Leslie Nielsen ist sehr verdächtigeli
Leslie Nielsen on kovin epäilyttävä. Hienoa, germaanit!
Muuten olen sitä mieltä, että tässä elokuvassa on laittoman paljon helvetin huonoja trikkikuvia, olivat ne sitten tarkoituksellisia eli eivät.
Leslie Nielsen ist sehr verdächtigeli
Leslie Nielsen on kovin epäilyttävä. Hienoa, germaanit!
Muuten olen sitä mieltä, että tässä elokuvassa on laittoman paljon helvetin huonoja trikkikuvia, olivat ne sitten tarkoituksellisia eli eivät.
Törmäsinpä siinä sellaiseenkin tietoon, että Japanissa on käytössä niin kutsuttu saihan-laki, joka säätelee kotimaisten tuotteiden myyntihintoja. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi uusia japanilaisia kirjoja ja CD-levyjä ei saa myydä alennuksella, mutta maahantuotuja hyödykkeitä kylläkin. Time-lehden artikkeli valottaa saihan-asiaa lähemmin.
Noh, Jorilla oli sitten päällään täysmustat vaatteet ja Maj Karman -t-paita. Tämä siis festivaaleilla, jotka ovat kyseisen poppoon järjestämät. Melkein yhtä hyvä tunnistuskeino kuin sanoa Lutakossa Trio Niskalaukaus -iltana, että minulla on mustat vaatteet ja Niskalaukaus-paita
.
Löysimme kuitenkin toisemme lopulta.
Marty: I can’t believe I’m actually gonna feel up my own mother. You know, this is the kind of thing that could screw me up permanently. Wh-what if I go back to the future and end up being … gay?
Doc: Why shouldn’t you be happy?
Käännös kuuluu:
Marty: En voi uskoa että hyväilen omaa äitiäni. Tällainen saattaa aiheuttaa minulle pysyviä henkisiä vaurioita. Entäs jos palaan tulevaisuuteen ja minusta tulee hintti?
Doc: Mitä vikaa intissä on?
Ei ne käännöshommat aina niin huonolaatuisia ole! Huomiosta propsit Tuomakselle. Nyt kun vielä jostain saisin selville, kenelle kuuluu kunnia tästä loistavasta käännöksestä.
Loppuanekdootti olkoon lainaus Selviytymisopas-sarjasta: Jos olet ammattimainen stunt-mies, ja joudut tähän tilanteeseen, muista että…
. Sanoisin, että tuossa jos jossain on aika iso jos.
Ei. Jim Carrey yrittää olla hassunhauska, romanttinen ja filosofinen, mutta lopputulos on lähinnä kaikkien komponenttiensa negaatio. Jonkun verran hubaa kaikkivaltiudesta erottaa, mutta parisuhdeasiat on hoidettu sutaisten (kaksi kohtausta onnellista eloa ja sitten tuleekin jo kriisi), jumalkompleksista puhumattakaan, sen sisältö kun voidaan tiivistää seuraaviin kahteen repliikkiin:
Bruce: Jumalana olo ei olekaan helppoa.
Jehova: Ei.
Kyllä. Tämän vuoden Amores Perros, sanottiin, vaikka leffa ei tule edes samasta paikasta. Vertauksessa olikin kai enempi kyse tyylilajista, ja sen suhteen nämä kaksi ovat kyllä aika samaa maata. Varsin energisesti kuvattu ja leikattu slummikuvaus on kyllä vetävä, mutta mielestäni ei – toisin kuin moni on hehkuttanut – mitenkään mullistava. Swaggeria kyllä löytyy.
Kyllä. Hot dammit, tämähän oli hyvää kamaa, siis omassa lajissaan. Parin edellisen Bondin väsymyksestä on nyt päästy eroon, vaan eipä vanhasta franchisesta olekaan enää jäljellä kuin nimi. Kaksimielisyydet ovat aika yksiselitteisiä, mutta kyllä se ralliskaba jäätiköllä oli ihan hieno. Tarjoilija, popkornia ja kolajuomaa, kiitos!
Ei. Ang Leen sinemaattinen kirves karahti kiveen, kun mies otti vihreän jättiläisen harteilleen. Hulk-sarjakuvissa draamasta ovat yleensä huolehtineet sivuhahmot, kun pääjehu on keskittynyt siihen mitä tekee parhaiten, eli asioiden rikkomiseen. Nyt väännetään draamaa tukahdetetuista muistoista ja isien synneistä, mikä saa varmaan sen yhden wieniläisen partamiehen myhäilemään haudassaan. Lopputulos on kuitenkin toimintapläjäykseksi melko lailla liian pitkä, eikä Hulk smash! -osastoakaan löydy tarpeeksi. Tämän kesän mättöpätkistä paras on siis yhäkin X-Men 2.
Ei. Sovitaanko Clive niin, että tästedes kirjoittelet vaan niitä splattisnovellejasi mutta jätät elokuvien ohjaamisen muille? Saat kyllä poiketa puvustamon ja lavastuksen puolella, koska se sinulta selvästi sujuu. Mutta Clive, ei enää tehdä tämmöisiä jättipökäleitä, jooko? Menee vain rahat hukkaan sinulta ja minulta.
Kyllä. Hutaistun oloinen kaksiosainen Solondzilta. Mukana ovat kyllä kaikki ne elementit, joihin Happinessissa ihastui (raivokas dialogi ja maailman suurimmat luuserit pääosissa), mutta hieman ohuksi tämä soppa tuntuu jäävän. Tiivistettynä: Dilemmat esitellään muttei käsitellä. Sitä paitsi kun elokuvantekijä sojottaa syyttävällä sormellaan yleisöään kohti elokuvansa sisällä, on siinä sellaista tunnistuksen tuskaa, ettei paremmasta väliä.
Kyllä. Älykkääksikin mainitun 1950-lukuisen scifi-pätkän juoni on melko lähellä nyky-Jenkkilän toimintamallia: Supervalta saapuu pakottamaan keskenään kränäilevät kansallisvaltiot rauhaan. Mustavalkokuvaus on melko jykevää, valoista ja varjoista on realismi kaukana. Näyttelijätkin ovat sitä ylitseampuvan teatterisuuntauksen satoa, joka nykykatsojan silmään pistää kuin pahempikin malka, mutta on tällä hiukkasen arvoa myös historiallisesta kontekstistaan erotettuna.
Kyllä. Siitä lähdetään, että jos leffassa soi Rammstein, ei ihan kaikki voi mennä vikaan (paitsi XXX:ssä). Tekisi mieleni kuvailla tätä elokuvaa voimasanan avulla, joten kokeillaanpas: Moodyssonia ahdistaa ihan vitusti. Leffan parhaimpina – eli pahimpina – hetkinä se ahdistus välittyy katsojalle asti vakuuttavasti. Venäjänvirolaisen Liljan lapsenusko parempaan elämään jossain muualla, umpi-itsekäs äiti ja säälittävä ystävä kutovat kokonaisuudesta täydellisen toivottoman. Raiskausmontaasi on kaikessa inhottavuudessaan erityisen onnistunut. Minua kyllä rassaa se, että Dirty Pretty Thingsin tapaan aivan lopussa katsojalle tarjotaan helpotusta, kun jotenkin tuntuu, että tosielämässä häpi end olisi pelkkää unelmaa.
Kyllä.
Vaan tuo lienee tarpeeksi elokuvista pieneksi toviksi, minä menen tuulettimen viereen lukemaan. Alkaa jo nolottaa se, että samat kirjat roikkuvat tuossa luettavina-väliotsikon alla jo kolmatta kuukautta.
Toisekseen: Tekstitykset on erikoisia juttuja. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Paluu tulevaisuuteen -trilogia. Tässä asiat on periaatteessa hoidettu vallan erinomaisesti, kun kaikki ekstratkin on tekstitetty kaikilla kielillä. Toisaalta taas tämän enkkutekstitys on välillä vallan erikoinen. Kakkososassa tulee ensimmäisen 40 minuutin aikana ainakin kuusi erilaista taustamusiikin kuvausta, nimittäin apprehensive
, ominous
, adventurous
, dramatic
, foreboding
ja portentous instrumental music
. Vaivautuisikohan joku musiikkitieteilijä kertomaan minulle miten nuo neljä erotetaan toisistaan?
Hyvä hypnoosi, Pahassa paikassa, Meitä odotellaan mullan alla, Tuuliajolla, Tyly puhe, Passiivista vastarintaa, Domus Perkele, Sikamusiikkia, Joutilas, Yövieraat, Mitä Luoja teki ennen kuin loi maailman, Homo Sapiens, Murhaaja soittaa pasuunaa ja sitten vielä encore-viisuna Minä olen myyrä.
Melko standardi keikka oli mutta kyllähän tämmöinen pop-musiikki maittaa aina. Mainittakoon, että Valtterilla oli jälleen vaihteeksi käytössään se Dead Kennedys -tarralla varustettu bassokitara ja että Jarkko oli kasvattanut himonussijaparran. Sitä jäin vielä pohtimaan, että onko Tyly puhe kuulunut jo kevätkiertueen ohjelmistoon vai oliko kyseessä spontaani Halmetta juhliva valinta.
Ei tästä maailmasta (Meidän syntimme -singlen b-puoli), Raskas, Kirosäkeet, Nimetön, Marmori, Työt ja päivät, Tähteinvälinen, Meidän syntimme, Pohjoista leveyttä, Vallat ja väet, Kultanaamio, Minne paha haudattiin, Lepattajat ja encore-rokkina Kätketty kukka, jonka alkuun sujautettiin tahti tai pari Love Will Tear Us Apartia.
Melko samanmoinen setti kuin Lutakossa kuukausi sitten, Pilvien kuninkaan riffilläkin kiusattiin taas. Tällä kertaa ”wau mikä riffi”-palkinnon saa Minne paha haudattiin (vai oliko se sittenkin Vallat ja väet? Muistini pettää.) A.W. näyttää megaluokan pimp daddyltä laseissaan ja kauluspaita auki. Halmkronan pojalla on juoksuaika, ja mies elvisteleekin oikein urakalla lavan jokaisella reunalla. Hyvä niin. CMX ei ole parhaimmillaan isohkoilla lavoilla, mutta parempi näin kuin ei mitään.
84 Seconds in the West (intronauha), The Killer I, One Last Day, Broken Record, Poor Happy Man, Once I Killed A Boy With A Girl, Is It You?, I Don’t Want To Live Forever, Not Your Game, Glass Boy, Over Now, California ja encore-tuuttauksena – ylläri ylläri – Superb.
Hra Kurki oli erinomaisen aurinkoisella päällä, virnuili kovasti, pomppi ympäriinsä ja bändi rokkaili kovempaa kuin vaikkapa Waltzin kiertueella Lutakossa. Once I Killedistä oli sovitettu versio, jossa oli reilusti levyversiota enemmän dynamiikkaa – siinähän pumppaa sama biitti tasaisesti koko laulun ajan.
Motorcycle Emptiness, Die in the Summertime, The Masses Against the Classes, Tsunami, Ocean Spray, You Love Us, If You Tolerate This Your Children Will Be Next, Judge Yourself, Little Baby Nothing, La Tristesse Durera (Scream to a Sigh), Take the Skinheads Bowling, The Everlasting, Everything Must Go, This Is Yesterday, A Design For Life ja You Stole the Sun from My Heart.
Huomioita: Ääni oli melkoista puuroa koko ajan, mutta minkä sitä festarikeikalle mahtaa. James häsläili settilistan kanssa ja esitteli Tsunamin ensin Ocean Spraynä. Tätä paikatakseen mies sitten hassutteli tarkoituksella seuraavassa spiikissä (”Hello London, Berlin, Stockholm… Turku” tai jotain sinne päin). Skinheads on coverbiisi, jonka esitti alkujaan Camper von Beethoven, poikien nuoruusvuosien suosikki. Judge Youself löytyy Lipstick Traces B-puolikokoelmalta, ja sen synnystä sanottiin seuraavaa staybeautiful.netissä: NW: We have been going in everyday and listening to old stuff. I think 10 or 12 were pretty categoric anyway. And ’Judge Yourself’ [previously unreleased, originally intended for the Judge Dredd soundtrack] was the last time we worked together as a foursome.
Nicky oli kovin vaisun oloinen, pinkki karvatiarakin meni päähän vasta keikan loppupuolella. Aivan viimeisenä tekonaan setä sentään mojautti märän pusun lavalla olleelle tv-kameralle.
Ihminen, Vuokralainen, Jättiläinen, Idiootti, Harri, Eipä tiennyt tyttö, Taxi, Kannattaako tunnustaa jos pettää?, Kissa kuumalla katolla, Tien päällä joka päivä, Mies jonka ympäriltä tuolit viedään, Aamuisin, Talo sekä kaksi anköör-laulua, eli Minun kaupunkini ja Todella kaunis.
Samuli Putro oli niin hyvällä tuulella, että ihan sydänalaa lämmitti. Bändi nautti selvästi keikasta täysin rinnoin ja rokkia soitettiinkin sitten sen mukaan niin paljon kuin raitapuvuista irtosi. Putrolle menee myös pytinki festivaalin parhaista spiikeistä. Vastaavasti huonoimmat oli eittämättä Timo Rautiais-pololla, joka harmitteli bändin jätkienkin nauravan hänen epätoivoisille yrityksilleen. Kokonaisuudessaan Zenkkareiden keikka oli malliesimerkki siitä, miten festareilla pitää esiintyä: soitetaan hittejä eikä angstailla turhia. Tällä metodilla väliin tiputetut Taxi ja Kissa kuumalla katollakin toimivat, toisin kuin Manicisien (sinänsä hienot) Die in the Summertime tai This Is Yesterday, joista ei varmaan ei-faneille paljoa irronnut. Odotan innolla ZC:n Ilosaaren keikkaa, tätä reseptiä on nimittäin paha enää mennä parantamaan.