näitä just niin kuin haluan.) Adaptation kertoo Adaptationista. Shaolin Soccerissa kuljetaan vaikeuksien kautta voittoon, mutta koko tarina on lähinnä tekosyy irtovitsien kertomiselle. Totorossa lapset kasvavat.
Öö… pitikö näistä siis löytyä joku yhdistävä tekijä? Ehkä sellainen olisi löytynyt, jos olisin valinnut viisi juonielokuvaa. Sitä paitsi nytkin jätin Pythonit pois, kun Shaolin tuntui edustavan hyvin tuota komiikkapuolta.
Sen tiedän, että epäitsekäs uhrautuminen vetoaa minuun tarinassa kuin tarinassa. Kosto ei sykähdytä eikä marttyyrius, mutta Gandalfin tempaus kyllä. Näissä leffoissa se ei vain ole aina pääasia.
Muiden versioita: Marjut, Sedis ja Katri ja Janne sekä vielä alkuperä.
Espoo Ciné 2004
Secret Glory puolestaan todisti jälleen kerran, että asiasta voi tietää paljon ja silti olla sanomatta mitään. Kasa kohtauksia, vihjauksia, salaliittoja ja aivan kammottavaa kuvituskuvaa sai minut ensin uneliaaksi ja sitten vihaiseksi.
Sen sijaan Super Size Me ja La Pelota vasca. La piel contra la piedra olivat molemmat hyviä, joskin puutteellisia elokuvia. SSM:n ongelma on sen kapeakatseisuus, mutta toisaalta se enemmän kuin paikkaa moiset puutteet silkalla hyväntahtoisuudellaan. Spurlock on karismaattinen heppu, jonka toilailuja seuraa mieluusti. Jackassia pikaruoan vastustajille, siis.
Tissiohjaaja Lunan La Pelota vasca oli valtava pökäle, jonka sulattelu vaati hieman voimia. Sitäkin voisi moittia näkökulman puutteesta, mutta elokuvan lähestymistapana olikin kertoa kaikki Baskimaasta ja sen historiasta, ja siinä tehtävässä se onnistui mielestäni erinomaisesti. Alkupuolella vaikutti hetkisen siltä, että akateemikkojen puhuvat päät filosofisoisivat asioiden laidasta, mutta onneksi niin ei käynyt. Voimakkain kohtaus oli mielestäni kahden lesken toisen mies vankilassa, toisen puoliso tapettu haastattelujen ristiinleikkaus tavalla, joka kertoo inhottavan paljon terrorismin noidankehästä ja kuinka hankala siitä on päästä irti.
Weather Underground jumittui sitten erikoisella tavalla liian kattavan ja liian suppean välille. Katsoin kelloani siinä vaiheessa, kun elokuvassa puhuttiin Weather Undergroundin ensimmäisestä terrori-iskusta. Siihen pisteeseen pääsemiseen oli kulunut liki tunti. Vaikka taustatiedot vastakulttuurista, joka johti WU:n syntyyn, olivat varsin kiinnostavia, ne tuntuivat saaneen hieman liikaakin tilaa. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että sain tietää taustoista paljon, mutta liikkeestä varsin vähän.
Hardware, I Inside ja Chik yeung tin sai olivat melko yhdentekeviä elokuvia tavalla tai toisella. Hardwarelle pitää nostaa hattua siitä, että valkokankaalle heijastettiin näyttäviä kuvia, vaikka budjetti olikin ollut ilmeisen pieni. Valitettavasti elokuvalla ei ollut mitään muita ansioita. I Inside on tätä mindfuck-genreä, joka on tehty Mementossa, Fight Clubissa ja Donnie Darkossa paremmin ja aikaisemmin. Mitään uutta ei siis ollut tarjolla. Ja Chik yeung se oli tylsä honkkari-aktion jo ekalla kerralla.
Joten jäljelle jäävät vain Buongiorno, notte sekä festareiden päätöselokuva Diarios de motocicleta. Edellinen oli kauniin surumielinen kuvaus siitä, mihin eurooppalainen äärivasemmisto hulluimmillaan ajautui. Suomalaisen katselijan kannalta on sääli, ettei elokuva taustoittanut paljoakaan, mutta henkilökuvauksena sillä oli ehdottomasti hetkensä. Oli se kyllä pirun tylsä välillä.
(Hei, ainakaan en teeskentele olevani muuta kuin popkornin purija.)
Nuoren Chen toilailuista kertonut Moottoripyöräpäiväkirjat oli kaksijakoinen: Se sekä onnistui että epäonnistui. Road moviena se on komea, henkeäsalpaavan hieno kuvaus Etelä-Amerikasta sekä sen ihmisten kurjuudesta. Chen elämäkertana se on aika lattea, sillä Gaelin esittämä nuori lääkäri ei tunnu mitenkään liittyvän hahmoon, joka myöhemmin samosi pyssy kourassa pitkin maailmaa. Mutta jos unohtaa sen, elokuva on nautittava ja jopa koskettava.
Selections from the movie bin
Enough chatter for now.
Dellamorte Dellamore
Wonderful stuff! Titties, zombies and weirdo social commentary. A must see.
Haine
Technically stunning with good acting from the leading trio and a message (that might be a tad simplistic but still important). Well worth seeing.
Lashou shentan
I’m speechless. A wholesomely silly gun ballad from Woo that’s quite enjoyable exactly because it’s so airheaded.
Ladykillers
The Coen bros’ downhill slide deepens. I’m sad.
Il buono, il brutto, il cattivo
Masterful work from Leone. Not a minute was wasted, not a square inch of screen real estate left unused.
Spider-Man 2
Better than the first, still overwritten at times.
Touching the Void
A real (in all senses of the word) survival story that combines bare-bones interviews with reenacments that add visual drive.
Safe
Why do the critics love Todd Haynes? Safe is okay but nothing to go wild about, if you ask me.
Rivières Pourpres
What a lousy carbon copy of Seven.
Invasions Barbares
A must-see. ’Nuff said.
Dummy
Jovovich is irritating as ever, the soundtrack is overwrought but still the movie holds some charm. Recommendable.
Gozu
Oh for fuck’s sake.
Producers
A real disappointment. I’m beginning to doubt if Brooks was ever funny.
Where Eagles Dare
A charming old school WW2 adventure romp with a powerful climax. Unfortunately the movie ends about an hour after that. A passable popcorn side dish.
Hafið
Impressive, beautiful, sad. Ignore Ebert, see this.
Out Of Sight
A career high for Clooney and Lopez. Not quite as enjoyable as Ocean’s Eleven, but then again the style’s quite different.
The cost of a blockbuster
Misc movies
Houhokekyo tonari no Yamada-kun
If it’s Ghibli, it’s good. My motto still holds. The story of the Yamadas has a distinctive look that floats the movie even when the storyline falters. Not that there would be that much of a story anyhow; it’s mainly just thinly connected vignettes that sort of chronicle the life of an ordinary Japanese family.
However, it’s Ghibli and therefore damn good.
Smultronstället
I can value Bergman’s film as a character study. I’m not quite so sure I enjoyed it as a movie, though. All this probably means I’m a redneck who wouldn’t recognize a classy flick if it bit him in the ass (and my choice of words more than proves this), but I still find Bergman to be Tarkovsky’s equal ie. vastly overrated. Mighty fine artists, very boring filmmakers.
Siriuksen vieraat, Delegaatio
Matti Ijäs would definitely qualify as an auteur. He writes his own stuff, has a large oeuvre and a distinctive style. Plus I happen to like his movies, at least the ones I’ve seen.
Siriuksen vieraat was scripted by Arto Melleri of all people and unfortunately it shows the whole thing is a bit of a mess, an artsy-fartsy semi-coherent story that doesn’t really gain anything from its would-be lyrical dialogue.
Delegaatio is a different story altogether. It’s funny, makes a point and isn’t too long. Quite simply it’s a damn-near perfect telemovie. Hilarious.
Scratch
How very, very boring scratching vinyl albums sounds like. And how very, very entertaining it can look. As a documentary Scratch really isn’t that special the same things could’ve been told in a five-minute infomercial, but as timewaster the movie works. DJ Shadow and the other diggers, the unbelievable bodyrockers (or whatever it was called) and standard-fare keeping it real chitchat make this a nice romp into one of hiphop’s less appreciated footnotes.
Hotel Room
So even Lynch can fail at times. His segment in Hotel Room is just pure ellipsis. The second sequence in this ultra-cheap HBO teleplay is the best but that still isn’t saying much. Better steer clear of this one.