Archive for the ‘pop’ Category
Tämän musiikkigenren tahtoisin keksiä
Tähdistä on joskus hyötyä arvioissa
(Nyt siellä takarivissä huudellaan, että ”Practise what you preach”, mutta minulla ei ollut sananvaltaa tähän asiaan Kaistalla.)
On kuitenkin ainakin yksi tilanne, joissa numeroarviosta on kiistatonta hyötyä: Netflix.
Dvd-levyjä asiakkailleen postitse vuokraavan firman tärkeintä pääomaa ovat nimittäin käyttäjien elokuville antamat arvosanat. Niiden arvo kun on siinä, että firman huippusalainen algoritmi osaa laskea, millainen filmi voisi upota leffoista X, Y ja Z pitäneeseen käyttäjään. Kyse ei ole siis niinkään teoksen arvon mittaamisesta kuin sielunveljien etsimisestä.
Toki on niin, että normaalissakin arviossa tähtien määrä on vain eräänlainen tiivistelmä, jonka avulla lukija voi yrittää verrata omaa makuaan kriitikon mieltymyksiin. Netflixin etuna on arvioiden huima määrä, mikä tekee laskelmasta ihan eri tavalla luotettavan kuin Nytin tähtipallukoiden räknääminen päässä.
Sitä paitsi minusta on paljon helpompi muodostaa mielikuva kriitikon tottumuksista, kun lukee koko jutun eikä tuijota vain niitä saaterin pallukoita. Sillä jos asiaa loogisesti ajattelee, mitä virkaa sillä tekstimassalla siinä pisteiden edessä oikein on, jos kerran kaiken voi arvottaa yhdellä numerolla?
Koirahuumoria
Rautataivas on natseja täynnä
Jeesus kristus miten kauhean otsikon menin keksimään.
Nettiradio Pandora ei enää soi Yhdysvaltain ulkopuolella
Näin tehdään musiikkijuttuja netissä
Jutun sisälle on nimittäin upotettu musiikkinäytteitä, jotka käyttävät flashilla tehtyä pienoissoitinta. Pirun kätevä ratkaisu: ei tarvitse tyytyä pelkästään toimittajan kuvailuihin, mutta ei tarvitse myöskään keskeyttää jutun lukemista ladatakseen rokit erilliseen soitinohjelmaan.
Sunshine, Inland Empire
Sunshine oli silleen jännä, että kaksi ekaa näytöstä toimivat mainiosti. Horrorin puolelle lipsahtanut kolmas oli taas omituinen.No, ei ehkä omituinen, mutta hyvän setupin jälkeen se oli kyllä latteahko punchline. Kokonaisuus oli silti mainio.
Inland Empire on pitkä ja pelottava. En tiedä, tykkäsinkö elokuvasta, mutta kyllä se vaikutuksen teki. Toisaalta taas onhan siinä ihan saatanasti vain kaikkea sellaista sälää, joka tuntuu täysin käsittämättömältä. Okei, kyseessä on kokonaistaideteos, jonka osasista nillittäminen on kai suunnilleen yhtä tehokasta kuin Mona Lisan nenästä jurputtaminen, mutta jos teatterissa meinaa nukahtaa penkkiin… Yksi katselukerta ei riitä, mutta en tiedä, haluanko nähdä tämän toiseen otteeseen ainakaan kovin pian. Vertailukohtana Eraserhead on osuvin, vaikka tematiikassa on kai jotain samaa Lost Highwayn ja Mulholland Driven kanssa. Dargisin arviota New York Timesissä on kehuttu, eli lue se. Minä en edes osaa yrittää.
Sugarland Express, Stay
Stay liittyy Impostorin ja Battlefield Earthin jaloon seuraan elokuvana, jossa on saatananmoiset määrät vinoja kuvia. Vaikutus on suunnilleen sama kuin joku innokas idiootti olisi merkinnyt romaanin jokaisen sivun, jokaisen rivin ja jokaisen sanan alleviivaustussilla. Tarina on aika perus-mindfuckia ja dialogi könkeröä. Ei ihme, ettei tästä ole paljon hyvää kuulunut.