Vietimme oikein rattoisan sunnuntaipäivän elokuvissa. Kerrankin tuo monikkomuoto on aiheellinen, sillä katsoimme peräkanaa kaksi leffaa, Far From Heavenin ja Confessions of a Dangerous Mindin. Liekö mukavampaa tapaa luistaa koulutehtävistä kuin kävellä teatteriin lämpimänä sunnuntaiaamuna kello kaksitoista ja lähteä kotiin viideltä iltapäivällä?

Far From Heaven on Todd Haynesin, josta en ollut koskaan aiemmin kuullut, riemukritiikit saanut Technicolor-melodraama. Kriitikot pitävät vahvana Oscar-ehdokkaana (paras naispääosa, ainakin) ja loistavana kunnianosoituksena Douglas Sirkin puoli vuosisataa sitten tekemille nyyhkyleffoille. Tämä kaikki oli hyvin mielenkiintoinen lähtökohta, sillä en tunne myöskään Sirkin elokuvia, enkä ole tearjerkereiden ystävä. Joten oliko siitä mihinkään?

Vastaus on kyllä ja ei. ”Kyllä”, koska Far From Heaven on erittäin kaunis elokuvallisesti. Puiden lehdet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä ennenkaikkea naisten valtavat puvut (”yhtä aikaa rajoittavia ja koossapitäviä”, kuten joku toinen terävästi huomautti) ovat täydellisesti synkronisoituja elokuvan tapahtumien kanssa. Moinen suunnittelu on tietenkin lievästi epärealistista, mutta se ei haittaa, sillä elokuvan tapahtumien sisäinen logiikka on puolestaan pettämätön: Se on 1950-luvun konservatiivista USA:ta alusta loppuun.

”Kyllä”, koska etenkin Julianne Moore mutta myös muut näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja vetävät roolinsa läpi ilman ironiaa. ”Kyllä”, koska elokuvan käsittelemät teemat (homoseksuaalisuus ja rasismi) ovat yhtä tärkeitä ja arkoja nykyään kuin ne olivat vuosikymmeniä sitten. Ohjaaja Haynes väitti haastattelussa, että kyseessä on puolittainen sattuma, että hänellä ei varsinaisesti ollut tavoitteena kommentoida tämän hetken tapahtumia elokuvan käsikirjoitusta tehdessään. Uskokoon ken haluaa.

”Ei”, koska juoni (lue: tapahtumat) on pohjimmiltaan yksinkertainen ja ennalta-arvattava: onnetonta rakkautta, pidätettyjä kyyneleitä, haikeita hyvästejä. Joten vaikka elokuvan silkka täyteläisyys tuntui hyvältä, ei se pohjimmiltaan kuitenkaan ollut minun makuuni. Sonjan loppukaneetti oli ”ahdistava”. Kyllä, mutta ei niin ahdistava kuin vaikkapa Ang Leen tappavan hieno Jäämyrsky.

Arvosana: € € €

Kahdenkymmenen minuutin hengähdystauon jälkeen loikkasimme kerrosta ylemmäs multiplexissä ja lepuutimme mykiöitämme George Clooneyn* esikoisohjauksessa. Mitäpä sitä Confessionsista kirjoittaisi? Siinä on mainio pääosan esittäjä (Sam Rockwell), hauskoja hetkiä ja aivan mainio cameo-vitsi (Napakympin jenkkiversiossa/esikuvassa Neiti X valitsee Brad Pittin, Matt Damonin ja jonkun läskin esittämistä poikamiehistä tietenkin lihavan nörtin) mutta kokonaisuus on hieman hatara.

Ei mikään mestariteos, jos kohta ei aivan surkeakaan yritys. Se ei ole varsinaisesti komedia, ei trillerikään, muttei myöskään puhdasta ihmistenvälistä draamaa. Pohjimmiltaan Confessions on tarina hubriksesta (tällä viikolla eniten käyttämäni sana, epäilyksettä) jolle antaa oman pikantin säväyksensä se, että päähenkilön rappio ja (melkein) tuhoutuminen on pitkälti vain hänen mielikuvituksensa syytä (ei kuitenkaan – luojan kiitos – Kaunis mieli tai Rainman -tyyppisesti).

Jos jotenkin pitäisi tiivistää mielipiteeni elokuvasta yhteen lauseeseen, se olisi ”En aio ostaa tätä DVD:llä”.

Arvosana: € € €

Turhana detailina mainittakoon, että Far From Heavenin ”executive producers”-listalla oli kaksi tuttua nimeä, George Clooney ja Steven Soderbergh. Jotenkin kummasti viime aikoina näkemäni leffat tuntuvat linkittyvän yhteen. Adaptationin katsomisesta on reilut kaksi viikkoa, ja viime viikonloppuna katsomassamme Jackassin on tuottanut Spike Jonze. Jonzen kumppanina Adaptationissa puolestaan oli au naturellement Charlie Kaufman, joka on kirjoittanut myös Confessionsin. Tämä kaikki osoittaa jälleen kerran, että ihmismieli on pohjimmiltaan kone, joka pyrkii näkemään kokonaisuuksia, yhteyksiä ja kausaliteetteja kaikkialla. Joo-o, sen se nimenomaan osoittaa!

Paul Thomas Andersonin uusin on tunnistettavaa Andersonia mutta silti erilainen elokuva. Adam Sandler on vallan mainio yksinkertaisena Barry Eganina, jolla on aggressio-ongelma ja jonka yleisin vastaus kaikkeen on ”En tiedä”. Tämä epämääräinen hahmo ajautuu yhteen Emily Watsonin esittämän Lenan kanssa, minkä jälkeen seuraa läjä sattumia ja yhteentörmäyksiä, kunnes rakkaus voittaa.

Andersonin aiemmista elokuvista tuttuja elementtejä ovat mielivaltaiset tapahtumat (autokolari, polkuharmooni), intensiivinen kuva- ja äänimaailma (siluetteja vilahtelee suutelevan parin ohi, alkutekstien värimömmö, autokolarin ääni räjähtää kaiuttimiin) ja Philip Seymour Hoffman (kovin kasarihenkinen patja- ja huonekalukauppias – hurmaavan karmea, kuten aina). Toisaalta Punch-Drunk Love ei ole läheskään niin eeppinen kuin Magnolia tai edes Boogie Nights. Sivujuonet pysyvät sivujuonina, sivuhenkilöt sivuhenkilöinä. Egan ei romahda huipulta pohjalle, kuten niin monet Andersonin hahmot aiemmin.

Tämä ei ole aikuisten satu eikä pelkkä Hugh Grant -siirappi. Tämä on P. T. Anderson -elokuva, auteurin työ jos joku. Kolme tähteä viidestä tai kuten mies itse aikanaan haastatteluissa sanoi: ”Minusta tuntuu, että Magnolia voi jäädä parhaaksi elokuvakseni”.

Arvosana: € € €

PS: Suosittelen ehdottomasti About Schmidtiä. Jack Nicholson on täydellinen vanhana miehenä, joka ei ole yhtään perinteisen Nicholsonin oloinen. Papan kalsarit voi melkein haistaa valkokankaalta, niin uskottava hän on.

Arvosana: € € € €

PPS: Chicago oli melko viihdyttävä. Pohjimmiltaan se on huipputuotettu musikaali varsin vahvoilla lauluilla ja isoilla staroilla, joten kyllähän se kerran katsoo. Mutta lapsuuden Sound of Music -traumojen takia Moulin Rouge on edelleen ainoa musikaali, josta pidän. My bad.

Arvosana: € € €

PPPS: Vielä sananen trailereista: Ehdottomasti huonoin traileri oli Magdalene Sistersillä, koska kuvakerronta on tylsää ja musiikki tuntuu löntätyn mukaan aivan viime hetkillä (trailerin puolivälissä ensimmäinen kappale feidaa pois ja toinen tulee mukaan täydellisen epärytmissä kuvan kanssa). Paras traileri oli Rules of Attractionilla. Siinä on hieman Kubrick-tyyliin vain lyhyitä välähdyksiä ja tekstiplansseja ja taustalla katkeamaton musiikki. Ei selostusta, ei tukahduttavan massiivista soundtrackia, ei erikoislähikuvia kosteista silmäkulmista.

Oscar-hässäkkä aiheutti sen, että paikallinen UGC otti Polanskin Pianistin takaisin ohjelmistoonsa. Mepä (oikeastaan Timo sen bongasi) otimme tilaisuudesta vaarin välittömästi, ja hyvä niin. ”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan” pätee erittäin hyvin tämän elokuvan kohdalla.

Sanon heti kärkeen, että miespääosa-Oscar oli ansaittu1: Brodyn muutos kulmakarvojaan heiluttelevasta kevytkengästä epätoivoiseksi selviytyjäksi ei tarvitse sanoja tuekseen. Toisekseen elokuvasta paistaa läpi natsiterrorin mielivaltaisuus ja kauhu. Ihmisiä hakataan ja ammutaan pienimmistäkin syistä täysin satunnaisesti. Erityisesti ajat ennen keskitysleirejä on kuvattu tarkasti. Voimattomuus, alistuneisuus ja vääjäämättömyys ovat läpitunkevia.

Kolmannekseen lavastus ja joukkokohtaukset ovat erinomaisia. Tuhottu Varsova on uskomaton näky, kuten ovat myös kuvat, joissa sadat ja tuhannet juutalaiset yrittävät liikkua ahtaassa ghetossa. Musiikki on tietenkin (elokuvan nimi on kuitenkin The Pianist) erinomaista. Kokonaisuus on hallittu. Vaikka tarina onkin osin uskomaton (piano raunioissa, läheltä piti -tilanteet ja tietenkin ystävällinen natsi), ei auta valittaa, koska elokuva perustuu Szpilmanin omaelämäkertaan.

Polanski ei aina onnistu, mutta kun hän sen tekee, tulokset ovat vakuuttavia. Niin tälläkin kertaa.

Arvosana: € € €

1: Ei sillä, etteikö esimerkiksi Jack Nicholson olisi ansainnut pystiä aivan yhtä hyvin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Bret Easton Ellisin kirjojen sovittaminen elokuviksi on likimain mahdoton tehtävä, ja ikävä kyllä olen samaa mieltä myös Rules of Attractionin jälkeen.

Tätä ei tule tulkita väärin. Roger Avaryn (Pulp Fiction, Killing Zoe) ohjaama RoA ei ole huono elokuva, mutta se ei ole erityisen hyväkään.

Uskon tämän johtuvan suoraan Ellisin proosatyylistä. Hänen kirjoissaan juoni, tuo konseptielokuvan Graalin malja, ei ole ikinä tärkein tekijä. Keskeisellä sijalla ovat hahmot ja heidän sisäinen monologinsa, jonka ylitsevuotavuus ja pinnallisuus heijastaa pirullisesti1 ympäristön luonnetta.

Niinpä Rulesissa on monta hyvää, toimivaa kohtausta, joissa tekninen hienostelu ei tunnu itsetarkoitukselliselta. On Euroopan-matka (pikanttina yksityiskohtana lopputeksteissä Roger Avaryn titteliksi listataan tämän osion kohdalla ”mise en scene”, ei ”director”), Joki-mainen erilliset kertomukset yhdistävä ja synkronoiva ääni/tapahtuma, dialogi jaetuissa ruuduissa, jotka sulavat saumattomasti yhdeksi isoksi kuvaksi ja itsemurha, jonka soundtrackilla soi ”Without You”. Popkirjoittajat pannaan harvoin tilille elämä ja kuolema -kliseiden käytöstä yhtä tehokkaasti.

Mutta sitten ne huonot puolet. Hahmot jäävät heikoiksi. Välillä yleisön pitäisi sympatisoida näitä tyhjiä kuoria, mutta se epäonnistuu juuri sen takia, ettei heissä ole yhtään tarttumapintaa. Pääsyy siihen ovat puolestaan latteahkot näyttelijäsuoritukset, ja vain toissijaisesti hahmojen luonne. Isoimpana miinuksena on tietenkin se, että kokonaisuus jää hajanaiseksi aivan eri tavalla kuin vaikkapa Avaryn itsensä kirjoittamassa Pulp Fictionissa, Magnoliassa tai jo aiemmin mainitsemassani Joessa. Silti: plussaa yrityksestä.

Arvosana: € € €

1: Sovitaanpa saman tien, että tuon adjektiivin käyttö on tästedes kiellettyä. Saat antaa sähköshokin, jos vielä möläytän sen. Pirullinen, yäk. Voiko rautalankaa enempää vääntää? Tuota mainintaa ei sitten laskettu – think Life of Brianin kivityskohtaus.

There’s some serious confusion over the title of this movie. The official name is X2, which is of course completely silly, unrecognizable, and sounds like a prequel to Vin Diesel’s XXX. Fortunately the nice people at UGC Cinemas Cardiff weren’t blinded by corporate hype, but listed the movie as X-Men 2, as it should be.

The movie gets off to a good start. In the first hour or so we’re introduced to new characters (Oh Nightcrawler, I’d almost forgotten you!), get plenty of superhero action, and some almost subtle moments (like Iceman cooling Wolvie’s drink). Two things of note: The new villain has the worst dialogue ever and Kitty Pryde is still only alluded to.

But then things start to drag. There’s too much exposition, especially when most of the surprising events aren’t that surprising if you’ve ever read X-Men or seen a movie. The script get lost with the characters with Wolverine getting the most screen time, while most of the others fade into background, only to deliver a dramatic line or two. Ian McKellen does silly postures, there’s the obligatory ”your uniforms look stupid” remark, and Logan lays waste to a whole lot of people. (Incidentally, when Pyro lets loose with his fireballs, no-one gets killed, only some soot on their face.) The last hour feels too long, and the coda is both unconvincing and stupid.

But I must say I still enjoyed the movie. The ”new” characters add spice, because people already familiar with the comics will immediately attach value to them. In fact, given the huge number of protagonists, it would be nearly impossible to flesh out everybody’s background, and in my opinion it is not even needed in a movie like this (something Spider-Man failed to do.) This also means that without former knowledge the characters will feel truly shallow, but you can’t win ’em all.

There is one juicy bit of tragedy concerning a central character which all Marvel fans will recognize the first moment it’s referred to, and it works. Well, not as well as in the comics, but still. There’s more soap here than in the first part, and that’s good. After all, Marvel comics have always been soapy, with their heroes falling in and out of love, dying and all that.

Rating: € € €

Footnote 1: The Matrix trailer was awesome, really breathtaking. I’d only seen the teaser before and I must say I can’t wait. The trailer for League of Extraordinary Gentlemen looked sort of promising as well, though I’m not familiar with the comic. We’ll see.

Footnote 2: The commercials shown before the main feature included one for deodorant brand X that vocalized everything that is usually left unsaid. It featured lots of sweaty men doing things that sweaty man apparently do (sports, sauna, dancing) and featured the lines ”Sweat only attracts other men” and ”Use deodorant X, attract women”. How much more explicitly hetero can you get?

Footnote 3: I really should cut down the number of parentheses, shouldn’t I?