Haastattelin Rokissa Klaus Thunderin, mutta enhän minä jaks– ehtinyt kirjoittaa niistä juttua. Niinpä tarjoankin nyt harvinaislaatuisen kurkistuksen suoraan journalismin kovimpaan ytimeen, eli julkaisen tässä kadonneen Klaus Thunder -haastattelun muistiinpanot!

Read On…

Neurotutkija Joseph LeDoux tarjoaa Salonin haastattelussa mahdollisen selityksen sille, miksi hyvät rokkikeikat tuntuvat tosi hyviltä ja kehnot tosi kehnoilta.

There’s a very famous study from Columbia in the ’60s, where they took people and gave them a shot of adrenaline, which revved them up, and then put them into a room of sad people, happy people or neutral people. If you had the injection you came out feeling the mood of the room you were in. Revving you up like that and putting you into a particular context creates emotions that are appropriate to that context.

Silloin kun vielä käytin Walkmaneja, tapahtui joskus seuraavaa. Kasettisoittimen paristothan eivät lopu yhtäkkiä, vaan lyhyen ajan kuluessa. Ennen kuin ääni tyystin tyrehtyy, se alkaaaa venyyääääää jaaaa muuuuuttaaaaa sääääveeeelllkooooorrkeeeeuuuttaaaaaaaaaa.

Tuo Manaajasta muistuttava ääni jumitti päähäni niin, että kun seuraavan kerran satuin saman kappaleen kohdalle, aloin odottaa kuulevani saman hitaaaasti venyyyyvääään äänen. Kuulomuisti siis reagoi muistin säilömään ärsykkeeseen.

Luulen, että kyseessä on ns. kokoelmalevy-ilmiön rinnakkaistapahtuma. Siinä taasen on kyse siitä, että kun pitkäsoitolla biisit ovat tietyssä järjestyksessä, alkaa sitä jo odottaa kappale X:n perään kappaletta X+1. Mutta kun laittaa pesään kokoelmalevyn, jolla X:ää seuraa Y, tuntuu hetkisen aikaa siltä kuin aivo vaihtaisi vaihdetta ilman että se painaa välissä kytkintä.

Käykö muillekin näin?

Huomasin jo ensimmäisellä Roskilden-visiitilläni, että festareilla on ihan liikaa musiikkia. Tämänvuotinen rosteri ei anna yhtään helpotusta, sillä jo ensivilkaisun perusteella pitäisi päästä näkemään & kuulemaan ainakin Arcade Fire, Arctic Monkeys, Ark, Basement Jaxx, Beastie Boys, Björk, Clipse, Dizzee Rascal, Eagles of Death Metal, Flaming Lips, John Legend, Katatonia, Killers, Mika, Muse, Queens of the Stone Age, Red Hot Chili Peppers, Spiritualized, Trentemøller ja Wilco.

Tuon lisäksi siellä on ties miten paljon lupaavalta näyttäviä akteja ja hirveä määrä sellaisia, joista en ole koskaan kuullutkaan mutta jotka ovat silti aivan luvattoman hyviä. Apua!

Death reggae.