Täydellisen mielivaltainen mutta ehdottoman korrekti lista vuoden 2002 parhaista musiikkiakteista. Tasapuolisuuden vuoksi aakkosjärjestyksessä.

Parhaat levyt

Kotimaiset

Melkolailla poppipainotteinenhan tästä listasta tuli, ja harva listatuista levyistä on virheetön. Itse asiassa useimmat niistä sisältävät kappaleita, jotka tulee skipattua liki aina. Mutta kuten Coca-Colan palkkaamat copywriterit sanovat: Image is nothing.

CMX – Isohaara

Ei kai tätä enää voi paluuksi nimittää. Joka tapauksessa Tornion expatriaatit tekivät levyn, josta ei puutu iskusävelmiä eikä sydämensärkijöitä.

Kotiteollisuus – Kuolleen Kukan Nimi

Lisää samaa, mutta millaista samaa se onkaan. Pisteitä pettämättömästä tyylitajusta (biisinnimenä ”Rakastaa/Ei rakasta”, how cool is that?) ja tuhdista keikkailusta (mentaliteettina ilmeisesti vanha kunnon ”nää menee yhteentoista”).

Kumikameli – Oparin Aarteet

Herrajumala. Puolen ikääni olen asustanut samassa kaupungissa näiden hullujen kanssa, ja vasta 21. vuosisadalla huomasin, miten erinomaisen hienoja rokkilevyjä pojat, uhm, ukot tekevät.

Kuusumun Profeetta – Jatkuvasti Maailmaa Pelastamaan Kyllästynyt Supersankari

Kuusumu ei vieläkään kuulu keikkasuosikkeihini, mutta tällä levyllä oli kosketuspintaa enemmän kuin ensimmäisellä. Äärimmäisen intensiivinen laulusuoritus kauttaaltaan.

Sara – Kromi

Mitäs se haittaa, jos Toolia on tullut kuunneltua kun lopputulos on näin mainio? Hieman tylsä levymitassa, mutta voi miten tyylikäs.

Sipe – Sipe

Tuleeko teillekin mieleen Foo Fighters? Sipen levy oli reilusti parempi kuin Apulannan tuotos, ja piekseepä se myös Tehosekoittimenkin poppiparaatin. Sipe on symppis!

Zen Cafe – Vuokralainen

Toinen poppoo, joka ei suinkaan hae uusia ympyröitä, vaan keskittyy piirtämään vanhat entistä tarkemmin ja kauniimmin. Varmaankin paras valinta mainstream-älykköbändiksi maassamme.

Erimaiset

Jotenkin tämä lista vaikuttaa sisältävän enemmän uusia tuttavuuksia kuin kotimaiset albumit, mutta se saattaa olla vain havaintoharhaa.

Beck – Sea Change

Kaunista. Beck tuuppasi hämystelyn vähäksi aikaa nurkkaan, ja valoi levynsä silkasta mannasta.

Coldplay – A Rush Of Blood To The Head

Lisää energiaa debyyttiin verrattuna. Toistivat tavallaan saman tempun kuin Muse vuotta aiemmin, ts. ei erilaista mutta paremmin.

DJ Shadow – Private Press

Tämän miehen sydämessä on ehdottomasti groovea, ja niiden vieressä isohko pino vinyylejä. Ihanaa nytkytystä.

Flaming Lips – Yoshimi Battles The Pink Robots

Naivistinen taideteos ulkomaan ihmemiehiltä. Korvakuulokemusaa hiljaisiin iltoihin. Kuuntele mitä Do You Realizessa ja All We Have Is Now’ssa sanotaan.

Kent – Vapen & Ammunition

Ei tätä radikaaliksi uudistukseksi voi kutsua ja on se ehkä vähän kasarihenkinenkin, mutta kun Bergin Jocke avaa suunsa, ei voi kuin nojata taaksepäin ja nauttia.

System Of A Down – Steal This Album

Paras minun tietämäni b-puolikokoelma ikinä ja missään.

Parhaat sinkkurenkutukset

Tunnustan, olen idioottipopin ystävä. Mutta mitä ideaa olisi valita vuoden parhaiksi biiseiksi sellaisia lauluja, jotka ovat parhaimmilla levyillä? Yhtään allaolevista artisteista ei ole tarkoitettu pitkäsoittomuotoon, mutta jokainen jää ensimmäisellä kerralla kalloon resonoimaan kuin korvanjuuressa laukaistu 9-millinen.

Andrew W.K. – Party Hard

VERY METAL!

Lordi – Would You Love A Monsterman

VERY METAL! (öhm, siis, no hitto vieköön, onhan se.)

TATU – All The Things She Said

Sheer bubblegum bliss. Jos ei aivo tätä kuunnellessa pysähdy, vika on kuulijan korvien välissä.

The Ark – Father Of A Son

Freddie Mercury on tainnut kanavoida henkensä länsinaapuriin, siinä määrin tuhti paketti tämä homojen adoptio-oikeutta puolustava viisu on.

Parhaat konserttitapahtumat

Varsin rajoittunut on tämä lista, mikä kertoo lähinnä siitä, että nökötin suurimman osan ajasta kotona kalsarisillani sormi tukevasti nenässä. My bad.

Jyrock (Hypnomen ja Pharaoh Overlord)

Ei mitään ennakko-odotuksia ja kas, paikalla oli ei yksi vaan kaksi mielenräjäyttävää aktia.

Kent @ Turku

Long time no see. Vaikka klikki olikin koko ajan taustalla, maaninen yleisö teki tästä vuoden mieleenjäävimmän keikan.

Suede @ Ilosaari

Kiireisen Ilosaariviikonlopun mieluisin yllättäjä. Luulin, että luvassa olisi kenkientuijottelua, mutta Brett ja pojathan pistivät pystyyn melkomoisen mellakan. Ja mikäs oli mellakoidessa, kun biisimateriaali oli A-luokkaa.

(Rumban vuosiäänestykseen vastaamani mukaan muotoiltu lista musiikkiasioista vuonna 2001, järjestysnumerot poistettu ja selitykset lisätty. Bonuksena myös lisäekstroja!)

Parhaat

Kotimaiset

Bändit

• Circle
  • oikeastaan tässä pitäisi olla bändin koko tuotanto, sillä keikkakokemus johti katalookin läpikuunteluun
• Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
  • toimiiko Timppa livenä, mitä?
• CMX
  • tämäkin enemmän koko habituksensa kuin jonkin ajankohtaisen takia

Äijät

• Paleface
  • Mr. Message ja ehti vielä tehdä ihan kuunneltavaa rytmimusiikkiakin
• Jarkko Martikainen
  • jokaiseen itseään arvostavaan julkaisuun pitää saada Jarkko sanomaan, että asiat ovat huonosti, sanomaan se satiirin keinoin ja mieluusti vielä mainitsemaan, että tämä sitten on satiiria
• A.W.Yrjänä
  • CMX:n kysyvastaa-palsta, ’nuff said

Uudet

• Liekki
  • basistilla mikki pelkkiä lavaspiikkejä varten, ihanaa
• Manboy
  • kotitarvekitarapoppia, levyllä hiottua ja livenä tökkivää, mutta yritys hyväplus
• Tulenkantajat
  • pakkoko se on koko ajan höpöttää ketä-murteella?

Levyt

• YUP: Lauluja metsästä
  • parasta YUP:ta sitten Toppatakkien, jos minulta kysytään. Kitara + pop = rok?
• Liekki: Magio
  • basistilla mikki … eiku sanoinko mie tän jo? Joka tapauksessa, levy josta jäi hyvä mieli
• Circle: Taantumus
  • kun toinen levykokonaisuus, yksittäisiä biisejä en edes muista

Biisit

• YUP: Erinomaisia ihmislapsia
  • selkäpiitä kylmää vieläkin
• Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Joki
  • Perunateatteri tekikin temput: uuden levyn kaikki biisit eivät olletkaan enää 3. Nainen -pastisseja!
• Zen Cafe: Eipä tiennyt tyttö
  • Zenkkareiden uuden levyn Se biisi

Ulkomaiset

Bändit

• Depeche Mode
  • oi se keikka, se keikka…
• Divine Comedy
  • näin se homma hoidetaan: tehdään pitkä ura, helevetin hyvä levy ja sitten rikotaan koko yhtye, juuri kun ehdin innostua siitä
• System Of A Down
  • Look ma, metal doesn’t have to be boring after all!

Äijät

• Macy Gray
  • kähinäpetteri ja laulurepertuaari nopeasta hitaaseen
• Nicky Wire
  • naiivi ja korni välillä, mutta silti onelinereiden ja kantaaottamisen maestro
• Nina Persson
  • The Bluest Eyes In Texas on niin surullinen, semminkin kun Boys Don’t Cry oli niin surullinen

Uudet

• A Camp
  • ks. yllä
• My Vitriol
  • ensisinkku kuulosti tylsältä, mutta jotenkin pojista irtosi reilusti enemmän puhtia ja intoa kuin saman saaren kenkäintuijottelijoista
• Røyksopp
  • jos biisin nimi on Eple, ei bändikään voi olla täysin paha. ”ping pingpong, pogopingpong”

Levyt

• Divine Comedy: Regeneration
  • pienestä melodiasta isoon sovitukseen, naivismista satiiriin, menettämistä ja anteeksiantoa – Regenerationissa on kaikki
• Spiritualized: Let It Come Down
  • toinen ison soundin ystävä
• Manic Street Preachers: Know Your Enemy
  • eihän se niin hyvä ollut kuin toivoin, mutta luotan yksittäisten biisien parantavaan voimaan (”Cos DNA means Does Not Accept”)

Biisit

• Depeche Mode: Freelove
  • Mode pitää kiinni perinteistään eikä suostu julkaisemaan parasta biisiä ekana sinkkuna
• Spiritualized: Out of Sight
  • ”I’d rather add some life to my years”
• Garbage: Androgyny
  • tämäkin kuulosti ensin ihan möllöltä, siirtyi sitten sisäkorvaan soimaan ja osoittautui vielä lopulta yhdeksi uuden (tylsän) levyn parhaaksi biisiksi

Muut asiat

Kotimaista plussaa

Cleaning Women siivosi lavan puhtaammaksi kuin levysoittimen, Lumo poppasi tyylipuhtaasti, Pistepirkkojen levy oli a-ok, mutta esimerkiksi Hulkkosen miksaus ei oikein sytyttänyt, Crash oli so-so, Don Johnson rentoutti mutta oli levymitassa tylsähkö, Neljä Ruusua toimii kuten hyvä pop aina toimii, Soul Captain kuulostaa uudelta Ultra Bralta ja Subbareiden uudessa oli enemmän ideaa kuin edellisissä levyissä yhteensä.

Kotimaista miinusta

Office Building kuulosti livenä paremmalta kuin levyllä, Fintelligenssin pöntöt heiluivat ja kieli oli yhä kauempana siitä mitä suomeksi kutsutaan, Killer varasti bassoriffin Ritari Ässän tunnarista (ja levy kuulosti makkarapötköltä), Ville Leinosesta puhuttiin mutta yliannostus siirappia on yliannostus siirappia ja Viikate kuulostaa vieläkin ontolta vaikka Timppa kauniisti laulaa lurauttaisikin.

Ulkomaista plussaa

Airin kakkoslevyä pitää kuunnella sateella kuulokkeet päässä, Cult oli tanakkaa muttei tarpeeksi monipuolista, Eelsin tuotos tuntui repaleiselta levyksi mutta sisälti paljon hyviä biisejä, Muse rokkasi surisevasti mutta melko itseääntoistavasti, R.E.M. paranti kuin sika juoksuaan, Rammstein popitti keikalla koko rahan edestä, Tricky teki melkoisen sekametelisopan ja Weezer teki vasta nyt hyväksyttävän kakkoslevyn.

Ulkomaista miinusta

Clawfinger kuulostaa samalta kuin aina ennenkin, Elbow saa soitella jatkossakin itselleen jos minulta kysytään, Live upposi syvemmälle jenkkirokin suohon, Pulp oli taiteellisimmillaan ja kuuntelukelvottomimmillaan sitten 80-luvun, Radiohead pulputti ihan omiaan (miksei yhtä hyvää levyä kahden keskiverron sijaan?) eikä Toolin Lateralustakaan ei tullut paljoa soiteltua.

Toisten listat

Vertailun vuoksi katso vaikka mitkä olivat Tommyn valinnat 2001, NME:n valinnat 2001, Rolling Stonen valinnat 2001 (öh, Mick Jagger kolmosena? Jonkin sortin inside-huumoria, oletan) tai Q:n valinnat 2001. Kotimaiset musiikkiaviisit pitivät kiinni vähäisimmän mahdollisen veppityöväen periaatteesta, eivätkä saaneet vieläkään parhaus-listojaan WWW:hen.

Kokemiani keikkoja (vakaassa epäjärjestyksessä)

• Manic Street Preachers: Helsingin Jäähalli 1999 ja Provinssi samana vuonna
• Garbage: Helsingin Jäähalli 1999
• Depeche Mode: Exciter Tour, Hartwall-Areena 18.9.2001 (arvio KSML:ssä vain tilaajille blaablaa)
• Faith No More: Provinssi 1995
• U2: Helsingin Olympiastadion 1997
• Don Huonot: 1. kerta VPP-aikana Provinssissa, viimeisin Tähti-aikana Provinssissa
• YUP: 1. kerta Homo Sapiens-aikana Ilosaaressa, viimeisin Miljoonasateen kanssa Lutakossa syksyllä 2000 – eiku Lauluja Metsästä -kiertueella
• CMX: festareilla sillon sun tällöin, ensimmäisellä kerralla Ilosaaressa luulin niitä humppabändiksi, (CMX:n) ns. vikalla keikalla jalkaan koski joten pompin nurmella hiljaa ja kauniisti kuin päiväperho. Olin myös ennen virallista paluukeikkaa (Provinssi 2001) Lutakossa olleella pamauksella
• Oscar HOT Quartet: 1. kerta Nilun musiikkiluokassa silloin kuin poikain nimi oli vielä Prowling Machine (tai jotain sellaista (huom: meikkis on OG)), sittemmin aina silloin tällöin kun ei niiltä voi oikein välttyä, eikä jättää väliin
• Ultra Bra: festareilla jokusen kerran. Aikaisemmat keikat olivat parempia.
• Lataamon laulajat: Redneckissä keväällä 2000 & 2001, Yläkaupungin yössä 2000. Redneckissä keikat oli kivenpia.
• Circle + Deadushki Lutakossa keväällä 2001. Nami nami, suitsutusta.
• Liekki, Lutakko 29.9.2001. Kovin symppistä, ja basistilla mikrofoni spiikkejä varten, yeah!
• Rammstein Helsingin Jäähallissa 26.11.2001 – KABOOMBAH! RATTATAAA! Visuaalista, sano!
• Cleaning Women & Deadushki rokkailivat Lutakossa 1.8.2001. CW:n olikin nähnyt jo aiemmin jossain Ilokiven tapahtumassa, ja olihan se edelleen ihan älyttömän kivaa sälinää ja tanssittavaa mälinää. Levyltä niitä ei kyllä kuuntele pirukaan. Deadushki paukutti kovaa ja välillä kovinkin aggrosti, mutta aika tasapaksusti.
• Smashing Pumpkins Hartwallilla 25.10.2000. Minä tyhmä tänne ryntäsin innoissani, viimeinen kiertue ja kaikkea. Piti olla aggressiivista roketirollia, vaan olikin härösekoilua, joka ei edes kuulostanut hyvältä. Ihan sonta keikka.

Kiitän ystäviäni Lauraa, Tommyä ja Samulia, jotka kaikki ovat suorasti tai epäsuorasti vaikuttaneet tämän sivun syntyyn, kypsentämiseen ja valmistumiseen. Niin, ja Samuli Knuutia, jota en tunne, mutta jonka syytä tämä myöskin on, ja ne nimettömät yksilöt, joiden puheita lainasin, luvattomasti tai luvallisesti.

Kommentteja odotetaan, toivotaan ja lisäillään sivulle. Ja jos kerrot nimesi, en lainaa sinua luvatta. Enkä anonyymisti.

Sisällysluettelo kaikista niistä tuskista ja vaivoista, joihin liiallinen popin kuuntelu (saattaa) johtaa.

• Fanius
• Aito fanius
• Vaatteet
• Lämppärit
• Katu-uskottavuus
• Väittely
• Levyn aloituskappale
• Seurusteleminen
• Sanoitukset ja nimet
• Toisto vs. monimutkaisuus
• Visuaalisuus
• Journalismi
• Pop-ajattelu

Fanius

Popmusiikin kuuntelu johtaa faniuteen, ennemmin tai myöhemmin. Kaikki alkaa ihan viattomasti, ehkä vain yhdestä kappaleesta radiossa, MTV:llä tai ystävän luona perjantai-illan myöhäisinä tunteina. Se kuullostaa hyvältä. Huomaat hyräileväsi kertosäettä tai toistelevasi sitä C-osan hauskaa koukkua. Levyn ostaminen alkaa vaikuttaa hyvältä ajatukselta. Ennen kuin huomaatkaan, omistat 80% yhtyeen tuotannosta ja kiljut konserteissa eturiveissä.

Tätä kutsutaan ammattilaispiireissä porttiteoriaksi.

Vaikka jotkut paatuneet popin käyttäjät haluaisivat kiistää teorian paikkansapitävyyden, on maailma täynnä teini-ikäisiä, joiden koko olemus todistaa päinvastaista. Yksi keskeinen faniuteen liittyvä seikka on silmitön varmuus syytää kaikki rahat idolilleen välittömästi, aivan mistä tahansa syystä. Mikä tahansa logolla varustettu krääsää kelpaa, esimerkiksi brandivaatteet ovat monien mielestä hienointa mitä voi olla.

Aito fanius

Saatat luulla, että fanius on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, heti zombieksi muuttumisen jälkeen. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa.

Jos fanille saattaakiin riittää se, että hänellä on lähes kaikki yhtyeen julkaisemat LP:t, ei tosifani tyydy sellaiseen ikinä. Ensinnäkin hänen on saatava kaikki, siis aivan kaikki pitkäsoitot. Samoin kuin EP:t, singlet, yhteistyö- ja sooloprojektien tuotokset ja lehdet, joissa mainitaan yksikin soittajista. Toisekseen hänen on aivan pakko saada kaikki eri versiot mainituista tuotteista. Siis se tavallinen CD, digipak-versio, numeroitu yksilö ja tietenkin myös nimikirjoituksilla koristeltu kappale.

[19:07] < Kazi> digipackin... juliste, extrabiisi. Loistava esimerkki hölmöstä fanista :)
[19:07] < Kazi> numeroituna!
[19:07] < Kazi> mulla on 2334 :)

Tällaisten ihmisten on myös erittäin tärkeää nähdä idolinsa livenä mahdollisimman monta kertaa mahdollisimman monessa paikassa. ”No nyt täytyy alkaa odotella ensi kesän kiertuetta. Jos löytyy muita ketkä ovat lähdössä katsomaan Pearl Jamia niin mailailkaa. Itse menen Zurichin, Berliinin, Hampurin ja Tukholman keikoille.” Minusta tuollainen käytös ei ole ehkä enää aivan tervettä.

Eikä siinä vielä mitään. Eräs popin kirjoittamattomista laeista on se, että jokainen yhtye huononee vanhetessaan. Täten ne fanit, jotka ovat seuranneet bändin kulkua alusta asti ovat Aidompia Faneja kuin ne sopulit, jotka ovat löytäneet yhtyeen vasta viimeisimmän hittisinglen myötä. Aito Fani tietää sen, ja muistuttaa nuorempia, epäaidompia ja – suoraan sanoen – epäilyttäviä faneja siitä jatkuvasti. Todennäköisesti jokainen yhtään fanilaumoissa hengaillut ihminen on törmännyt tähän ilmiöön.

Tosifaniudessa on kyse suuremmista asioista kuin vuosiluvut tai Bendsien lukumäärästä. Vaakalaudalla ovat autenttisuus ja oikeus yhtyeen omistamiseen.

Vaatteet

Kuuluvatko mystiset hieroglyfit, räikeät värit, muodin mukaiset (lue: rumat) leikkaukset ja typerät onelinerit tyylikkääseen asuun? Ajattelepa nyt kerrankin objektiivisesti. Älä käytä vertauskohtana englantilaisia koulupoikia polvihousuissaan, vaan mieti kuinka normaalit ihmiset pukeutuvat. Tylsästi? Kyllä. Tyylikkäästi? Mielipidekysymys.

Mutta entäpä popin harrastajat? Tylsästi? Ei. Tyylikkäästi? Ei ikinä. Ja onko heillä vaikeuksia maksaa vaikkapa 150 markkaa hienosta T-paidasta, 250 oravannahkaa mageesta hupparista tai 100 markkaa baseball-lippiksestä?

Elvis perkele minkä menit tekemään.

Lämppärit

Pitäsikö yhtyeen ottaa keikalleen lämmittelijäksi saman tyylisuunnan edustaja, yleisön miellyttämiseksi? Vai olisiko kenties rehellisempää valita siihen jokin yhtye, joka miellyttää soittajia, ja sitä kautta kenties myös faneja? Onko sillä mitään väliä? Ongelma on hyvin samansuuntainen kuin pohdinnat siitä, tulisiko keikoilla soittaa kaikkien tuntemia hittibiisejä vai kenties palkita uskollisimmat fanit vähän harvinaisemmilla kappaleilla. Ratkaisua ei ole näköpiirissä, ja tuskin sellaista koskaan saavutetaankaan.

Katu-uskottavuus

Ketä todella kiinnostaa, onko Neljä Ruusua uskottavampi suomenkielisenä vai kolmatta kotimaista änkyttävänä 4R:nä? Onko sillä mitään väliä? Miksi helvetissä sitä edes kysytään? Miksi artistien (…) pitää puuttua siihen? Miksi haastattelijoiden täytyy kysyä sitä? Olen varma, että se liittyy jotenkin oikeaan faniuteen.

Väittely

Pekka sanoi kerran oppineensa ircistä sen, että ”mielipiteistä väitellään kun faktoista ei voi” (paitsi että koska tuo oli Pekan kirjoittama niin siinä ei oikeasti ollut tietenkään skandeja). Minä taas sanon: ”Näyttäkää minulle yksi musiikillinen fakta josta ei voi kinastella niin minä liikutan maailmankaikkeutta”.

Mutta kuinkapa musiikista useimmiten keskustellaan ja kirjoitetaan? Fanit kehuvat kappaleita kilpaa, Tosi Fanit haukkuvat uusia kappaleita, ja eri genrejen ystävät vaihtavat ystävällismielisiä mielipiteitä tyyliin ”Suurin osa Rap-muusikoista tuskin osaa edes soittaa mitaan soitinta saatikka lukea noutteja. Opetellaan vain painamaan oikeita nappuloita tietokoneesta, kuten arvoisa Roger Clover on todennut. Musiikin paalle yritetaan laulaa tai lausua jotain typeraa.” Kaunista ja rakentavaa.

Kerrankin tosin ongelma ei ole pelkästään popissa. Käsittääkseni kaikki taiteentulkinta, mikä on kyllä yleensä aivan liian kiltti sana kuvaamaan musiikin tienoilta käytävää keskustelua, on jossain määrin merkitysten etsimistä ja niiden luomista. Eikä siis järjestelemistä ja luokittelua. Kunpa joku vain kertoisi sen kaikille pienille poppareille.

Levyn aloituskappale

Tulisiko LP:t aloittaa nopeahkolla, tarttuvalla kappaleella, vai kenties johdatella kuulijat pehmeästi äänitteen saloihin? Esimerkiksi Kentillä on jokaisen levyn ensimmäisenä kappaleena mainion iskevä pläjäys, siis auraalinen moukarinisku nivusten tienoille. Tämän tavan ongelma on vain siinä, että myöhemmin tulevat rauhalliset kappaleet kärsivät kontrastista, samoin kuin myöhemmin tulevat nopeatkin kappaleet.

Vaihtoehtona on siis aloittaa rennosti, kenties kokonaan slovarilla tai sitten biisiä loppua kohti kasvattamalla. Itse olen jälkimmäisen koulukunnan ystävä, sillä pehmeä alku saattaa jäädä liiankin pehmeäksi, eikä toimi sellaisena rauhoittavana johdatuksena äänimaailmaan kuin on saatettu toivoa. Damned if you do, damned if you don’t.

Seurusteleminen

Lainaan aluksi ystävääni Samulia, joka sanoi ”Varsinkin jos aina alkaa kuuntelemaan niitä bändejä mitä tyttöystävä kuuntelee niin eihän niitä helvetti soikoon enää seuraavana kesänä pysty kuuntelemaan”. Erittäin hyvin sanottu, Samuliseni. Minullekin on tullut monta kertaa mieleen muistot menneistä tiettyjen levyjen tai kappaleiden mukana. Joskus itsesäälissä kylpeminen on mukavaa, joskus ei. Se riippuu täysin siitä, kuinka päinperseinen kausi elämässä on muuten menossa.

Sanoitukset ja nimet

Sanoitukset ovat tärkeä osa populaarimusiikkia. Joskus niistä tekee tärkeitä täydellinen älyttömyys (”Todellisessa rockissa sanoituksethan ovat aina olleet täyttä bebobbalulaa”, Cityn levyarvostelu), niiden unenomaisuus (kuten vaikka Yrjänä-sedällä), moniselitteisyys (Liimattako?) tai ihan vain puhdas oneliner-potentiaali (”Libraries gave us power / then work came and made us free”).

Mutta pop ei olisi poppia, ellei tätäkin väärinkäytettäisi. Kun popin pitää olla niin helvetin postmodernia ja kaikkea, on alettu kuvitella ettei sanoilla ja laululla ole mitään väliä. Kun ensimmäisen kerran laulettiin ”baby I love you”, se oli nerokasta. Toisella kerralla se oli nerokasta, koska se oli lainausta ja toistoa. Nykyään … don’t get me started on that one.

Samulin sanoin ”Lyhyet nimet ovat suosiossa: Neljän Ruusun uusi single on nimeltään Varjo, Donkkareiden levy Tähti ja Absojen levy Suljettu. 0-piste on tosin nimien ytimekkyydessä kunnostausunut jo aiemmin, Simpukka-amppelilta löytyy mm. piisit Silti, Tämä, Tämä kun. Kaksi viimeksi mainittua vieläpä peräkkäisinä kappaleina.” Voiko sitä enää paremmin ilmaista? Asia liittyy selkeästi koko popin pintakiiltosyndroomaan.

Toisto vs. monimutkaisuus

A B A B C B. Minusta se on hienoa. Vanhan ja uuden suhde massakulttuurissa on varsin tarkasti määrätty. Joittenkin mielestä taas musiikista tekee musiikkia käsityötaito ja monimutkaiset kudelmat. ”Napin painajat” ovat näistä halveksuttavia taiteilijan irvikuvia, ja se että rumpalin jokainen raaja soittaa eri rytmiä, on tavoiteltavaa.

02:22 < tmy> mä en tykkää niin jumps jumps
02:22 < tmy> tänäänkin kuuntelin progee
02:22 < dSt> oliko siina rumpalin kaikilla raajoilla eri rytmi?
02:23 < tmy> oli ! ja mä sain 16/18 orgasmia

Vrt. väitteleminen musiikin ansioista.

Visuaalisuus

Ei pelkästään ulkonäkö, vaan myös se kuinka esiintyminen ja yleensäkin se vaikutelma joka annetaan, muodostuu tärkeämmäksi kuin musiikki. Tai mikä tahansa, missä on substanssia. Lainaanpa taas Samulia: ”Se tuossa artisti-hommassa joskus rasittaa, jos ei huvittais olla kool. Mut mikäs siinä, kyllä muakin taas pitkästä aikaa huvittaisi laittaa tiukat homovaatteet päälle ja mennä backstagelle juomaan bisseä. :)”

Joku voisi urputtaa, että niinhän kaikki on nykyään vain pintakiiltoa ja kitchiä. Mutta kun se on toiste päite. Massakulttuuri saattoi alkaa teollisesta vallankumouksesta, Elviksestä ja hampurilaisketjuista, mutta nykyään se on kaikkialla. Pahinta on se, ettei sitä huomaa.

Journalismi

Urheilijat ja muusikot. Kumpiakaan ei tarvitsisi haastatella, ikinä. Mutta maailma ei taida vieläkään toimia aivan kuten toivoisin. Milloin muka viimeksi kuulit Jari Isometsän sanovan jotain älykästä? Milloin viimeksi kuulit Mika Häkkisen sanovan yhtään kieliopillisesti kokonaista lausetta? Milloin viimeksi uskoit Bon Jovia, kun hän kertoi uuden levyn olevan ”lopultakin se juttu mitä me ollaan etsitty”? Milloin viimeksi Jyrkin haastattelija kysyi haastateltavalta jotain muuta kuin ”no miltä nyt tuntuu” ?

Ratkaisuksi kävisi varsin mainiosti esimerkiksi rasti ruutuun-periaatteella täytettävä haastattelulomake. Artisti voisi siitä kätevästi valita, onko tämä uusi levy nyt a) erilaista kuin ennen, b) samanlaista kuin ennen vaiko c) sekä samanlaista että erilaista kuin ennen, palauttaa lomakkeen haastattelijalle varttia ennen nauhoitusta ja kaikki olisi hyvin.

En tahdo kuitenkaan implikoida, että kaikkien muusikoiden päät olisivat pelkästään rasite niskalihaksille. Mielestäni vaikkapa Manic Street Preachers tai Absoluuttinen Nollapiste ovat yhtyeitä, joiden haastattalut ovat parhaimmillaan mielenkiintoisia ja kiehtovia. Huonoimmillaan nuokin yhtyeet naitettuina rock-”journalisteihin” tuottavat sitten jalostettua selluloosaa, jolle painetun materiaalin arvo on alhaisempi kuin raaka-aineen.

Pop-ajattelu

Ehkä pahinta kaikesta on se, kuinka pop-estetiikka hyvin helposti ja huomaamattomasti ujuttautuu ykkössijalle omassa ajatusmaailmassa. On hankala vastustaa sellaista omnipresenssiä, joka on muokannut koko länsimaista maailmaa (tai soveltaakseni erään Gandhin lausuntoa, ”Olisi hyvä jos siellä olisi jotain muokattavaa.”) ja etenkin teini-ikäisten kuluttajien käsityksiä. (Jo se, että käyttää sanaa kuluttaja sanan ihminen tai asukas sijasta, paljastaa tarpeeksi. Liikaa, kenties. Tämän ei pitänyt kuitenkaan olla yhteiskuntakriittinen kirjoitus, joten palaan aiheeseen.)

Mutta pop on jo mädättänyt minun aivoni kokonaan. En osaa arvostaa korkeakulttuuria sen ehdoilla. Olen kuin Lassi sarjakuvasta Lassi ja Leevi, paitsi etten ole varma olenko parodiaa. Viisi minuuttia ja punchline, tai vaihdan kanavaa. Kaksi minuuttia ja kertosäe tai vaihdan kappaletta. 50 sivua ja juonenkäänne tai vaihdan kirjaa. Klik, klik, klik. Surfausmentaliteettia to the extreme. Joskus minusta tuntuu siltä, että tahdon keskeyttää televisiokanavan lataamisen, koska siinä ei tapahdu muutoksia tarpeeksi usein. Olen ajatellut nimetä tämän Sulopuiston surfausoireyhtymäksi.

Tiedostan kyllä olevani naurettava, mutta en mahda sille mitään. Ehkä se johtuu siitä, että olen mielestäni bryanadamsiaanisesti sixteen till I die, ja mitä on teininä ollut, sitä on aina oleva. Tilanne muistuttaa kivi-paperi-sakset-peliä. Vaikka arvaa, mitä symbolia toinen seuraavaksi käyttää ja valitsee vastineensa sen mukaan, on toinen voinut miettiä jo senkin vaiheen ohi. Loputon ketju. Ehkä tämäkin kirjoitus on vain avunhuuto.

Kiitos Jobbanan, päätin alkaa kirjaamaan muistiin Tiukun reaktioita erilaiseen musiikkiin. Enkä minä olisi itseni, ellen tunkisi muistiinpanojani intter nettiin.

Onneksi Suomessakin on Yleisradio, joka esittää silloin tällöin
hyviä musiikkiohjelmia kaikilla kahdella kanavallaan. Ja koska
Ylen tehtäviin kuuluu myös kansan sivistäminen, ei yksikielisiä
tahdota diskriminoida. Niinpä esimerkiksi englanninkieliset laulut
tekstitetään suomeksi, tähän tapaan.
Vertailun vuoksi olen laittanut jokaisen kappaleen loppuun linkin
alkuperäisiin sanoituksiin.

Suurkiitos tekstien työstämisestä bittimuotoon Lauralle.

Tsunami

Sinulle rakas siskoni,
joka turvaudut minuun aina
tanssit discossa raiskaajien kanssa
rikoksesi on vaieta

En kestä tätä enää,
en voi liikkua haluan olla kotona
minua sitovat kainalosauvat
jotka ovat liian lähellä kättä

se tunne valtasi minut

En voi puhua enkä ajatella
en halua jutella, en kävellä

Lääkäreistä olen kyyninen
minusta syy on kemiallinen
Mitä tehdä tyttö?
itke juomaani niin katoan

Hammasmaiset silmät kiusaavat minua
ne tuovat mieleeni varjot
nukun ja hengitän lakanoidemme alla
hengitän ahdistusta

se tunne valtasi minut

Ota sinä soturit, minä otan vakoojat

Alkuperäiset sanoitukset

The Everlasting

Kuilu, joka kasvaa elämiemme välillä,
kuilu jota vanhemmillamme ei ollut
ajatukset pois ja mieli hallintaan
pitää korvata ne asiat joita halveksii
sanot olevasi vanha
se ei tarkoita etten välittäisi
en usko enää säälittäviin toimiin arvottoman asian takia

Alussa kun olimme voitolla, kun hymyilimme aidosti
Nyt se on anteeksiantamatonta ja ikuista
Alussa kun olimme voitolla, kun hymyilimme aidosti
Nyt se on anteeksiantamatonta ja ikuista

Maailma on täynnä pakolaisia
he ovat kuin me
meillä on kuitenkin mahdollisuus
päättää tyhjyys kaikessa voimassaan
ei saa unohtaa eikä teeskennellä
loppujen lopuksi on kyse aina samasta
se tapahtui vain erilaisessa elämässä
se tuhoaa päiväni ja kummittelee öisin

Alussa kun olimme voitolla
Nyt se on anteeksiantamatonta

Alkuperäiset sanoitukset

Motorcycle Emptiness

Kulttuuri imee sanat itseensä
pitää todentaa inho ja syöttää pakkohymyjä
järjestää oma heimosota
tee pahaa, loukkaa, tapa ja orjuuta slummi

Joka päivä eletään valetta
elämä myydään halvalla ikiajoiksi

Alla yksinäisten neonvalojen, moottoripyöräyksinäisyys

Elämä on hidasta itsemurhaa
oikeaoppisia unelmia ja symbolisia myyttejä
feudaaliherrasta pohattaan
ostovoiman ihana maailma

Kuin keuhkot jotka ahmii happea
eloonjäänti on yhtä luonnollista kuin suru

Haluamme teiltä vain fiiliksiä joita olette antaneet

Ajaessa kaikki on samanlaista
yhtä kuolemanselliä, kaikki ovat uhreja
ilot ovat väärennettyjä
onni vääristeltyä poliittista paskaa
elämää eletään kuin unessa
ego on pullistunut ja me vain niellään

Alla yksinäisten neonvalojen, loputon tyhjyys

Alkuperäiset sanoitukset

A Design For Life

Kirjastot antoivat valtaa
sitten työ vapautti meidät
mikä hinta
pienestä, mitättömästä itsekunnioituksesta

Olisipa minulla pullo
tässä likaisen naamani edessä
joka on täynnä arpia
voisin näyttää mistä olen kotoisin

Emme puhu rakkaudesta
haluamme vain juoda
emme saa kuluttaa
meille sanotaan että tämä on loppu

Siinä on elämänsuunnitelma

Alkuperäiset sanoitukset

If You Tolerate This Your Children Will Be Next

Tulevaisuus opettaa olemaan yksin
nykyhetki olemaan pelokas ja kylmä
jos voin ampua kaneja, voin ampua fasisteja

Luoteja aivoihinne tänään
unohdamme sen kuitenkin taas
suunnitelmista toteutuvat muistomerkit vievät tahtoni

Jos siedätte tätä, lapsenne ovat seuraavat uhrit

Painovoima painaa pääni
vai onko se kenties häpeä?
olen niin nuori ja niin turhamainen

Reikiä päähänne tänään
olen silti pasifisti
olen kävelyt La Ramblosilla mutten tosissani

Jos siedätte tätä

Kadulla tänä yönä vanha mies rukoilee
on hänellä lehtileikkeitä huippuvuosiltaan

Jos siedätte tätä

Alkuperäiset sanoitukset