D–I.

Dina

Maisemapornoa ja hirmuisen tylsä pääosan esittäjä, joka haahuilee suu auki läpi kaksituntisen pätkän. Muuten olen sitä mieltä, että kait elämästä tulee melkoisen traaginen, jos ottaa hengiltä perheensä ja rakastajansa. Mutta kait tämä on nyt sitä melodraamaa, jota minä en oikein ymmärrä. Sanoinko jo, että Norjan vuonot näyttävät laittoman hyvältä?

Fargo

Voi pojat että Fargo on hieno leffa. Ihan ensimmäiseksi pitää disclaimerina mainita, että Fargo lukeutuu minun teinivuosieni hienoimpiin elokuvaelämyksiin kenties pitkälti siksi, että en tiennyt teatteriin mennessäni mitä odottaa. Mutta! Myöhemmät katselukerrat (ja Coenien muut teokset) ovat osoittaneet, että kyseessä ei ollut mikään vahinko.

Ensinnäkin: Oletko tajunnut, että elokuvaa ehtii kulua melkein kolmannes, ennen kuin päähenkilö eli Frances McDormand ilmestyy ruudulle? Ei liene liioiteltua väittää, että moisen tempun onnistunut suorittaminen vaatii jo melkomoista käsikirjoitusta. Toisekseen: Oletko pistänyt merkille sen, kuinka munakello tikittää keittiössä siinä vaiheessa, kun Jerry Lundegard saa puhelinsoiton appiukoltaan mutta suunnitelma on jo laitettu pysäyttämättömästi vauhtiin?

Kolmannekseen: Katso 47 minuutin kohdalta, millaisessa asennossa Peter Stormare istuu. Koko hahmo tiivistyy täydellisesti yhteen pieneen kuvaan. Ja mikä neronleimaus oli laittaa Stormare, joka äidinkielellään on eittämättä vähintäänkin normaalitasoinen supliikkimies mutta jonka englanti on huojuvaa, rooliin, jossa kulmikkuus ja hiljaisuus ovat eduksi? Neljännekseen: Mikä neronleimaus oli väittää elokuvaa tositapaukseksi ja trilleriksi ja täten hämätä yleisö (tai ainakin sen tyhmemmät jäsenet l. mie) vahtaamaan epäolennaisuuksia?

Hups, taisin innostua. Mutta kun se nyt vain on niin, että Fargo on pirullisen hyvä elokuva, sanoi Pauline Kael mitä lystää.

Ghost In The Shell

Ihan hienosti animoitu, mutta GITS:in suurin ansio taitaa olla – Akiran tapaan – siinä, että se oli ensimmäisten länteen saapuneiden suuribudjettisten animepätkien joukossa. Sarjamitta sopii pohdiskelevaan tyyliin paljon paremmin, joten…

Ghost In The Shell: Stand Alone Complex

…senpä takia SAC, josta olen nähnyt nyt 18 ensimmäistä jaksoa, on itse asiassa äitielokuvaansa parempi. Se ei tietenkään näytä yhtä hyvältä, mutta jotain käsikirjoituksen tasosta kertonee se, että siinä namecheckataan mm. se paradoksi, jonka mukaan mitä enemmän robotti muistuttaa ihmistä, sitä enemmän kiinnitämme huomiota eroon. (Jos joku muistaa mikä tuon ilmiön nimi on, niin saa kertoa. En löytänyt pienellä googlauksella artikkelia, josta sen aikanaan plokkasin.)

Olin jo luopumassa sarjan katsomisesta kolmannen jakson jälkeen, mutta nelosepisodi potkaisi käytiin juonikaaren, joka piti mielenkiintoa reilusti yllä. Mukaan mahtuu tietenkin myös tyhjänpäiväisiä ammuskelujaksoja sekä yksi irkkaamisen syvimmän olemuksen hienosti vangitseva hel-ve-til-li-sen tylsä jakso, joka tapahtuu kokonaan chatissä. Soundtrack on erittäin hieno ja kestää kuuntelua erillisenäkin.

Ichi the Killer

Nännit irti, nännit irti! Tämä filosofinen elokuva pohdiskelee sadismin ja masokismin suhdetta toisiinsa elok – ja paskat, sanon minä. Äärimmäisen visuaaliseen valkokangasväkivaltaan ei voi reagoida kuin huvittuneisuudella, juonta ei juurikaan ole ja homma menee koko ajan älyttömättömämmäksi, joten mitä jäi käteen? Verinen pää, sano.

Inugami

Mielenkiintoisen hienovarainen kauhuelokuva, joka kuitenkin hassaa kammotuselementtinsä ja keskittyy enemmän valtasuhteiden sekä perinteiden voiman tutkailuun. Toiset haukkuvat hidastahtiseksi, vaan milloinkas se on ollut haittana jännärille? Yliluonnolisen kanssa flirttaillaan, mutta loppupeleissä selitystä haetaan kuitenkin ihmisestä itsestään. En minä erityisen ihastunut ollut mutta ei tätä täydeksi flopiksikaan voi tituleerata.

Yhdeksän syväanalyysiä ja pari pinnallisempaa.

Barbershop

Hajanainen komedia, josta ei juuri räkänauruja irtoa, mutta ainahan BEV:iä kuuntelee. Pankkiryöstö-sivujuoni ei sen kummemmin liity varsinaiseen tarinaan, mutta eipä sekään ole kuin kehys läpänheitolle. Popkornin kanssa tämä varmaan menee ihan hyvin.

Blazing Saddles

Voi että, kylläpä on aika ajanut Mel Brooksista ohitse. BS (kas vain lyehnnettä) kuuluu sarjaan ”parempi idea kuin toteutus”.

Esimerkki: Kohtaus jossa läjä pahiksia jonottaa päästäkseen mukaan tapporetkelle. Jonossa on monta hassua tyyppiä, natseja ja moottoripyöräilijöitä. Tyypit esitellään helvetillisen hassulla pannauksella, joka kestää minuutin. Ymmärrän kyllä, että ideana on antaa tilaa naurulle, mutta ei se vitsi ihan niin hauska ole.

Sinänsä länkkäriparodioinnissa on kyllä ideaa. Etenkin hirttäjäiset ja intiaani/orja-vitsit toimivat hyvin. Mutta liian hidas tämä on.

Haaveiden kehä

Jäipä melko hämmentynyt olo tästä visiitistä Matti Ijäksen maailmaan. Toisaalta jäi myös sellainen olo, että tälle pitää antaa aikaa ja katsoa joskus uudestaan, että saisi enemmän irti. Harvinaista sellainen minun kohdallani. Dialogi on siis todella hienoa, ja lisäpisteitä heruu todella hienosta ulkoasusta, josta vastaa – ylläri, ylläri – Kari Sohlberg.

Hiekan alla

Kuvattu varsin latteasti, näyttelijät varsin hyviä. Minusta leffan keskeinen kikka (nainen ei suostu uskomaan aviomiehensä kuolleen) oli kuitenkin jokseenkin venytetty. Tai sitten minä olen vaan lukenut liikaa genrefiktiota. Noin pohjimmiltaan on kuitenkin todettava, että ei tällainen lattean näköinen (vaikka edellämainittuun Haaveiden kehään verrattuna) draamapätkä minun kellojani soittele eikä kynttilöitä sytytä.

Identity

Slasher-cum-thriller-pätkän parasta antia on sen toinen näytös, jossa meno käy todella pirulliseksi. Sitä ennen on esitelty perinteiseen tapaan hahmot ja tapahtumapaikka käyttäen muutamaa näppärää aika-akselin väännöstä, jotka kääntävät kausaliteetin suunnan. Loppupuolella alkaa sitten olla melko selvää, millä tavalla leffan kaksi tarinaa toisiinsa kietoutuvat, ja kolmosnäytös onkin sitten aika tylsä, sen kun on pakko sitoa tarinan narut yhteen tavalla tai toisella. Kokonaisuutena kuitenkin vallan viihdyttävä.

Kentucky Fried Movie

Toistan sen mitä sanoin Blazing Saddlesista: Ihan hauskoja ideoita mutta toteutus kusee. Okei, tämä on tehty nollabudjetilla, ja okei, se on ZAZ-tiimin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus, mutta silti. Keskivaiheilla esitettävästä Bruce Lee -parodiasta digannevat ne, joiden mielestä Kung Pow oli hauska ja oivaltava elokuva. Mainittakoon kuitenkin, että aika paljon tissejä tässä vilkutellaan ja sinkkisketsi on ihan hauska.

Kivenpyörittäjän kylä

Mutta kas, sehän on suosikkikuvaajani Kari Sohlberg! Ja ja tuota. Aika rautalangasta tässä välillä väännetään Turusen ja Pölösen keskeisiä aatteita (ja maalaista elä piä immeisenä, sano) mutta huumori kyllä toimii. Sen sijaan rinnakkaisten tarinanjuonteiden kuljettelu tuntui minusta kärsineen turhan paljon elokuvamittaan tiivistämisestä. Ja onhan se viikatemies sumuisella pellolla melkoinen persoonallisuus.

L. A. Confidential

Nyt toisella katsomiskerralla vasta tajusin, miksi tätä pätkää kehuttiin aikanaan niin paljon. En minä tätä kaiken selluloidin panteoniin olisi ihan heti korottamassa, mutta noir-pätkien joukossa L. A. Confidential on oikein kyvykäs. Taitoa osoittaa se, että kolme tarinaa nivoutuvat yhteen vallan mainiosti, että hyvä poliisi on kaikista vastenmielisin tyyppi ja että yksi päähenkilöistä lahdataan aivan yllättäen. Näyttelemisen riemuvoitto tämä ei minusta kuitenkaan ole, kun Kevin Spacey näyttäisi esittävän lähinnä Kevin Spaceytä, Guy Pearce on yhtä tyhjä kuin aina ja Russel Crowe machoilee tyhmänä miehenä, joka ei kuitenkaan ole tyhmä. Vaan erittäin suositelvaa katsottavaa kaikki tyynni.

Raid

Lienee sanomattakin selvää, että TV-sarja on yleensä elokuvaa parempi kohdemuoto monimutkaisen romaanin sovitusta varten. Raid-sarja olikin parasta kotimaista huttua pitkään aikaan, joten oli kai ihan loogista, että elokuva lähestyy materiaalia eri suunnasta. Lopputulos on puoliksi kaurismäkeläistä kivikasvokomediaa, puoliksi kyynistä yhteiskuntakritiikkiä. Vaan jos tykkäsi telkku-Raidista, niin kyllä leffakin kelpaa. Mieluummin sitä vain katsoisi uusia monituntisia sovituksia aiheesta.

PS: En oikein ilkeä sanoa katsoneeni Frankensteinia ja King Kongia, vaan kyseessä oli pikemminkin vilkaisu, joten tämä tuomion sanakin on vain pikainen. Frankin arvo oli lähinnä siinä, että näki mitä kaikkea leffasta on vuosien varrella parodioitu. Aika tökkivältä ja b-leffamaiselta se muuten vaikutti. Kong tuntui kulkevan leffana paljon jouhevammin: monsteria venailtiin ensimmäiset kolme varttia, sen jälkeen tuli puoli tuntia mäiskettä (stop motion -animaatiossa on vieläkin jotain viehättävää, vaikkei se missään nimessä näytäkään realistiselta), sitten lyhyt hengähdystauko ja perkuleellisen isot loppurytinät.

PPS: Pitäisikö minun silputa nämä sittenkin yksittäisiin juttuihin?

Ensimmäinen puolisko tästä jättimusikaalista on oikein hyvä, jälkimmäinen taas ei. Tarkemmin: Karrikoidut murrevitsit cockneyn puhujien ja RP-loordien välillä ovat vallan hauskaa kuunneltavaa. Enry ’Igginsin sikailu on vallan viihdyttävää, kuin myös neiti Doolittlen huudahdukset ja öninä. (Miten minusta tuntuu, että tästä elokuvasta voi saada hyvin erikoisen kuvan minun kirjoitukseni perusteella?)

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset puolitoista tuntia sisältävät siis juuri ne ainekset, jotka tekevät klassisista elokuvamusikaaleista hyviä. Valitettavasti vain viimeinen tunti on taas semmoista sitkuttelua, että muutama hyvä laulukaan ei sitä jaksa kannatella. Kustannushyötysuhteeltaan paras ratkaisu on siis katsoa leffaa väliaikaan saakka ja lopettaa siihen.

DVD:llä ollut restaurointikommenttiraita vaikutti aika mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti minulla ei ollut aikaa kuunnella sitä. Toinen hauska piirre on siinä, että mukana tuleva 1960-luvulla tehty featurette (lue: mainos) argumentoi elokuvan hienoudesta täsmälleen samalla tavalla kuin 2000-luvun spektaakkelitkin: maksaa paljon, alkuteos on tunnettu ja pääosissa on staroja. (IMDB)

Jälkijättöisesti putkautan vielä bittiloosalle (niinku selluloosa mutta bittien kanssa, gedid?) vaatimattomat mielipiteeni kahdesta eläinaiheisesta elokuvasta.

Raging Bull

Robert de Niro lähestyy komediaa täysääliön Jake La Mottan roolissa. Mies on sairaalloisen mustasukkainen eikä – kuin sadussa ikään – osaa ratkoa ongelmiaan kuin nyrkkien avulla. Aika tuskaiseksi tämä menee, ja vaikkei Härkä missään nimessä ole huono elokuva, on minun hieman hankala käsittää sen suosiota muuten kuin Schraderin, De Niron, Scorsesen ja 1970-luvun Hollywoodin päättymisen kontekstissa.

Kissa kuumalla katolla

Vallan mainio elokuva tämä, kunhan onnistuu ensin naksauttamaan aivot teatraaliseen asentoon. Sillä suoraa lavasovitustahan tässä katsellaan, vaikka kuva on laaja ja in Metrocolor. Alkuperän paljastavat paitsi näyttelijöiden tukeva etunoja rytmikkäiden vuorosanojen vuoksessa, myös melko tasaisella tahdilla etenevä aika, tapahtumien rajoittuminen yhteen tilaan kerrallaan sekä tekstin sisäiset vertauskuvakerrostumat (kainalokeppiä tarvitsee useampikin henkilö useammassakin mielessä). Mutta kun näistä pikkuseikoista pääsee yli, on tarjolla pirullisen terävää dialogia, jossa on tarjolla monta hyvää pointtia ja mieleenjäävää sutkausta. Ja onhan se Taylorin Lissu ihan nätti ollut nuorena likkana.

Jälleen kerran huomaamme, että kun kirjoittamista lykkää tarpeeksi kauan, se meinaa unohtua kokonaan.

Aladdin

Siitä onkin hyvän aikaa, kun tämän viimeksi näin. Uudempi silmäys hieman himmensi muistojen hehkua, koska tällä kertaa kontekstina oli tietous Disneyn myöhempien aikojen seikkailuista sekä Japanin poikain toilailuista animaatiopuolella.

Niin että kysymys kuuluukin: kannattaako sitä Aladdinia enää katsoa? Vastaus: Miksipä ei? Kyllä tämäkin kuuluu 1990-luvun länsimaalaisten animaatioiden kärkikastiin, vaikkei muussa yhteydessä ehkä enää niin hyvältä vaikutakaan.

Dark Blue

Kurt Russell, mikä mies! Eikä elokuvakaan ole hullumpi. Kliseiden puolellehan sitä tipahdellaan pakostakin, kun pääjuonteena on hyvän poliisin ja pahan poliisin keskinäinen suhde, mutta matkaan on saatu mahdutettua myös jonkun verran harmaan sävyjä.

Joten jos unohdetaan se loppupuhe, niin onhan tämä oikein mainio poliisigenren edustaja. Ainakin parempi kuin Training Day.

Ed Wood

Ed Wood Tim Burtonin paras elokuva. Syyt listattuna ei missään erityisessä järjestyksessä.

• Ed Wood ja Martin Landau ovat erinomaisia.
• Mustavalkokuvaus on henkeäsalpaavan kaunista, erityisesti realismin sivuuttava valaisu. Upeaa.
• Käsikirjoituksessa on selkärankaa. Yleensähän Burton-setä tekee satuja, jotka ovat vain kasa kauniita kuvia.
• Kerrankin tuntuu siltä, että hra B välittää päähenkilöistään. Epäilen tämän johtuvan siitä, että molemmat ovat aidosti Burtonin idoleita. Hän esittää Woodin ja Lugosin sympaattisina hahmoina, joille ei millään tahtoisi käyvän huonosti. Itse asiassa heille ei käykään elokuvassa huonosti, vaikka tosielämässä tilanne taisi olla hieman toinen.
• Ja vaikkei tätä dokumentaariseksi oikein ilkeä väittää (katso nyt sitä Deppin näyttelemistä!), sopii moinen ylilyöntityyli B-elokuvien mestarista kertovaan elokuvaan kuin haudasta nousseet ruumiit ulkoavaruuden olentojen suunnitelmiin.

Fast and the Furious

Pohjimmaisena lötköttelevä undercover-poliisi kunnioittaa pahiksia -juonikuvio voisi olla vaikkapa Reservoir Dogsista tai City on Firestä. Jos tuo paljastus pilasi katselunautintosi, et varmaan myöskään arvannut, että elokuvan lopussa kyttä arvostaa pahis-Dieselin luottamusta enemmän kuin lakia ja päästää kaljupään karkuun.

Toisekseen: Olenhan minä kuullut elokuvallisen ajan elastisuudesta, mutta tässä pätkässä kymmenen sekuntia kestävät varttimailit venyvät jonnekin naurettavuuden rajamaille ja ylikin. Ja kun valittamisen makuun päästiin, niin entäs sitten dialogi? He’s complicated, tuumii pollari pahiksesta. Dude, I hate to break this to you, but no he ain’t.

Eikä brändinrakentaminenkaan ihan täysin onnistu, koska arvon pääosanesittäjän läsnäolo tekee tällaisesta rätinäpätkästä yhtä paljon Vin Diesel -elokuvan kuin minun presenssini jossain illanistujaisissa tekee niistä Olli Sulopuisto -bileet. Tai kääntäen: Jos lihaskimppuna olisikin ollut Heath Ledger, tekisikö se tästä Heath Ledger -elokuvan? Tuottajavetoisiahan nämä projektit ovat, eikä siinä mitään vikaa ole.

Hämmentävän tylsän pätkän olivat saaneet aikaan, kun otetaan huomioon että kyseessä on kuitenkin toimintaelokuva ralliautoilusta. Lopuksi pitää vielä valittaa siitä, miten kaikenkaikkisen turha coda tähän oli lätkäisty. Huono mikä huono.

Helmiä ja sikoja

Perttu Leppä on aika hyvä henkilöohjaaja, Lavikaisen Timo on hassu kun se näyttelee humalaista ja Helmiä & sikoja on kehnohko leffa. Hauskoja hetkiä on riittämiin ja välillä poikain toilailut koskettavat myös sydänalaa, mutta emotionaaliset tehot hukkuvat jonnekin laulujen loputtoman toiston suohon. (Jos Sydämeeni osuman sain ja Rakkauden haudalla eivät soi päässäsi kun poistut teatterista, olet onnekas. Ja mahdollisesti kuuro.)

Pitää vain toivoa, että seuraavalla kerralla joku muu tekee käsikirjoituksen, koska sitten lopputulos voi olla jotain todella hienoa.

Hours

Kylläpä vaan harmittaakin näin jälkikäteen, ettei tullut luettua Mrs Dallowaytä etukäteen. Tai no, enhän minä ole sitä vieläkään lukenut, eikä se estänyt Hoursista nauttimista. Epäilenpä vaan, että kirjan tuntemus olisi lisännyt kerrontaan vielä yhden tason lisää.

Ilkeät ihmiset kutsuvat tällaista tavaraa faux-brow– taiteeksi: vaikuttaa hankalalta (high-brow) vaikkei olekaan (faux). Oli miten oli – äskettäinen linkkini Salonissa olleeseen artikkeliin sopii tähän paremmin kuin hyvin –, minusta Hours oli erittäin nautittava. Juonet ja teemat risteilevät keskenään koko elokuvan ajan yhä kiihtyvällä tahdilla, ja vaikka ensimmäisissä kuvissa näemme Virginia Woolfin hukuttautumassa, ei leffasta silti puutu jännitystä.

Alan myös vähitellen ymmärtää, miksi Meryl Streepiä kehutaan niin paljon. Syy on yksinkertaisesti se, että parhaimmillaan Streep on todella hyvä näyttelijä (ks. lisäksi vaikkapa Adaptation).

Tiivistettynä: Vuoden parhaita draamoja, Nicole Kidmanista huolimatta.

Kahlekuningas

Kovin perinteisen tuntuinen kasvutarina 1970-luvun Torniosta osui ja upposi Olliin. Nyt vain kävi niin, että huumori, näyttelijät (jumaliste, Heikki Hela ei olekaan pelkkä pelle!), fantasian ripaus, hujaus tragiikkaa ja lämmin sydän ovat sotkeentuneet selluloidilla vallan mainioksi kokonaisuudeksi. Kyynisten ei kannata vaivautua.

Ainoa asia mikä jäi vaivaamaan oli lievä epäilys siitä, irtoaako Arto Koskisesta tämän oletettavasti omaelämäkerrallisen tarinan jälkeen mitään järjellistä. Here’s hoping.

Pieni merenneito

Periaatteessa ei ole ollenkaan hankala ymmärtää miksi tästä aikanaan tuli Disneyn ensimmäinen hitti kymmeneen vuoteen. Taustamaalaukset ovat todella hienoja ja hahmoanimaatiokin välillä erinomaista. Vapaus maanpäällisen realismin rajoitteista tarjosi ilmeisen reilusti mahdollisuuksia mielikuvituksen ulkoiluttamiseen.

Kaikesta hömppäilystään (Musketer ja Clemens retusoivat Andersenin satua ihan pikkaisen onnellisempaan suuntaan) huolimatta Merenneito on Disneyn uustuotannon parhaimmistoa. Ainakin se on parempi kuin lattea Leijonakuningas tai tylsänpulskea Notredame.

Ajatus: Kenties Disneyn piirretyt voittivat niin monta parhaan laulun Oscaria 1990-luvulla siksi, että ne olivat käytännössä musikaaleja, eikä tunnetusti konservatiivinen lautakunta tunnista muita tapoja musiikin käyttämiseen elokuvissa.

Pirates of the Caribbean

Puujalkaa en nähnyt ja iso ruksi aarteen paikkaa merkkaamassa puuttui myös, mutta muuten oli aika kova piraattimeininki kaikin puolin. Kalpja kolisteltiin, myötätuuleen seilattiin ja zombiet… öh, zombiet eivät tarvinneetkaan aivoja selviytyäkseen. Lippu, limu ja popkornia, kiitos!

Solaris

Heti kärkeen pitää varmaan rehellisyyden nimissä mainita, että minä en tajunnut Tarkovskin Solariksesta yhtikäs mitään ja nukahdin kesken. Loppuun pääsin vasta toisella katseluyrityksellä. Kirjakin on lukematta.

Tämän pohjustuksen jälkeen lienee soveliasta sitten kertoa, että minusta Soderberghin versio on paljon parempi elokuvana. Teemaksi on vaihdettu parisuhteen henkiinherättäminen sellaisella astetta konkreettisemmalla tavalla, ja soppa on maustettu todella kauniilla kuvamaailmalla. Näyttelijäsuoritukset eivät ole mitenkään erityisen hyviä, eikä tämä ole scifiä kuin ympäristönsä puolesta. Vaan niinhän sitä on Utopian ajoista tehty: Käsitellään nykyajan ongelmia mutta hämätään vaihtamalla puitteet tulevaisuuteen.

Kestää oikein mainiosti ainakin sen yhden katselukerran.

Terminator 3

Jaajaa. Kauheiden odotusten alla musertui hieman jopa tuhoutumaton terminaattorikin, ovathan edeltäjänsä sentään tulevan kuvernöörin hienoimpia tuotteita.

Kyllä, käytän hieno-sanaa tässä yhteydessä täysin ironiattomasti. Hitto soikoon, 1980-luvun paras toimintaelokuva eli Aliens on kuitenkin James Cameronin käsialaa, joten ei Terskoistakaan (heh heh) voi olla täysin pitämättä.

Hyvää: Rahaa palaa niin maan perkeleesti, kun mimminaattori pistää Isolla Autolla Losia matalaksi. Kyllä älytön rytinä on aina älytöntä rytinää.

Huonoa: Kun kävelee ulos teatterista, ei päässä ole mitään. Niin ja Claire Danes oli söpömpi nuorempana.

T3-PS: Kakkoskatsaukset Matrix Reloadediin ja X-Men 2:een osoittivat, että Matrix todellakin suhtautui itseensä aivan liian vakavasti ja mutanttien reissu on edelleen tämän vuoden paras toimintaleffa.