Archive for the ‘pop’ Category

Vuoden viimeiset ja ensimmäiset

Rear Window’ssa oli jätetty jännitys viimeisen vartin varaan. Sen sijaan sanailua Stewartin ja Kellyn välillä seurailin kyllä ihan mielikseen. Herääkin kysymys siitä, olenko jälleen ymmärtänyt jännityselokuvan merkityksen väärin. Minusta elokuva pysyttelee lievästi kiehtovalla tasolla niin kauan, kun seurataan Stewartin puuhasteluja. Vasta kun Grace Kelly vie kirjeen naapurille tai tunkeutuu tämän asuntoon, syntyy todellista jännitystä. Mutta se onkin vain minun mielipiteeni, ja jos et pidä siitä, minulla on monia muitakin.

Disneyn versio Jungle Bookista on ihan yhtä pökkelö kuin muutkin firman varhaiset piirretyt. Baloon animaatiossa on välillä hauskaa rentoutta ja onhan ne poppijankutukset vallan siedettäviä, mutta ei voi olla ajattelematta, että Disneyn valtakausi animaatiomarkkinoilla johtui vain ja ainoastaan kilpailun puutteesta.

Ja sitten vaihtuikin vuosi.

Shivers ei kyllä toiminut sitten millään tasolla. Mr Hankeytä muistuttaneet loiseliöt saivat kyllä kirkumaan, mutta ei pelosta. Kun kamerankäyttö oli lähinnä kivikautista ja näyttelijätkään eivät varsinaisesti loistaneet, ei voinut muuta kuin kikatella kökköyksille ja kiittää elokuvan jumalia siitä, että Cronenbergin ura ei jäänyt tähän pökäleeseen.

Carpenterin versio Thing-elokuvasta sen sijaan on muotovalio lajinsa edustaja. Samalla se tosin taitaa olla viimeinen Carpenterin ohjaama pätkä, jonka voi katsoa ilman, että silmistä alkaa vuotaa verta. Ensimmäinen puolituntinen liitää kuin siivillä, eikä loppupätkäkään päästä otteestaan. Yllättävän vähän pelataan klaustrofobialla, isoimmat paukut käytetään ihan perinteiseen paranoiaan. (Tehtiinkö muuten Jenkeissä 1950-luvulla yhtään scifi-leffaa, joka ei olisi jonkin sortin kommunismi-allegoria?) Pahin gaffe on mielestäni siinä, että ohjaaja tahtoo näyttää kökösti animoitua muukalaisnukkea hieman liian paljon. Toisaalta välillä nukke-efektit toimivat, joten ei se ole niin vakavaa.

Antz oli niitä elokuvia, joista on hankala sanoa tarkasti missä vika oli. Selvää on se, että leffa ei ollut erityisen hauska tai koskettava, vaikka se yritti molempia. Periaatteessa Woody Allen muurahaisena on ihan hauska premissi, mutta vitsit eivät vain toimineet. Animaatiossa oli pari erittäin hienoa hetkeä, jolloin otettiin murkkujen pienestä koosta kaikki irti. Perustarina oli kuitenkin niin pöhkö (ja luonnonvastainen — mikä hiton muurahaiskenraali?), että sen päälle ripotellut koristeet eivät riittäneet pitämään korttitaloa pystyssä.

En vieläkään oikein tiedä, miksi 1970-luvulla tehdyt trillerit vaikuttavat paremmilta kuin muiden aikojen kappaleet. Case in point: Marathon Man. Hienot näyttelijät ja -näyttelijäsuoritukset, tiukka juoni, New Yorkin öiset kadut… what’s not to like? Kaiken lisäksi lätyllä oli kerrankin kiinnostavat ekstrat. Ilmeisesti 30 vuotta on tarpeeksi aikaa sille, että muistot eivät ole enää pelkästään kultaisia. En tarkoita tällä sitä, että tekijät dissaisivat leffaa — sillä niin tekee vain William Goldman — vaan että he kertovat ikään kuin huomaamattaan kiinnostavia asioita. (Vaikkapa nyt vain se tapa, jolla Scheider laittoi ohjaajan muuttamaan taistelukohtausta.)

Vuoden 2005 leffasaldo: 5.

American Movie

American Movie oli hieno tapa aloittaa elokuvavuosi 2005. Mukavaa, että välillä leffat ovat niin hyviä kuin arvostelijat sanovat. Tai no, lähinnähän tuo oli ratkiriemukas. Kasassa huomattiin sama. Mutta huomasitko, että Coven-kauhupätkä tulee American Movie -dvd:n mukana?

Leffan keskiössä oli käsittämätön herrasmies nimeltään Mark Borchardt, joka sai Sundance-menestyksen jälkeen melkoisesti huomiota osakseen. Haastatteluja, joista useimmat ovat parin vuoden takaa: If Magazine, Interview with Mark Borchardt, Sundance 2002, Onion A.V. Club, Indiewire, Chickenhead, ja Salon .Vähän uudempana on AP:n päivitysjuttu helmikuulta 2004.

Leffavuoden 2004 jämät

Niinhän siinä sitten kävi. Leffakirjanpito (jota muuan ystäväni luonnehti pakkomielteiseksi) jäi pelkäksi nimien kirjaamiseksi. Puolista kuvista ei ole enää mitään mielikuvaa, mutta sepä ei estä minua niputtamasta niitä neljään kategoriaan: kertaalleen katsottavat, toistekin katsottavat, useasti katsottavat ja katsomiskelvottomat. Nimen perässä lyhyt raapustus, jos jotain vielä muistin.

Kertaalleen

Jaws, Collateral (jälkipuoliskohan tässä nimenomaan toimii, vääräoppiset), Ace in the Hole / Big Carnival (mediasatiirina kohtalainen jos antaa tasoitusta tekoajasta, muuten vähän löllö), Sunset Boulevard, Dreamers (Pariisin tango on parempi), Siam Sunset, Conspiracy, Abril Despedaçado, Los Sin Nombre (loppu lässähti), Sero Hiki No Goushu (1982-versio), Mimi wo sumaseba ja Neko No Ongaeshi (Ghiblit kestää aina vähintään yhden katselun), Player (ei niin ilkeä kuin toivoin), Coffee & Cigarettes (vaikkapa vain Molinan ja Cooganin takia), A Clockwork Orange (elokuvan sentään sain loppuun, toisin kuin kirjan), Bourne Supremacy (parasta on lopun takaa-ajo, jossa pelti rytisee airobotteja, bädboisseja ja matrikseja paljon vakuuttavammin).

Election (mielestäni selvästi Schmidtiä lussumpi; toimisikohan paremmin jos tuntisi high school -elämää?), Them (jättiläismurkkuleffa on sentään aina jättiläismurkkuleffa), Down by Law, Giant, Dune (ihan vain Lynchin ja kasarin takia), Sommarnattens leende (näyttelijät joo, mutta entäs muu elokuvallisuus?), Gundam Wing Endless Waltz (perus-mechaa), Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (kepoisen kirjan sovituksena ok), Bush’s Brain (salaliittoteoria à la Moore, aihe kyllä kiinnosti).

Escape from Alcatraz (1970-luvun jännäreissä on jotain viehättävää), Forgotten Silver ja MASH (molempien tapauksessa muistikuva oli uudelleenkatsontaa hauskempi), War Room, Control Room, Eila (hyvin näytelty), Seven (ei tuntunut enää lainkaan niin tiukalta kuin silloin joskus), Juoksuhaudantie (okei, ohjaaja saa poistaa huumorin jos tahtoo, mutta silti), Witness (millä ansioilla käsis-Oscar tuli?), Last Run (perusturha jännäri), Blowup (tuota mikä tässä oli aikanaan clue?), Dai si gein (lupasi jo alussa mutta ei se mediapuoli oikein sittenkään istunut), To Kill a Mockingbird (jäikö minulta jotain tajuamatta?), Dark Days (sarjassamme uskomatonta mutta totta), Mutiny on the Bounty, Logan’s Run (myös 1970-luvun scifeissä on jotain viehkoa), It’s a Wonderful Life, Kukkia ja sidontaa.

Toistekin

Tampopo (paras näkemäni ruoka-aiheinen leffa, luulenpa), Last Temptation of the Christ (näytteljätyö hienoa), Girl with a Pearl Earring, Thin Blue Line (Morris on aina kiinnostava), Incredibles (pitäähän se tsekata sitten DVD:ltä uusiksi), De fem benspænd (mielenkiintoinen essee elokuvan ja taiteen suhteesta, sanoisin), Sting (hauskaa popkornia), Office Space (oi jospa kolmosnäytös olisi kestänyt!), Wild at Heart (hienoja kohtauksia, mutta entäs kokonaisuus?), A Fei jing juen (ihanan kasari!), Secretary, Best in Show (tämä sai himoitsemaan A Mighty Windiä).

Ping Pong (paljon parempi kuin aihepiiristä olisi voinut arvella), Deliverance (on se kyllä pirun tuima),
Eternal Sunshine of the Spotless Mind (tuntui tyhjemmältä toisella kerralla), Alien 3 (ohjaajan versio, jonka tsekkasin, oli muuten selvästi teatteriversiota parempi), Ai ni ai wo (pikkusymppis romskuleffa), Rabbit-Proof Fence (yksinkertainen, kaunis), Shaun of the Dead (jos loppu vain ei lässähtäisi, tämä olisi erinomainen), Fahrenheit 9/11 (loppupuolisko parempi kuin alku-), On the Waterfront (on se Brando kova).

Ei kertaakaan

Russian Ark ([paradoksaalisesti] lipsahti niin taiteeksi, että tunne ei välittynyt), Léon (valitettavasti tämä vain oli jo toinen kerta), Alexander (krooh), Angel Heart (fiilispohjalla mennään ja mettään mennäänkin), Whale Rider (why all the fuss?), I, Robot (tekikö sama mies tosiaan Dark Cityn?), Nicotina, Adventures of the Iron Pussy (ei helvetissä, ja minä sentään pidän campista), Suicide Kings (pikakelasin jälkipuoliskon kun alkoi masentaa niin), Ring 0 (…), Confidence (niin Mamet-henkinen että miksei vain katsoisi oikeita Mamet-leffoja tämän sijaan?), Lock, Stock and Two Smoking Barrells (just another Tarantino wanna-be in the wall), Chronicles of Riddick (niin vakava, niin kauhean pökkelö).

Mystery Men (ehm), Conspiracy Theory (hieno alku, paska loppu), Snow White and the Seven Dwarfs, Peter Pan ja Cinderella (klassikoita vain siksi, että kukaan muu ei tehnyt mitään?), Alien: Resurrection (ei, ei vieläkään toimi), Feng yun xiong ba tian xia (tavallaan hauska kungfu-salamataikuus-präiske mutta aika kehno silti), Pojat (valitan, ei aukea), Stalag 17, Sleeper (muistelin että tämä olisi ollut hauska), Dobermann (yh), Strangers on a Train (duh), Shao Lin tzu (nää on minusta vähän tylsiä), Thunderbirds Are Go (her-vot-to-man tylsä), Immortel (ad vitam) (Bilal pysytelköön sarjakuvissa), Demon Seed (juonitiivistelmä ”talo tahtoo raiskata Julie Christien” kertoo kaiken mitä tarvitsee).

Useasti

Oldboy (out-Sevened Seven), Being John Malkovich (paranee koko ajan), Adaptation (paranee myös koko ajan), Bad Santa (paras joululeffa ikuna?), Elephant Man (osui ja upposi), La Mala Education (ensimmäistä kertaa koskaan minulle tuli teatterissa olo, että on sopimatonta mussuttaa karamelliä kovaan ääneen esityksen aikana), Lapsia ja aikuisia (kyllä!), Kauas pilvet karkaavat ja Tulitikkutehtaan tyttö (alan lämmetä Kaurismäelle), Royal Tenenbaums (en malta odottaa Life Aquaticia), Capturing the Friedmans (käsittämättömän hieno dokkari kauheasta tilanteesta), Harold and Maude (valloittava).

Vuonna 2004 katsottujen leffojen lukumäärä tähän mennessä 274. Vuosikatsaus tullee parin päivän päästä.

27.12.2004: Kukkia & Sidontaa lisätty, kokonaismäärää muutettu asianmukaisesti.
25.1.2005: Kellopeli lisätty.

Ihan typerää listaamista

Tiedote itselle: Tämän satsin jälkeen luku on 171 (mutta kokonaissumma näemmä vähän päälle 250). IMDB-linkit lisätty 10.12.2004.

Shrek 2 menetteli kaikin puolin, sillä ei se ykkönenkään minua erityisemmin ihmetyttänyt. Who Framed Roger Rabbit on teknisesti yhä niin hieno, että sen yhtä hienostunut film noir -pastissismi meinaa unohtua.

Notting Hill ja Love Actually — edellinen on parempi mutta jälkimmäisessä on hauskemmat läpät. Jos vain Hugh Grantin saisi taiottua kadoksiin…

The Power oli taas niin b-huttua yliluonnolisesta päästä, että itku meinasi päästä. Nuoremman Scottin The Hunger oli ehdottoman kasari ja aika heikosti katsottava.

Scorsesen New York, New Yorkista taisi yksi kerta riittää.

Time Machine (se 1960 valmistunut versio) oli pöhköydessään oikeastaan aika viehättävä, mutta kalkkunasuotimellahan se tuli katsottua. Planet of the Apesin uusintaversio taas, noh, ainakin Mark Wahlberg lausuu kuolemattoman repliikin I’m going to get my chimp back.

Brazil oli todella paljon parempi kuin muistelin, ja menee kategoriaan ”hyvä virheistään huolimatta” — koko elokuva kun tuli katsottua leuka lattialle tipahtaneena. The cojones on Terry Gilliam!

El Espinazo del diablo oli ihan kiva fiilarikauhu, mutta Hellboy taas pahimmanlaatuista sarjakuvasössöä.

Nói albinói hurmasi pienieleisyydellään.

Ken tulta pyytää oli minusta mukavan nyrjähtänyt. Vähän ehkä toteutus oli vielä ideointia jäljessä, mutta virkistävä se oli joka tapauksessa.

Once Upon A Time In America menetteli paremmin kuin hyvin, sillä kyllähän Leone eeppistä osasi tehdä.

Dokkareista War Photographer oli teknisesti kiinnostava mutta sisällöllisesti ei ihan niin. Oliver Stonen Fidel Castroa profiloiva Comandante oli sitten melkoista huuhaata. Sen suurin arvo lie itse partamiehen monologeissa, sillä kovin tiukkaa journalismia pätkästä ei irtoa. One Day in September tuppasi pikkaisen menemään pitkän puolelle, mutta jaksoi silti pitää otteessaan.

Outfoxed toimi polemisointina ihan helvetin hyvin, ja sitä voinee suositella kaikille suomalaisen tv-journalismin tasosta valittaville ikään kuin worst case scenario -hengessä. Corporation oli minusta varsin vakuuttava esseedokumentti, jonka tarjoama näkökulma oli kovin kiintoisa. Être et avoir oli puolestaan hurmaava kaikessa maaseuturomantisoinnissaan. Saimaa-ilmiö? Kyllä kiitos.

French Connection ei tarvitse tippaakaan tasoitusta valmistumisvuodestaan tai muustakaan sellaisesta (toisin kuin vaikkapa täysin haalennut Bullitt). Me likee.

Pat Garrett & Billy the Kid jäi vähän epäselväksi. Ehkä sisäinen Peckinpahini ei ole vielä kasvanut tarpeeksi.

Sungnyangpali sonyeoui jaerim elikä Resurrection of the Little Match Girl kannattaa kiertää kaukaa.

Post-pommi The Day After oli kasariudessaan viehättävä, mutta (tv-)elokuvana aika kömpelö. The Day After Tomorrow’ssa ei sitten muuta nähtävää ollutkaan kuin hyökyaallot.

Jing wu men oli roskaa, oli se sitten miten klassikko hyvänsä.

En tiedä, kuinka usein pääsen sanomaan näin, mutta Helenä Ylänen oli täysin oikeassa Vares-elokuvan suhteen. Se on sopivan suolaista popkornia, vaikkei koko ateriaa siitä saakaan.

Dawn of the Deadin uusintaversio oli ihan pirteä toimintaelokuva, kun taas alkuperäisen trilogian päättävä Day of the Dead on kehnoista näyttelijöistä kärsivä jännäri, joka lässähtää lopun splättäilyissä.

Cover-bändin nimi

Vielä piti mainita, että sitten kun lopulta joskus perustan sen Kent-coverbändin, sen nimeksi tulee Tänk.

Myytävät DVD:t

Päivitin listan myytävistä videolätyistä. Kappalehinta olkoon nyt vitosen seuraavilla: Armoton, Boogie Nights, Citizen Kane, Hyvät pahat ja rumat, La femme Nikita, Nosferatu, Royal Tenenbaums ja Wild at Heart.

Kylmäverisesti Truman Capote

Truman Capoten kirja In Cold Blood on Salonin mukaan kirja, joka muutti journalismin. Aikalaisjuttuja siitä on parikin, NYTimesin artikkeli, Paris Review’n haastattelu, joka tosin on ajalta ennen kirjan julkaisua ja Capoten haastattelu.

Jokunen vuosi sitten julkaistiin parikin kirjaa Capotesta. Vepistä löytyy LRB:n arvio Capote-elämäkerrasta, New Yorkerin arvio Capoten kirjeenvaihdosta kootusta kirjasta ja vielä ote itse teoksesta.

Vaikka kirjaa pidetään nonfiktiivisen journalismin klassikkona, sen totuudenmukaisuudesta on esitetty myös kritiikkiä . Muitakin versioita murhien kulusta on. New Yorkerin tuolloinen päätoimittaja Harold Ross, jolle Capote tavallaan kirjoitti, sai likimain slaagin juuri faktapuolen kyseenalaisuuden takia. Häntä vaivasi raportoidusti ainakin kohta, jossa kerrotaan mistä äiti ja tytär keskustelivat ennen kuin menivät nukkumaan. Murhaajat olivat nimittäin ainoat henkilöt, jotka näkivät heidät elossa sen jälkeen.

Lähteenä oli jälleen Metafilter.

Kirjakaupan mainoselokuva

Amazon Theaterissa pyörii nimekkäiden tekijöiden lyhytelokuvia, joita ei näe missään muualla. Homman clou lie se, että pätkät on lastattu täyteen tuotteita, jotka voi sitten kätevästi ostaa samalta sivulta klikkailemalla.

Tony Scottin Agent Orangeen on upotettu ainakin farkut, saappaat, kamera, kaksi kelloa, t-paita, tennarit ja aurinkolasit.

Onko tämä nyt sitten enemmän mainontaa vai tavallisia lyhytelokuvia, jotka on vain satuttu rahoittamaan tällä tavalla?

Suosikkileffojen pääpointti

Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring — Epäitsekkäät sankarit laittavat henkensä likoon, vaikka tilanne näyttää toivottomalta. Minulle tulee pala kurkkuun joka kerta kun kuoleman porteilla kolkuttelevaa Frodoa kiidätetään Rivendelliin, vaikka tiedän hänen selviävän. Samoin Gandalfin loikka pimeyteen Moriassa tuntuu kauhealta katsomiskerta katsomiskerran jälkeen.

Fight Club — Coolin elokuvallinen henkilöitymä. Ensimmäinen teatterissa näkemäni elokuva, jonka näytöksestä kävelin pois silmät suurena innostuksesta. (Okei, 12 apinaa oli samansuuntainen kokemus muttei yhtä voimakas.)

Adaptation — Elokuva elokuvasta, muttei mistä tahansa elokuvasta, vaan samasta elokuvasta. Möbius-nauha, josta irtoaa iloa enemmän joka kerta. Konsepti, jonka ei pitäisi toimia, mutta joka toimii silti ja juuri siksi.

Shaolin Soccer — Käsittämätöntä slapstickiä ja non sequitureja enemmän kuin pieni sielu sietää. Suosikkikohtauksia on ihan liikaa tässä lueteltavaksi, eikä tule unohtaa engrish-käännöksen luomaa lisäefektiä. ”Why did you make up as E.T.? Go back to the Mars.” Virnistyttää nytkin, kun vain ajattelen sitä.

Totoro — Ensimmäinen Miyazaki ja siksi tärkeä. Lastenelokuva, joka ei pelkästään sovi aikuisille, vaan on suositeltavaa katsottavaa. Kaunista animaatiota, kaunis tarina ilman väkivaltaa tai vanhempien/sisarusten/tms. kuolemaa (*köh*Leijonakuningas*köh*), isosiskon todellinen huoli pikkusiskosta koskettaa aina.

Sormusten herrassa oikeamieliset taistelevat pahuutta vastaan, vaikka tilanne näyttää toivottomalta. Fight Clubissa mies tajuaa olevansa Mies, kunhan on ensin machoillut ja sitten jättänyt väkivallan ja konsumerismin taakseen. (Hei, minä saan tulkita näitä just niin kuin haluan.) Adaptation kertoo Adaptationista. Shaolin Soccerissa kuljetaan vaikeuksien kautta voittoon, mutta koko tarina on lähinnä tekosyy irtovitsien kertomiselle. Totorossa lapset kasvavat.

Öö… pitikö näistä siis löytyä joku yhdistävä tekijä? Ehkä sellainen olisi löytynyt, jos olisin valinnut viisi juonielokuvaa. Sitä paitsi nytkin jätin Pythonit pois, kun Shaolin tuntui edustavan hyvin tuota komiikkapuolta.

Sen tiedän, että epäitsekäs uhrautuminen vetoaa minuun tarinassa kuin tarinassa. Kosto ei sykähdytä eikä marttyyrius, mutta Gandalfin tempaus kyllä. Näissä leffoissa se ei vain ole aina pääasia.

Muiden versioita: Marjut, Sedis ja Katri ja Janne sekä vielä alkuperä.