Yhteenveto parin edellisen päivän audiovisuaalisista kokeiluista.

Spartacus

Herranen aika kun sillä on kestoa! Mutta omituisinta on se, ettei elokuva silti tunnu hitaalta, ainoastaan pitkältä. Melkoista patsasteluahan tämä(kin) pahimmillaan on. Toisaalta taas roomalaisten selkäänpuukotukset ovat oikein maittavaa kamaa ja leffan parasta antia yhdessä sairaalloisen suuren taistelukohtauksen kanssa.

Minusta on vain aika omituista, että ensin kymmenentuhatta ihmistä taistelee viisi minuuttia ruudulla ja sitten leikataan taistelunjälkeiseen kuvaan, jossa hävinneet jo istuskelevat kahleissa. Tai sitten en vain seurannut kovinkaan tarkkaan.

(Muut arviot: Amazon.com, Nyt, NY Times)

Comedian

Mainio dokumentti stand up -koomikon arjesta Yhdysvalloissa. Toisena tarkkailukohteena on Jerry Seinfeld, joka yrittää paluuta klubikiertueille, toisena taas Orny Adams, joka yrittää läpimurtoa samoille areenoille. Molempia hermostuttaa niin maan perusteellisesti, joskin aivan eri syistä. Kevyellä kalustolla kuvatussa dokkarissa roikutaan kärpäsenä katolla niin savuisissa New Yorkin klubeissa kuin Late Night -ohjelmien lavasteissakin.

On turha odottaa, että tämän pätkän ääressä pääsisi röhöttämään ääneen (Sonja lukittautui vessaan viiden minuutin kohdalla). Sen sijaan meille stand up -maailmasta kiinnostuneille mutta maailman laidalla asuville ihmisille tarjolla on naseva kuvaus koomikon työtahdista, epävarmuudesta, taustatyöstä, voiton hetkistä ja tietenkin ihmisten naurattamisesta.

(Muut arviot: NY Times)

Animatrix

Wau. Olisipa Matrix Reloaded ollut yhtä hyvä. Loistavaa kuvallista oivallusta, kokeilua, melkein esseetyylisiä tarinoita ja mainio valikoima erilaisia animetyylejä: luonnosmainen, tarkka tietokoneanimaatio, graafisen harmaa ja niin edelleen.

Minusta nykyaikaisten visuaalisten erikoisefektien paradoksi on siinä, että niillä pyritään matkimaan todellisuutta, kun fantastisen tai surreaalisen luominen olisi paljon kiinnostavampaa. Animaatiokin kompastuu välillä samaan pulmaa, kuten kävi hyvin ilmi siitä Final Fantasy -pökäleestä (’Final Fantasy’ is the first film with human leads played by nonactors, if you don’t count ’Pearl Harbor’ – NY Times), jota ihmiset humalapäissään nimittävät joskus elokuvaksi. Animatrix sen sijaan heittää ruudulle juuri sellaisia kuvia, joita ei oikeiden ihmisten avulla saada aikaan, ainakaan vielä.

Aihetta sivuten Ilkka Kokkarinen epäili, että niinköhän seuraavaksi pyritään realistisiin toimintakohtauksiin vastapainona täysin yli äyräittensä paisuneelle supersankaritappelemiselle. Epäilen moista suunnanmuutosta, sillä bullet time on semmoinen toimintaelokuvan megatrendi, josta ei ihan heti päästä. Tätä näkemystä vahvistaa melko lailla mm. Charlien Enkelit 2 -elokuvan traileri sekä saman leffan kuvamateriaalista pääosin kokoon parsittu Pinkin musiikkivideo.

(Muut arviot: Nyt)

PS: Aiheeseen liittyy erittäin etäisesti se, että New York Timesissä oli artikkeli digifilmien kehittämisestä. (Tajusin juuri nyt vasta äsken, että tuo sanapari voi kuulostaa oudolta.) Toisaalta Alex Cox ei tykkää Hollywoodista ja on sitä mieltä, että digifilmi ei ole hyvä idea.

Director Stephen Frears and screenwriter Steven Knight joined forces in creating Dirty Pretty Things, a powerful, realistic drama about the undersides of contemporary Britain, immigration, poverty, and suppression.

The plot is simple yet gripping. To it’s advantage it must be said that it doesn’t feel contrived at all, except for the ending (which I’m not giving away). The acting is top-notch. For once a non-Briton speaks like a real person, and not like an Etonian with a lousy dialect coach, although it must be noted that Audrie Tautou (of Amelié fame) doesn’t speak like a Greek but rather like some generic European. Still, she’s good.

There’s a certain urgency to the movie because of the themes. It would seem that British cinema – though the Britishness of this production might be argued over; after all it’s produced by Miramax – are taking issue with immigration which clearly needs to be done now, before xenophobia completely overtakes the UK; and believe me, it’s happening alright.

Ultimately, though, the viewer gets off the hook too easily. The finale has a certain poetic justice, doubly so because I felt betrayed by it. It’s not simplistic, but it does convey a sense of closure at which the earlier movie has not pointed at. The verdict: naive but moving. Go see it.

Rating: € € €

Voi pojat, onpa lörähtänyt löysä kakki Spiken pöksyyn. Herran uusin sätkä (silmää alkutekstit tarkkaan, niin huomaat että siinä tosiaan lukee ”a Spike Lee joint”) 25th Hour on nimittäin semmoista pössyttelymatskua, että ei kehnommasta väliä.

Paperilla homma vaikuttaa erinomaisen toimivalta. Pääosaa esittää Edward Norton, ehkä paras pretty boy -näyttelijä tällä hetkellä, sivuosassa aina luotettava Philip Seymor Hoffman ja tukijoukkoina vielä Brian Cox, Barry Pepper, Anna Paquin ja Rosario Dawson. On hyvä konsepti, jossa vankilaan tuomittu mies viettää viimeistä vapaata iltaansa ja yrittää laittaa elämänsä järjestykseen. On New York, jota Lee eittämättä rakastaa eikä epäröi esitellä rakkauttaan filmillä.

Mutta yhtäkkiä sulkijalihas pettää ja homma kaatuu käsiin. Moraalisia dilemmoja ei juurikaan ole, ellei mukaan lasketa sitä, että sympaattinen päähenkilö on huumekauppias. Coxilla on elokuvassa kaksi kohtausta, joista ensimmäinen on mitäänsanomaton ja toinen epäonnistunut. Pepper on uskottava high flyerinä, mutta epätoivoon miehen näyttelijäntaidot eivät veny. Dawson lähinnä näyttää kauniilta, ja Norton vetää normaalia pirun coolia rooliaan. Valopilkut ovat Paquin, joka on varsin mainio töhelönä teininä, sekä tietenkin maailman ihanin luuseri eli Hoffman, joka kerää pisteet kotiin jälleen kerran. Vaan siihen se jää – teemat ovat suuria mutta niistä saadaan kovin vähän irti. Ja miksi, oi miksi, Spike näyttää eräät tapahtumat kahdesti tapahtumat kahdesti? Kyseessä on aivan turha ja todella ärsyttävä kikka ärsyttävä kikka.

Kun pökäle valuu lahjetta alas, on vähän aikaa kovin lämmin olo, mutta loppujen lopuksi saldona on vain paha haju. Tai Sonjan sanoin: Mutta kun se traileri oli niin hyvä. Mitä tästä opimme? Elokuvatrailereihin ei tule luottaa.

Eilispäivän pätkänä oli MT:ltä lainattu Shiri, isobudjettinen jännäri-trilleri-äksönpäksönpamaus Etelä-Koreasta. Eipä erityisemmin järisyttänyt maailmaani, enkä edes jaksanut seurata kuvaruutua viimeisen vartin aikana. Isolla rahalla tämä on tehty ja se myös näkyy, mutta toimintakohtaukset vyöryvät turhankin usein aivan yli äyräiden ja hommasta katoaa kaikki tolkku.

On agenttipartneria jota epäillä, naista jota rakastaa, terroristia, rynnäkkökivääriä ja pomminpauketta, mutta ainoa näppärä kikka liittyi salakuunteluun (ei tohdi tässä mainita tarkemmin mitä meinaa tai menee vähätkin riemut potentiaalisilta katelijoilta). Melkoiseen tuttuja polkuja tarvotaan etenkin juonipuolella. Niinpä jännitettä ei meinaa riittää tarpeeksi, jotta leffaa tohtisi kutsua trilleriksi. Väkivaltaakin on kohtalaisesti saatu mukaan tungettua, sekä turhanpäiväistä sottapylly-editointia.

Kakkoslevyltä löytyi ekstrana elokuvassa käytettyjen aseiden kuvat ja tekniset tiedot, mikä kertookin melko hyvin, kenelle tämä pätkä on suunnattu. Oletettavasti Koreasta on pukannut myös parempaa elokuvaa, tähän ei kannata juurikaan tuhlata aikaansa vaikkei tämä samanlaista tuubaa ollutkaan kuin joku Equilibrium.

(Aikomuksena oli kyllä listata päivän elokuva à la Elokuvia ja valokuvia -blogi, mutta meni myöhään.)

Kiltti tyttö

Jennifer Anistonin kykyjä esittelevänä elokuvana marrkinoitu The Good Girl oli pettymys. Jep, dialogi oli välillä erittäin pätevää mutta siihen se sitten melkin jäikin. Kieltämättä Anistonin deadpannaus, Reillyn idioottimeininki ja Gyllenhaalin teiniangstaus olivat huvittavia, mutta eivät silti erityisen hauskoja. Sitä paitsi juonentynkä oli kovin masentavan ennalta-arvattava, eikä rouva Pittin näyttelijäntaitojen skaala ainakaan tuntunut kovin vakuuttavalta.

UusArvosana: € € (vanhalla systeemillä € € €).

Daredevil

Sitten oli Daredevilin, kolmannen
isobudjettisen Marvel-filmatisoinnin, vuoro. Kuten arvata saattaa, tästä pläjäyksestä ei puuttunut nyrkinmätkettä, bittiefektin vinkunaa eikä Ben Affleckin naaman esittelyä. Mutta: dialogi oli aivan karmivaa, esimerkkinä vaikkapa DD:n I am not a bad guy -jollotus, hahmojenkehittely sai X-Men 2:n näyttämään syvälliseltä, juoni on käsittelemätöntä selluloosaa (kohtaus, jossa Murdock ja Elektra matsaavat kadulla ensitapaamisensa jälkeen, on naurettava vaikka itse Miller olisi sen kynäillyt) ja toimintaelokuvan raison d’être, eli näyttävät nahistelut, ovat varsin usein löppöä – joko täysin yliampuvaa CGI-kikkailua, silkkaa Matrix-lainaa tai sekavaa sohintaa. Ei tämä siis Ryhmä-X-kuvia peittoa, eikä edes Hämäriä, vaikken siitä niin erityisemmin tykännytkään. Hulkia odotellessa…

UusArvosana: € € (vanhalla systeemillä € € €).

Mainittakoon, että toisspäivää edeltävänä päivänä eilen katsoin Pentin kanssa Kathryn Bigelow’n (Strange Days, Myrskyn ratsastajat, K-19) Near Darkin, ja sitä ennen sain lopulta siirrettyä Trafficin katsottujen hyllyyn.

Puijaan, ei minulla oikeasti ole mitään katsottujen elokuvien hyllyä, vaan kaikki leffat ja levyt ovat iloisesti sekaisin.

(Jälleen myöhässä, tsori.)

Donnie Darko

Kovasti kehuttu indie-tuotanto Donnie Darko pärähti DVD-pyöräyttimeen Bonnie & Clyden tilalle, kun Janne soitti ja kysyi, onko minulla iltaohjelmaa.

Tähän asti pimennossa pysyneen Richard Kellyn (jumansvide, kaveri on vain neljä vuotta minua vanhempi!) läpimurtoelokuva on vinksahtanut teinielokuva, jossa on ripaus skifiä ja yliluonnollista mukana makua antamassa. Mainittakoon, että jostain käsittämättömästä syystä R1-levyn takakansitekstit vertaavat elokuvaa Final Destinationiin.

Näyttelijöistä Donnieta esittävä Jake Gyllenhaal vetää pisteet kotiin suurimman osan ajasta, ylilyöntejä on vain yksi tai kaksi. Myös muut näyttelijät tuntuvat sopivan rooleihinsa mainiosti, tosin useimmilla hahmoilla on kovin vähän käyttöä. Levyllä onkin parikymmentä ”poistettua tai laajennettua kohtausta”, jotka oletettavasti perustelevat sivuhahmojen olemassaoloa (minä katsoin vasta itse elokuvan). Kun levylle on tungettu ekstroja muutenkin aika huolella, niin kait sitä samalla vaivalla olisi leikannut mukaan nuo ylimääräiset kohtauksetkin, vaikka seamless branchingilla.

Parasta Donnie Darkossa on sen tunnelma, joka on yhdistelmä kohtalonuskoista apatiaa ja vinoa hymyä suupielessä. Jättipupu Frank, kasarimusiikki ja Patrick Swayze, joka tuo mieleen Burt Reynoldsin as-if comebackin Boogie Nightsissä nivoutuvat kaikki saumattomasti yhteen. Lopputulos on ihmeen kaunis, varsin lynchiaaninen elokuva.

Elokuvalla lienee melkoista crossover-potentiaalia. Se ei ole kauhua, ei teinihelvettiä eikä pelkkää umpisolmua, joten Darko sopinee moneen makuun. Ehdottomasti suositeltavaa tavaraa kaikille.

UusArvosana: € € €