Näytteet elokuvasta I Hired a Contract Killer, Yle 12.7.2007:

Olen yleisesti ottaen vähän varovainen väittämään, että Hollywood-elokuvista voisi päätellä mitään Yhdysvaltain henkisestä tilasta. Kristin Thompson kirjoitti keväällä hyvin siitä, mikä moisissa selityksissä on vikana.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. New Line Cineman julkaisema Rendition nimittäin näyttää avoimen poliittiselta. Draama siitä, kuinka perheenisä kaapataan ja lennätetään jonnekin ulkomaille laittomasti kuulusteltavaksi, ei olisi varmaan ollut suurikaan hitti vielä muutama vuosi takaperin. (Tosin leffa julkaistaan lokakuussa, joten ehkä sen hittipotentiaalista on parempi olla sanomatta vielä mitään.)

Elokuvan ohjaajalla ja kirjoittajalla ei ole Tsotsin lisäksi oikeastaan mitään merkittävää vyönsä alla, mutta pääosiin on saatu ihan oikeita niminäyttelijöitä. Tosin kaikki ovat ”vaarallisten” tyyppien maineessa, mikä tarkoitta, että heidän roolivalintansa ovat olleet muutakin kuin valkopestyjä patriootteja.

Vanhat parrat tykkäävät muistella, kuinka 1970-luvulla mainstream-Hollywood suolti elokuvia, jotka olivat paitsi viihdyttäviä, myös kantaaottavia. Yhden tapauksen perusteella ei parane lähteä povaamaan mitään, mutta joka tapauksessa traileri sai ainakin minut kiinnostumaan elokuvasta.

Sillä sitähän Hollywood pohjimmiltaan haluaa: katsojia. Keinoilla ei ole väliä – jos hallituksen salamyhkäisen toiminnan kritisoiminen tuo rahaa kassaan, niin antaa mennä.

Joten ei nyt vielä innostuta liikoja.

Edit 18.8.2007: Jahas, lähes välittömästi ylläolevan kirjoittamisen jälkeen törmäsin The Hunting Party -elokuvan traileriin. Esquire-lehdessä julkaistuun juttuun löyhästi perustuvassa elokuvassa Richard Gere esittää toimittajaa, joka jahtaa Radovan Karadzicikia.

Guardianin jutussa tuottaja kuvailee elokuvan poliittisuutta näin:

”It is mildly political,” said Merims, ”in that it is about the international community’s reluctance or slowness in bringing war criminals to justice.”

Onko tämä sitten vasta- vai myötäesimerkki elokuvien politisoitumisesta? Kyseessä on indie-tuotanto, eli se ei ole ainakaan täysin mainstream-Hollywoodia. Se käsittelee tapahtumia, joista on kulunut useita vuosia. Toisaalta taas, kuten jutun ingressissä sanotaan, discover why our government doesn’t really want to catch the bad guys after all.

Edit 2 18.8.2007: Eikös vaan Guardianissa kirjoiteta samasta aiheesta.

Kirjoitin lievänä pettymyksenä pitämästäni Medusan sinetistä näin:

Osa Bourne-elokuvien suosiota juontuu niiden realismista, joka tarkemmin katsottuna on lähinnä näennäistä. Todenmukaisuus tarkoittaa oikeita kuvauspaikkoja, käsivarakameroita ja – hieman erikoisesti -pitkiä linssejä sekä hervottoman nopeaa leikkausta. Dokumentaarinen ote kärsii viimeksi mainitusta pahasti, sillä skarvit pomppivat silmille, vaikka kuvia jaksaisi vielä katsoa. Tangerissa ja New Yorkissa sinänsä jännittävät tapahtumat on pilkottu niin pieniksi palasiksi, että toiminnasta ei saa selvää ja hienot stuntit valuvat hukkaan.

Suurimman osan ajasta tempo on yhtä hervoton kuin Michael Bayllä, mutta laajakulmien ja linssiheijastusten sijaan ohjaaja Paul Greengrass on valinnut tirkistelevät teleobjektiivit ja viileät värit. Loppujen lopuksi kahden ohjaajan välinen ero on vain kosmeettinen, mikä on sääli.

Koska olen tyhmä, en osannut muotoilla ajatustani tuon paremmin. Onneksi on David Bordwell, joka kertoo yksityiskohtaisesti, mitä Medusan kakkahätäisellä visuaalisella ilmeellä tavoitellaan ja mitä sillä kenties peitellään.

Ajatusten yhteneväisyys ei ole välttämättä pelkkää yhteensattumaa, sillä sain juuri luettua The Way Hollywood Tells It -kirjan, jossa Bordwell käsittelee (tätäkin) teemaa laajemmin. Suosittelen teosta lämpimästi, sillä se on pirun hyvä.