Todellinen triviatieto onkin se, mikä oli bändin nimi. Vastaukset kommentteihin ei-spoilaavasti, esimerkiksi alkukirjaimia käyttämällä. Mikäli useampi ihminen vastaa oikein, lisäpisteitä saa demon, biisien tai muiden bändiläisten nimien tietämisestä. Googlen käyttö ei ole sallittu. Arvon oikein vastanneiden kesken kopion ko. äänitteestä, sillä minulla taitaa vieläkin olla vuonna 1998 (vai oliko se 1997?) printattuja kansia jossain jemmassa.
Archive for the ‘pop’ Category
Marraskuun selluloosasetit
Hieno leffailta IT-Dynamossa
Vaan mitä menetettikään, kun ette tulleet! Voi teitä. Jos Lada olisi auto oli aivan mahdottoman sympaattinen 20-minuttinen. Jostain syystä dokkarissa haastatellut ihmiset ja heidän puheensa toivat mieleen sekä Sulopuiston että Nevalaisen suvut. Mikä lie selitys moiselle.
Varis oli puolestaan leikkauksen ja äänisuunnittelun malliesimerkki. En tahdo arvailla, mikä on ollut kuvatun ja käytetyn kuvamateriaalin suhde, mutta kovin hätäisesti tätä ei ole voitu kasata sen verran laadukasta jälkeä on syntynyt. Vähän jäin ihmettelemään ihminenluonto-vastakkainasettelua, jota leffassa tarjoiltiin. Ei kai alennusmyyntikassien roskalavojen tyhjentämisen kanssa ristiin leikkaaminen ole enää kovin luovaa kulttuurikritiikkiä? Silti ehdottomasti katsomisen arvoinen dokumentti.
Kotimatkalla piipahdin vielä Hannan luona ja sain sieltä säkillisen karamellia. Kyllä nyt kelpaa.
(Hihi, olin vahingossa kirjoittanut karamelliä [miettii kymmenen sekuntia] Apua, nyt en ole enää varma siitä, kumpi on oikea muoto. Voi pää.)
INSERT INTO nenae VALUES (’herne’)
Lauantaina Suomalaisen laulumusiikin akatemian järjestämässä seminaarissa Jyväskylän yliopiston Musica-salissa viihdemusiikin ja laulumusiikin suhteesta puhuneen Hynnisen mukaan viihdemusiikkiin on helppo heittäytyä sen yksinkertaisuuden vuoksi.
Laulussa oli voimaa -seminaarin puheenvuoron aikana kävi selväksi, että kevyestä musiikista uupuu kuitenkin jotakin oppimisen kannalta olennaista.
– Yhteisöllisyyden kokeminen laulamisen kautta on mahtava tunne. Vaikka viihdemusiikki sisältää estetiikkaa samaan tapaan kuin klassinen- tai perinnemusiikki, siinä ei ole yhteislaulujen aineksia, Hynninen sanoo.
Yhteisöllisyyden merkityksen kokeminen korostuu esimerkiksi maakuntalauluja laulettaessa. Perinteisten laulujen kautta ollaan kosketuksissa erityisesti oman identiteetin ja sen kehittymisen kanssa.
Hynninen unohti mainita, että populaarimusiikki on siionistien salajuoni, että rokkia hoilottamalla ei opi kuin huonoksi laulajaksi ja että rytmimusiikin harrastajien selkäranka mätänee ja kämmenselkiin kasvaa karvaa.
Mistä näitä höyrypäitä oikein sikiää?
The urge to rock
Dokkareita valkokankaalla Jyväskylässä
Lukemattomat kirjametrimme
Niinpä oli tänään pakko kävellä töihin, ja jos on kerran pakko kävellä, on pakko tehdä välilaskuja, ja jos on kerran pakko tehdä välilaskuja, on pakko käydä alennusmyynneissä.
Niin että päivän kirjakauppalaskuksi tuli 32,84 euroa. Sillä sai Suomalaisen Kirjakaupan ”–40 % lisäalennusta”-läjistä seuraavanlaisen valikoiman:
- Clausewitzin On War
- jonkun kirjoittaman Life Drawing Class (vähänkö minusta tuleekin taiteilija)
- Gourevitchin Huomenna meidät ja perheemme tapetaan
- Mötley Crue -elämäkerran Dirt
- Dickin Palmer Eldritch — kolmesti merkitty mies
- Klempererin Haluan todistaa
- Greg Bearin Vitals
ja lisäksi loppusummaan sisältyy vielä Päijänne-antikvariaatista noukitut
- Himasen Hakkerietiikka
- Eskelisen Digitaalinen avaruus
joista edellisen ostin ihan karppe tiem -hengessä ja jälkimmäisen Villen kehoituksesta ja kun kerran halvalla sai!
Onpahan taas läjä kirjoja, jotka voi jättää lukematta tänä ja ensi vuonna.
Teemabiisi
Suhteeni Kolmanteen naiseen on tällä hetkellä varsin sotkuinen. Laulutunneilla treenattu Tästä asti aikaa on puhkikaluttu ralli, mutta miun äänelle varsin sopiva. Toisaalta taas Paskanhajun sanoma kuulostaa nykyään miun korviin hiukan maalaisliittolaiselta. Ja onhan tämä soundi aika hieno yhdistelmä kasarin ja ysärin parhaita puolia.
Mutta toisaalta taas… nuoruusmuistoja ei voine koskaan vaihtaa, enkä haluaisikaan.
Suuret jouset, suuret sanat, suuri musiikki
Collapsing next to me /
shouts ”Don’t look sad! /
Things aren’t so bad /
They’re just /
more wrong than right.”
Niin laulaa Scott-poju kappaleessa The Girls From The Streets, and I feel like know exactly what those words mean. Se on hyvän musiikin merkki se. Vai voisiko tämä johtua siitä, että korvakuulokkeilla kaikki musiikki kuulostaa paremmalta?
Lisäksi haluaisin mainostaa toveri Kempin demoa A Pox Upon Your Love!, joka kuulostaa minun korvaani vallan mainiolta. Okei, emuloidut jouset ovat aivan hirveät, mutta ne antaa anteeksi, kun tietää miehen budjetin. Dramaattista elektronista instrumentaalipoppia, jonka luukuttaminen kympillä (säädin menisi 40:een, mutta säälin naapureita ja hernepurkki-kaiuttimiani) tekee ah niin hyvää.
Pohdintaa elokuvataiteen luonteesta
Kuten jo aiemmin selitin, elokuvat juurikaan hetkauta tunteitani. Tähän asti olin hyväksynyt puutteeni ja olettanut, että niin maailman tuleekin toimia. Toiset saavat valtaisat kicksit popkornista, toisten baskeria värisyttää taide. Minua elokuvat naurattavat, toisinaan pohdiskeluttavat ja — silloin tällöin — hieman värisyttävätkin. Jokaisessa näistä tapauksista vaikutus on pääasiallisesti älyllinen.
Olen katsonut muutaman Kurosawan, Bergmanin ja Tarkovskin elokuvan (yhteensä helposti kahden käden sormilla laskettavan määrän), ja vaikka saatoin tavallaan ymmärtää niiden aseman elokuvataiteen kaanonissa, ne eivät saaneet minua tuntemaan mitään. Eikä siinä mitään. Ei minua haitannut, että tykkään Fight Clubista tai Fellowship of the Ringistä, koska kyseessä oli jotenkin kategorisesti erilainen kokemus.
Vaan mitä voin tehdä, kun olen saanut maistaa pahan tiedon puusta? SFU:n viitoskausi teki todeksi kaikki ne kliseet, mitä taiteeseen yleensä liitetään: se kertoi totuudenmukaisesti elämästä ja ihmisistä, mitään vähentämättä, mitään lisäämättä.
Nyt tiedän, että hyvä elokuva tai televisio-ohjelma voi saada minut nyyhkimään hallitsemattomasti, pohdiskelemaan omia valintojani ja haluamaan muuttaa elämääni. Se on aika saatananmoinen efekti, se.
Eikä tämä kokemus vähennä yhtään rakkauttani Tony Sopranon tuhinaa tai Sam Gamgin uimataidottomuutta kohtaan. Sen sijaan se tekee hankalaksi, ellei mahdottomaksi, katsoa Suuria Eurooppalaisia Klassikkoelokuvia, koska ne eivät saa minua tuntemaan mitään. Mitä helvetin arvoa on pätkällä, joka ei ole teknis-viihteellisesti nykyisten edes kakkatuotantojen tasolla, ja joka ei saa minua välittämään hahmoistaan?
En tiedä. Asiaa pitänee miettiä toistekin.
Nyt olen kuitenkin sitä mieltä — ja kirjoitan tämän itseni toistamisen uhallakin , että Six Feet Underin viimeinen kausi on parasta televisiota ikinä, ja hienoin koskaan näkemäni elokuvallinen taideteos.