Tuonhan kaikki muistivat, mutta top 20:ssä on omituisempiakin tapauksia.
Archive for the ‘pop’ Category
Tanssisali sai jatkoa
Rahanmenoa luvassa
Huo-no-ja E-lo-ku-vi-a
True Romance
Niin kuin minä toivoin, että tästä olisi voinut tykätä. Vaan niinpä on päässyt käymään, että Tony Scott säilytti Tarantinon tyylistä dialogin ja väkivallan, mutta onnistui tekemään kokonaisuudesta hiukan & pikkasen ahdistavan. Eikä silleen kivasti ahdistavan, vaan silleen pahasti. Niinku.
Hyviäkin puolia toki löytyy, parhaimpana niistä Gary Oldmanin käsittämättömän hieno roolisuoritus. Ehkä leffan tuomitsee 50% rajaviivan alapuolelle sen mauton tuuttaus-soundtrack. Quentin-setä olisi varmaan tehnyt poppivalinnoillaan sopasta maukkaamman. Tai sitten joku muu metafyysinen bitti on päässäni poikittain, enkä vain syttynyt nautinnon roihuun.
Matrix Revolutions
Ja varmaan maksan sulle tästä seitsemän euroa
, oli Esan ensimmäinen kommentti Vallankumousten jälkeen. Jaa. Minusta kolmososa oli kakkosta parempi, vaikka edelleen on selvää, että jatko-osat ovat pelkkää epätoivoista räpistelyä timanginkirkkaan ykkösmätkinnän rinnalla.
Nyt soditaan ja kung fu unohdetaan melkein tyystin. Ongelma on vaan siinä, että olipa paukut miten isoja tahansa, niin ei tunnu missään. Kaikki ykkös-Matriisissa asetetut pelisäännöt on rikottu ja vieläpä silleen ikävästi tarpeen mukaan eikä nokkelasti, niin kuin vaikka Fight Clubissa.
Tämän trilogian loppuosien hankkimisella DVD-hyllyyn ei tule olemaan kovinkaan suurta kiirettä, toisin kuin yhden sormushomman kanssa (vauhtia, Kanadan posti!).
Ghost World
Teinityttöjen seikkailut valmistumisjuhlien jälkeisessä maailmassa eivät kyllä erityisemmin säväyttäneet, mutta ei tätä huonoksikaan voi mainita. Sarjakuvakin on lukematta, joten en osaa verrata siihen. Pisteet tulevat Steve Buscemista, joka ei vedä aivan superstereotyyppistä roolia, vaan ihan vaan normaali musadiggari/luuseri-setin.
Spy Kids 2
Plussaa:
- Harryhausen-homage (miekkailevat luurangot)
- Antonio Banderaksen irtoviikset
- Käsikirjoituksen puute
Miinusta:
- Kesto
- Jatkuva päämäärätön kohkaaminen
- Käsikirjoituksen puute
Sitten ne aidosti skipattavat.
House of 1000 Horrors
Jos Kill Bill oli hieman inkoherentti, niin Tuhannen Kauhun Talo oli sitä kokonaan. Rob Zombien sydänverellä synnyttämä (…) kauhuprojekti näyttää, maistuu ja haisee Teksasin moottorisahamurhan äpärälapselta, mutta on ihan liian itsetietoinen ollakseen pelottava. En voinut olla hihittelemättä täysin epäloogisille leikkauksille ja diggaamatta hienoja settejä, mutta ei tämä hyvä elokuva ole. Jotenkin tuli Barkerin Nightbreed mieleen.
Levity
Tässäpä toinen tekijälle ilmeisen lähinen projekti, josta ei tullut mitään. Äähpuuh. Miten voikaan sörssiä näin hyvät näyttelijät ja vielä näin hyvän kuvaajankin tämmöiseen täydellisen mitäänsanomattomaan saippuaoopperatason draamaharjoitelmaan? Kaikki kolme peukkua alas tälle.
Freaks
Janne: Miten neliraajainvalidi voi uhata ketään?
Valitettavasti minun täytyy todeta, että tähän asti en ole nähnyt yhtään 1930- tai 1940-luvulla tehtyä kauhuklassikkoa, joka olisi aiheuttanut muuta kuin naurunväreitä. Melkomoista tirkistelyaspektia Freaks kyllä aitoine luonnonoikkuineen tarjoaa, mutta melodraama ja aivan jumalaton ylinäyttely syövät kostojuonen tehot.
Princess Bride
Erhm. Kylläpäs olikin latteasti toteutettu satu. Jonkin sortin huumoria yritellään. Shrek tekee saman paremmin, enkä edes tykkää Shrekistä. Nuff said.
Dracula
Terve, minun nimeni on Gary Oldman ja nyt minä aion YLINÄYTELLÄ!
voisi hyvin olla Coppolan leffan tunnuslause. Ainakin kaikki muut pyrkivät parhaansa mukaan hössöttämään yhtä paljon kuin Pimeyden prinssi. Etenkin Anthony Hopkins, jonka arvostus näyttelijänä laskee maallikonsilmissäni nopeammin kuin lyijypaino pierupilvessä, onnistuukin siinä vallan mainiosti.
Tai sitten minä en vain tajua elokuvan tyylivalintoja. Molempi parempi.
PS: Mitä hittoa niillä taivaalle ristikuvalla sijoitetuilla päillä oikein meinataan?
Hymypoika
Kunnioitettava yritys, tämä Hymypoika. Aihe on kova, käsittelytapa raju, sanovat elokuvantekijät itse. Kyllä niinkin, mutta käsis ei ole tainnut kuitenkaan olla tarpeeksi vahva (Hei Bardy, oliko sinulla köyhä lapsuus? Hähähähhähähä!). Meinaan vaan, että läpiseksuaalistumiseen viitataan, vanhempien tärkeyteen viitataan, kameravalvontaan viitataan mutta mitään ei oikein käsitellä. Paitsi sitä seksuaalisuutta, ja sittenkin kliseisellä tavalla.
Näyttelijät olivat kuitenkin parhaimmillaan hyviä, vaikka roolit olikin hiukan stereotyyppisiä. Ja tämä käsivaralla pidettävä videokamera -tyyli aavistuksen verran kävi syömään kuvauksellisena valintana. Mutta pitää ajatella positiivisesta, ja toivoa että jos ensi kerralla jo tärppäisi.
Bad Boys 2
ZZZZzzz.
Radiopäiden jouluradio
Alkuperä
Mistä lähtien Godzilla on ollut kiinalainen tai japanilainen?– Sonja
ZPAW!
You may be a match for my human form, woman. But can even you stand against – – A GIANT ARTIC OWL!
(Uncanny X-Men #121)No longer am I the X-Man, Colossus – – A traitor to his motherland and his people! Now I am the PROLETARIAN – – worker’s hero of the Soviet Union!
(UXM #123)
Olin jo ehtinyt unohtaa, millaisia nämä käsikirjoitukset pahimmillaan ovat.
Testin’ Coen
Miksei standuppia tule viikottain?
Eikö käsikirjoittajatiimi muka keksisi miehelle tarpeeksi juttuja viikoittaista showta varten?Toki keksisi, jos halutaan matkia maailman kaikkia talk show -isäntiä Lettermanista Hytöseen. Haetaanpa selitystä hieman kauempaa, stand up -komiikan ominaislaadusta sekä Ameriikan mallista.
Yksi amerikkalaisen stand up -komiikan kulmakivistä on Lenny Bruce. Hän oli uranuurtaja kahdessa suhteessa. Ensinnäkin Brucen vitsit olivat jotain muuta kuin vaudeville-koomikoiden ”vaimoni on niin lihava”-jutut. Hän kertoi omasta elämästään, yhteiskunnasta, asioista joilla oli väliä. Toisekseen Bruce valmisteli materiaalinsa itse. Vanhojen kettujen tapana oli vielä 1950-luvulla ostaa valmiita sutkauksia kirjoittajilta ja tiputtaa ne esitykseensä sen kummemmin muuttelematta.
Lenny Bruce ja hänen aikalaisensa muuttivat kaiken tuon. Standupista tuli yksilöiden taitolaji ja parhaimmillaan silkkaa taidetta. Totta kai apukirjoittajia käytetään, mutta kaikkein paatuneimpia ex-standup-nykyinen-talkkari-isäntä-tapauksia lukuunottamatta jutut tehdään itse.
Toisekseen: Kun standupista alkoi todella tulla massaviihdettä USA:ssa 1970-luvulla, sen tärkein leviämiskanava olivat Late night -ohjelmat valtakunnallisilla kanavilla. Jos keskitason koomikko pääsi viideksi minuutiksi Carsonin show’hun, hän saattoi tuplata palkkionsa. Iltaohjelmat olivat oikeastaan ainoa tapa kerätä itselleen nimeä – klubeja alkoi olla jo niin paljon, ettei pelkästään niitä kiertämällä voinut enää breikata.
Televisioesiintymiset toivat kuitenkin mukanaan uuden ongelman. Kun aiemmin vaatimaton koomikko saattoi siirtyä joka ilta uuteen paikkaan esiintymään ja siten käyttää yhtä settiä jopa vuosien ajan, viiden minuutin televisiospotti tuhosi kaiken tuon valmiin, hiotun materiaalin. Vitsit yksinään eivät riitä: Ne pitää paitsi opetella, myös opetella kertomaan, testata, ajoittaa oikeaan kohtaan settiä, tunnustella yleisön tunnelmaa… muuttujia on paljon.
Lyhyesti sanottuna hyvän setin kasaaminen vaati vaivaa ja aikaa. Esimerkiksi Steven Wright, jonka tyyli on loistavaa verbaalihuumoria tyyliin I went to buy batteries but they weren’t included
ja joka useimmille suomalaisille lienee tuttu lähinnä radioäänenä Reservoir Dogsista, on sanonut aiheesta seuraavaa: Niiden kolmen vuoden aikana, jotka olin ollut stand up -koomikko, olin kehittänyt noin 30 minuuttia materiaalia. Kun olin Tonight Show’ssa, heitin kaksi settiä viikon aikana ja kaksi kuukautta myöhemmin vielä yhden lisää – joten siinä meni seitsemäntoista minuuttia kolmestakymmenestä… toimivaa matskua, joka oli mennyttä. Ja kun kävin vielä kerran vieraana, likimain kaikki kolmen vuoden aikana keräämäni materiaali oli mennyttä. Reaktioni oli ’Voi Luoja, urani on ohi!’
.
Ahlroth kirjoittaa myös TV2 yritti tehdä stand upia Hupiklubissa, mutta väärällä konseptilla. Ei amatöörejä ravintolayleisön eteen, vaan maamme parhaat kunnon lavalle ja parrasvaloihin
. Sattumoisin pikkulintu liverti minulle juurikin tästä ohjelmasta, että Kakkosen tuottaja oli aikanaan soittanut eräälle stand up -koomikolle, joka kieltäytyi kunniasta mutta tarjosi puhelinta samassa kahvipöydässä istuvalle toiselle koomikolle. Hänkin sanoi ei, kuten tekivät myös muut paikalla olleet Suomen huippukoomikot.
Kenties nyt Jussi Ahlrothkin ymmärtäisi heidän motiivejaan.
Skifii, sählinkii, suurta meininkii
Cypher
Kuinka monta lyhyen polttovälin linssillä otettua kuvaa voi mahduttaa yhteen elokuvaan? Tätä ikiaikaista ongelmaa pohtii Cypher, ja kertoo siinä ohessa jonkin sortin sgifitarinaa. Ensimmäinen puolisko on vallan mainio: Näyttää hyvältä, jännittää, on vähän salaperäinen. Sitten jossain vaiheessa katsoja tajuaa jutun juonen ja loppu on aikamoista tervanjuontia. Itse asiassa lopputulos on siis kovin samanlainen kuin Cubessakin: Siisti design ja kiva idea eivät kumpikaan kanna loppuun asti. Että ei tämä nyt mikään ohittamaton ole.
Dogville
Ensimmäiset 45 minuuttia kuvan vemputus koskee silmään ja sitä kautta aivoon. Sen jälkeen kamera rauhoittuu, leikkaukset normalisoituvat ja näyttelijätkin pääsevät asiaan. Toisin sanottuna Dogville on melkoisen kiehtova elokuva, jolla on vain turhan läpitunkemattomat alku ja loppu. Ja kolme tuntia, huh!*
Eivätkä ne minimalistiset lavasteet minusta ole mitenkään hämääviä, etenkin kun äänet on leikattu mukaan ihan normaalisti. Jonkin sortin ”kaikki tietää mutta kukaan ei paljasta tietävänsä”-tunnelmaa sillä on kait haettu. Sitä paitsi näyttelijät ovat aika mainioita: Kidman saa piestystä naisesta tehoja irti (tiedän että tämä on kulunut homma, mutta mikä helvetti von Trieriä vaivaa?). Sevignyn tyttö oli minusta aika jäykkänä. Kuitenkin! Hyvä hoito tämä oli, enempi tykkäsin kuin Dancer in the Darkista (hyvä musa, jähmeä kakki, sano).
Tohtori Zhivago
Tämä on sitten se pakkosivistysosion tämänkertainen edustaja. Kolme tuntia sinisellä liekillä palavaa tunnetta ja isoja, mollottavia silmiä. Sitten vähän lisää valtavan hypermassiivista tuijotusta ja pupillista heijastuvia kohdevaloja. Jonka jälkeen seuraakin vapattavia huulia ja jättimäisiä silmiä!
Tarina ei erityisemmin kiinnostanut, ylinäytteleminen oli valan hirveää ja pukudraamailut oli vähän niin ja näin. Mutta ne ulkokuvat, vau. Jos yleiskuvassa ihminen on kärpäsenpaskan kokoinen, jotain on tehty oikein. Plussaa leffa saa myös – täysin asiattomasti, myönnetään – siitä, että sitä on kuvattu äitini kotiseudulla. Vaan ei tätä oikein uskalla suositella muille kuin omituisille ihmisille. Turhan jähmeää oli Ollin makuun.
*: Tämä implikoi, että pituus sinänsä olisi paha asia, mitä en tietenkään meinaa. Jotenkin vain humanistinen perstuntumani sanoo, ettei käsikirjoituksessa ollut aivan tarpeeksi dramaattista lihaa 180-minuuttisen luurangon ympärille).