Mastodon

Archive for the ‘pop’ Category

Vuoden tärkein ensi-ilta

Tänä vuonna R&A:ssa Miyazakin tuotannosta esillä on legendaarinen Totoro. Ghibli-studion logoissakin seikkaileva nimikkoeläin nähdään festivaalilla ensikertaa su 17.9. — — Rakkautta & Anarkiaa -juhlilla saavat ensiesityksensä tuliterillä printeillä sekä alkuperäinen japanilainen että Pekka Lehtosaaren antaumuksella ohjaama suomenkielinen versio.

Jon Stewart -triviaa

Daily Show’n juontaja tienasi telkkarikeikastaan vuonna 2002 piskuiset 1,5 miljoonaa dollaria. Sanon piskuiset, koska lähteeni mukaan noin huono palkka teki hänestä houkuttelevan saaliin isommille televisiokanaville.

Ohjelmaa ei sinänsä sensuroida (paitsi kirosanapiippaukset), mutta sanaa ’dildo’ ei saa mainita yhden lähetyksen aikana kuin enintään kolmesti.

Miehen pellevaistoa ei voi kytkeä pois päältä. Jutussa on kaksi kohtaa, joissa Stewart on kahvilassa haastateltavana ja joku sivullinen tulee jututtamaan häntä. Kun rakennusmies pyytää signeeraamaan joulukortin siskolleen, Stewart sanoo toimittajalle You know, I did fuck his sister, and she was great. Toisen kerran Alzheimerista kärsivä mummo käy juttelemassa kivoja, jonka jälkeen Stewart sanoo toimittajalle You know, I was this close to fucking her. She almost fell on my penis.

Syksyn tietokirjat

No niin, nyt sieltä pamahti lista uusista tietokirjoista. Hmm… Entäs jos — lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa, Tiedettä ihmisen mitalla; Poliitikot taistelivat, media kertoi; Mediavallan aika, Taika murtuu, Paskapuheesta, Ainoa kulttuuri?, Sata suomalaista äänimaailmaa, Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi?, Satiirikirja, Sillä tavalla!, Kahlekuningaslaji, Sisältää hitin, Pyhä Morrissey, Todellisuuden vangit vapauden valtakunnassa, Toopelivisio, Kolmas simpanssi ja Tekniikan eksistentiaaliset nautinnot.

Hauskaa on huomata, että kirjoja pukkaavat ulos Turo Uskali ja Tuija Pallaste. Lisäksi tuolla on aikamoinen pino kaikkia hassunhauskoja kirjoja kahvin historiasta ja viinoittelevista valtiomiehistä, jotka lienevät hauskaa mutta ei niin kiintoisaa luettavaa.

Bonuksena voisi mainita Heidi Liehun Ihana Kristus, joka taatusti saa niskakarvat nousemaan pystyyn.

Syksyn uutuuskirjat

Jahas, Hesarin kulttuuritoimitus on taas kasannut listan syksyn uutuuskirjoista. Proosastahan minä en tunnetusti ymmärrä yhtään mitään, mutta tietokirjallisuus-osio pitänee kahlata läpi kunhan sellainen ilmestyy. Jotain tuostakin sentään irtoaa: äkkiseltään katsottuna voisin tsekata esseekirjoista Envallin, Hapulin, Nevanlinnan ja Virtasen.

Tarttuuko tuolta jotain muuta kiinnostavaa silmään?

Joensuun paras bändi

Jos pitäisi noukkia yhden joensuulaisen rokkipumpun levytykset mukaan autiolle saarelle, minkä valitsisit? Ilmeinen vastaus kiertää hieman kysymyksenasettelua: Ismo Alangon koko tuotanto. Okei, Ismolla on kiistämättömät ansionsa, mutta minun tietääkseni hän ei ole kirjoittanut mitään seuraaviin säkeisiin verrattavaa.

  • loppusoinnut
    täytyy olla
    että juntit
    tajuaa
    runoratsu
    hopotitihop
    leivän päälle
    meetvurstia
  • varokaa proosaa
    karttakaa runoutta kuin ruttoa
  • rakkaani, pysythän vierelläni
    rakkaani, tahdon puraista persettäsi
  • ja pakottivat kuuntelemaan popedaa ja yötä
    sekunnit kuin tunteja ruumiillista työtä
    pakottivat kuuntelemaan popedaa ja yötä
    joutsenlaulun jälkeen aina teki mieli lyödä
  • paska maa ja paska kansa ansainneet ovat toisensa

Puhun tietenkin Kumikamelista. Saatat, hyvä lukija, nyrpistää nenääni arviolleni. Salli minun vakuuttaa, että musiikin kanssa nautittuna nämä rivit kuulostavat mitä ihanaisimmalta korvakaramellilta.

Olen itse asiassa valmistanut asiaa varten analogian:

sanat / musiikki == puurohiutale / vesi

Toisin sanoen puuro on hyvää, mutta puurohiutaleet yksinään hieman tylsän makuisia. Ja toisaalta taas pelkkä keitinvesi ei myöskään maistu juuri miltään.

Pitää myös muistaa mainita, että yhtyeen t-paita-valikoimaan kuuluu legendaarinen ”Minulle vittuillaan” -slogan. Parhautta! On moinen, minusta.

Celebrity journalism is a new kind of meaningless

Great example: In 1998, I interviewed Dave Pirner of the band Soul Asylum. Relative to most alt rockers, he was a pretty good talker; we discussed his liberal political views and the state of the music industry and–very briefly–his defunct relationship with Winona Ryder. All in all, we were on the phone for maybe thirty-five minutes.

I started writing my Pirner profile as soon as the call ended, and I found myself using his casual insights to paint an incredibly vivid portrait of both his personal life and the cultural significance of his band. I saw tragic parallels between his ill-fated romance with Ryder and the unavoidable illusion of a meteoric rise to fame, and the whole story turned out to be and amazingy well-constructed psychological profile of a rock star who needed to pass the apex of his fame before he could take the time to appreciate what he had lost. It was a very good story.

But then something dawned on me: What the fuck do I know about David Pirner? I talked to this dude for thirty-five minutes, and we spent the first ten discussing the coolest bars in uptown Minneapolis. How could I possibly think I gained any meaningful understanding of this man’s existence through one completely innocuous phone conversation? I could have written the whole story without even talking to him, and it wouldn’t have been any more (or less) accurate.

But you know what? My deadline for that Soul Asylum piece was 6:00 P.M. that same day, and I came to this realization at around 5:45. I could not change my life (or his) in fifteen minutes. I ran a spell check on the article and sent it to my editor, and then I went home. And everybody read my story, and everybody fucking loved it.

Chuck Klosterman: Sex, Drugs, and Cocoa Puffs, ss. 213–214.

Hienoin elokuvakonsepti aikoihin

Leffan nimi on Poltergay ja juoni tiivistettynä tämä: Clovis Cornillac headlines, playing the ordinary husband to an ordinary wife (Julie Depardieu) who live in an ordinary Parisian neighbourhood. Of course things will not remain ordinary forever: the young couple’s peaceful nights will soon be haunted by gay disco ghosts.

Minullakin tuppaa jäämään yöunet aina vähiin, kun homodiskokummitukset haahuilevat ympäriinsä.

Kuvitteellista mainontaa

Jos elokuvan lopputeksteissä sanotaan, että kaikki tapahtumat, henkilöt ja tuotteet ovat kuvitteellisia, ja yhteydet todellisiin asioihin ovat vain sattumaa, mitä se tarkoittaa product placementin kannalta? Toisin sanoen: Voinko ostaa K-kaupasta samaa Mountain Dew’ta, jota mainostetaan taksin katolla Superman Returnsissa?

Sharon Stone tyytyy vähään

Jeesus kristus millaisia asioita Sharon Stonen Basic Instinct 2 –raiderissa vaaditaan. Saa pitää kaikki vaatteet, kaksi kännykkää (mitä se sillä toisella tekee?) ja puhelut tuottajan piikkiin, nimellä ei saa mainostaa kuukautissuojatuotteita (miten ihmeessä Basic Instinct 2:n kaltaista elokuvaa voisi käyttää tähän?), kenelläkään ei saa olla siistimpää traileria…

Ilmeisesti on sama miten ihmisellä menee, kunhan kenelläkään muulla ei mene paremmin. Tai sitten filmitähdet ovat todella, todella pilallehemmoteltua porukkaa.

Miksen minä ole Hollywood-stara?