Nixon sijoittuu Oliver Stonen presidenttielokuvista jaetulle ykkössijalle. JFK saattaa vaikuttaa pompöösiydessään suuremmalta elokuvalta, mutta se on toisaalta niin höpöhöpöinen kaikessa salaliittoilussaan, että Nixonin hienovaraisempi luenta vakuuttaa. Minusta Anthony Hopkins on hieno presidentti, hikoileva ja köyryselkäinen ja hymyilee kuin mikäkin paskiainen. Profiilinsa jopa muistuttaa ajoittain Millhousen naamataulua.

Sen sijaan en ihan täysin ymmärrä, mikä pointti on ylettömyyksiin venyvällä filmilaatukikkailulla. JFK:ssa se vielä meni jotenkin lukuisten keskenään kiistelevien todistajanlausuntojen elokuvallisena ilmiasuna, mutta Nixonissa tunnutaan loikkaavan kasimillisestä mustavalkokuvasta kolmevitoseen värifilmiin ilman sen kummempaa perustelua.

Rööperi rullaa genressään ihan mainiosti. Totta kai voi valittaa siitä, että trooppia ei uudisteta tai että päärooleissa ovat samat jätkät kuin aiemmin (mutta eikös se ole vain merkki siitä, että auteur on löytänyt ensemblensä?), mutta mielestäni juttu oli kasattu vallan pätevästi. Toisaalta minusta ensimmäinen Vares-elokuva oli vallan mainio pieni dekkaripläjäys, ja Rööperi on aavistuksen hienovaraisempi kuin se. Tosin vain aavistuksen.

Maata meren alla yllätti positiviisesti. Sympaattinen pikku elokuva nauratti ensimmäisen tunnin verran eikä jäljellejäänyt draamakakkukaan mitenkään lässähtäneeltä vaikuttanut. Lakonisista sutkauksista koostuva teksti saa hahmot näyttämään nimenomaan hahmoilta, ei ihmisiltä, mutta mitäs väliä sillä on, kun homma rullaa näin hyvin?

Paluu tulevaisuuteen 2 on palapelisuorituksena ihan kunnioitettava, sillä aika hauskasti Martyn ja Docin seikkailut menneisyydessä on saatu lomitettua ykkösosan tapahtumien joukkoon. Kokonaisuutena leffa on kuitenkin turhan juonipainotteinen, mikä tekee siitä vähemmän kiinnostavan kuin sympaattisesta ykkösosasta.

On taas aika vuosittaisen jummi kohta on tammikuu ja leffatkin on listaamatta -paniikin:

Voi pojat, voi pojat. Olipa pettymys tuo Sinkkuelämää-elokuva. Ymmärrän kyllä, että King ei halunnut toistaa sarjan rakennetta kokoillan elokuvassa, mutta nyt irrottiin niin kauas minua viehättäneistä asioista, että koko kaksituntinen oli silkkaa kärsimystä. Käytännössä kyseessä oli pornoelokuva, jossa panokohtausten tilalla oli piehtaroimista design-vaatteissa. Sitä paitsi huumori oli siivottu niin totaalisesti pois kuvasta ja jätetty jäljelle vain kakkavitsi, että ei paljon naurattanut.

Liekö sitten johtunut 3d-teknologiasta vai siitä että näin Beowulfin toiseen otteeseen, mutta joka tapauksessa leffa tuntui kakkoskatsomisella hitusen paremmalta, täyteläisemmältä kuin ensimmäisellä istunnolla. Toki animaatiossa on edelleen samat kauhukohdat, kuten Jolie-hirviön iho ja käsittämätön palikkahevonen, mutta kolmiulotteisuudesta oli kai hitusen apua.

Narnia 2 (en muista lisänimeä, varmaan joku Kaappi ja espanjalainen leijonaprinssi) oli parempi kuin edeltäjänsä, mutta siihen ei tietysti ihan kauhean paljon vaadita.

Incredible Hulk hoitaa syntytarinan tähänastisista supersankaripätkistä tyylikkäimmin: muutama tyylitelty kuva alkutekstien alla kertoo kaiken, mitä Hulkin historiasta tarvitsee tietää. Muu elokuva ei sitten olekaan ihan yhtä briljantti. CGI-Hulk on edelleen keinotekoisen oloinen, Nortonin yrmistelyt eivät tunnu sopivan yhteen toimintapätkien kanssa ja Tim Roth… huh. Hauskaa sillä näytti olevan.

The Dark Knight ei ole lain paskempi, jos vain Lepakkomies ei puhusi infraäänillä, Jokeri ei olisi maailman järjestelmällisin kaaoksen puolestapuhuja, toimintakohtauksissa pysyisi vielä vähän paremmin maltti leikkaajalla ja lopetus olisi reilusti lyhempi. Mutta eteenpäin on tultu.

X-Files: I Want to Believe. Yeah? Well, I Want My Money Back.

Kautokeinon kapina rullasi ihan mukavasti, mutta en mä siitä mitään muista.

12 Monkeys on niitä elokuvia, jotka olen nähnyt parisen kertaa joskus kymmenen vuotta nuorempana ja jotka tuntuvat siksi pureutuneen mieleen. Nyt se tuntui hiukkasen hätiköivältä ja miellyttämään pyrkivältä, mutta toisaalta kaikki Terry Gilliamin leffat ovat groteskeja muotopuolia. Ainakin onnistuessaan. Diggaan kait Brazilia enemmän.

Aivan silkkaa nerokkuutta oli Hot Fuzz. Harvoin näkee rainaa, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä höhötyttävä parodia että rakastava homage. Enkä muista koskaan kuulleeni yhtä hauskaa elokuvaa – Hot Fuzzissa jokaista skarvia tuntuu korostavan suhahdus ääniraidalla. Shaun of the Dead kärsi mielestäni hiukan kolmannen näytöksen vaihdoksesta komediasta splatteriksi, mutta Fuzz toimii upeasti loppuun saakka.

Mä saatoin melkein nukahtaa kesken Firemen’s Ballin, mitä ei pitäne laskea elokuvan syyksi. Tai sitten pitää.

Cleaning Womenin säestämä Aelita oli snadisti tylsempi kokemus kuin saman kombon Vertov vuotta aiemmin. Saattaa johtua siitä, että leffa katkesi pariinkin otteeseen tai siitä, että musiikki seuraili ruudun tapahtumia tarkemmin tai sitten ihan vaan siitä, että juoni on täyttä happoa (ns. Dallas-syndrooma).

Olen ehkä juntti, mutta Faces ei tehnyt mitenkään erityisen valtaisaa vaikutusta. Toki siitä näkee, että näyttelijöillä on hyvä tatsi aiheeseen ja draamakin poreilee mukavasti pinnan alla eikä sen päällä. Ehkä Cassavetesin suurin merkitys on kuitenkin sidoksissa aikaansa. Tarkoitan, että jos setä on saanut miljoonia jäljittelijöitä, niin liekö ihme, että originaaliteokset saattavat vaikuttaa kovin tutuilta.

Autumn Ball oli Sodiksen festarikatalookin mukaan jonkinlainen rinnakkaisteos Pahalle maalle, mutta en ymmärrä vertausta. Episodimainen kokonaisuus ei sitoudu yhteen, huumoria oli muistaakseni kohtalaisesti enemmän ja muutenkin kokonaisuuden sävy oli enemmän Roy Anderssonia kuin Louhimaa-Westerbergiä.