Archive for the ‘pop’ Category

Ruisrockin jämät, osa 1

Piti kait kirjoittaa jotain niistä pippaloistakin, mutta kun on kiire, niin teen sen tällä tavalla hivuttaen. Aloitan biisilitanioista.

YUP

Hyvä hypnoosi, Pahassa paikassa, Meitä odotellaan mullan alla, Tuuliajolla, Tyly puhe, Passiivista vastarintaa, Domus Perkele, Sikamusiikkia, Joutilas, Yövieraat, Mitä Luoja teki ennen kuin loi maailman, Homo Sapiens, Murhaaja soittaa pasuunaa ja sitten vielä encore-viisuna Minä olen myyrä.

Melko standardi keikka oli mutta kyllähän tämmöinen pop-musiikki maittaa aina. Mainittakoon, että Valtterilla oli jälleen vaihteeksi käytössään se Dead Kennedys -tarralla varustettu bassokitara ja että Jarkko oli kasvattanut himonussijaparran. Sitä jäin vielä pohtimaan, että onko Tyly puhe kuulunut jo kevätkiertueen ohjelmistoon vai oliko kyseessä spontaani Halmetta juhliva valinta.

CMX

Ei tästä maailmasta (Meidän syntimme -singlen b-puoli), Raskas, Kirosäkeet, Nimetön, Marmori, Työt ja päivät, Tähteinvälinen, Meidän syntimme, Pohjoista leveyttä, Vallat ja väet, Kultanaamio, Minne paha haudattiin, Lepattajat ja encore-rokkina Kätketty kukka, jonka alkuun sujautettiin tahti tai pari Love Will Tear Us Apartia.

Melko samanmoinen setti kuin Lutakossa kuukausi sitten, Pilvien kuninkaan riffilläkin kiusattiin taas. Tällä kertaa ”wau mikä riffi”-palkinnon saa Minne paha haudattiin (vai oliko se sittenkin Vallat ja väet? Muistini pettää.) A.W. näyttää megaluokan pimp daddyltä laseissaan ja kauluspaita auki. Halmkronan pojalla on juoksuaika, ja mies elvisteleekin oikein urakalla lavan jokaisella reunalla. Hyvä niin. CMX ei ole parhaimmillaan isohkoilla lavoilla, mutta parempi näin kuin ei mitään.

Lemonator

84 Seconds in the West (intronauha), The Killer I, One Last Day, Broken Record, Poor Happy Man, Once I Killed A Boy With A Girl, Is It You?, I Don’t Want To Live Forever, Not Your Game, Glass Boy, Over Now, California ja encore-tuuttauksena – ylläri ylläri – Superb.

Hra Kurki oli erinomaisen aurinkoisella päällä, virnuili kovasti, pomppi ympäriinsä ja bändi rokkaili kovempaa kuin vaikkapa Waltzin kiertueella Lutakossa. Once I Killedistä oli sovitettu versio, jossa oli reilusti levyversiota enemmän dynamiikkaa – siinähän pumppaa sama biitti tasaisesti koko laulun ajan.

Manic Street Preachers

Motorcycle Emptiness, Die in the Summertime, The Masses Against the Classes, Tsunami, Ocean Spray, You Love Us, If You Tolerate This Your Children Will Be Next, Judge Yourself, Little Baby Nothing, La Tristesse Durera (Scream to a Sigh), Take the Skinheads Bowling, The Everlasting, Everything Must Go, This Is Yesterday, A Design For Life ja You Stole the Sun from My Heart.

Huomioita: Ääni oli melkoista puuroa koko ajan, mutta minkä sitä festarikeikalle mahtaa. James häsläili settilistan kanssa ja esitteli Tsunamin ensin Ocean Spraynä. Tätä paikatakseen mies sitten hassutteli tarkoituksella seuraavassa spiikissä (”Hello London, Berlin, Stockholm… Turku” tai jotain sinne päin). Skinheads on coverbiisi, jonka esitti alkujaan Camper von Beethoven, poikien nuoruusvuosien suosikki. Judge Youself löytyy Lipstick Traces B-puolikokoelmalta, ja sen synnystä sanottiin seuraavaa staybeautiful.netissä: NW: We have been going in everyday and listening to old stuff. I think 10 or 12 were pretty categoric anyway. And ’Judge Yourself’ [previously unreleased, originally intended for the Judge Dredd soundtrack] was the last time we worked together as a foursome.

Nicky oli kovin vaisun oloinen, pinkki karvatiarakin meni päähän vasta keikan loppupuolella. Aivan viimeisenä tekonaan setä sentään mojautti märän pusun lavalla olleelle tv-kameralle.

Zen Café

Ihminen, Vuokralainen, Jättiläinen, Idiootti, Harri, Eipä tiennyt tyttö, Taxi, Kannattaako tunnustaa jos pettää?, Kissa kuumalla katolla, Tien päällä joka päivä, Mies jonka ympäriltä tuolit viedään, Aamuisin, Talo sekä kaksi anköör-laulua, eli Minun kaupunkini ja Todella kaunis.

Samuli Putro oli niin hyvällä tuulella, että ihan sydänalaa lämmitti. Bändi nautti selvästi keikasta täysin rinnoin ja rokkia soitettiinkin sitten sen mukaan niin paljon kuin raitapuvuista irtosi. Putrolle menee myös pytinki festivaalin parhaista spiikeistä. Vastaavasti huonoimmat oli eittämättä Timo Rautiais-pololla, joka harmitteli bändin jätkienkin nauravan hänen epätoivoisille yrityksilleen. Kokonaisuudessaan Zenkkareiden keikka oli malliesimerkki siitä, miten festareilla pitää esiintyä: soitetaan hittejä eikä angstailla turhia. Tällä metodilla väliin tiputetut Taxi ja Kissa kuumalla katollakin toimivat, toisin kuin Manicisien (sinänsä hienot) Die in the Summertime tai This Is Yesterday, joista ei varmaan ei-faneille paljoa irronnut. Odotan innolla ZC:n Ilosaaren keikkaa, tätä reseptiä on nimittäin paha enää mennä parantamaan.

Heeeere’s Johnny!

Ja kun Sight and Soundin kanssa päästiin vauhtiin, niin sieltä löytyi myös vallan mielenkiintoinen biografinen katsaus Jack Nicholsonin uraan.

Sitaatteja:

The gist, however, was the same – that Nicholson would deliver his finest work not in those roles he mastered but in those he didn’t.

Certainly the pattern was set long before Tim Burton’s 1989 Batman, a film often cited as the point at which Nicholson lapsed into self-parody, but one in which his bogeyman strut as the Joker is still unfailingly enjoyable.

In the process his choices were seldom other than idiosyncratic, often verging on the baffling: while you can’t help but wonder what the likes of Spike Jonze or P.T. Anderson could do with him, you equally can’t suppress a strange admiration for his indifference to such a relatively obvious career move.

Rokkianekdootti

Janne oli auton kyydissä sunnuntaina. Kasettisoittimessa soi Type O Negativen October Rust ja vielä tarkemmin neljännen biisin, Be My Druidessin, loppu.

Janne sanoi seuraavaa: Pakko on kysyä, että onko tuossa kasettisoittimessa vekkiä?

Tuo minusta summaa aika hyvin TON:in. Vaikka kyllä mie niistä tykkään! Elä lyö, Peter.

Sotilashuumoria…

Näin eilen Independence Day -nimisen elokuvan.
Mistä se kertoo?
Siitä, että avaruudesta tulee metallisia vaginoita kastroimaan kivisiä falloksia, mutta ne jotka asuivat niissä falloksissa alkavat puolustustaistelun. Kaksi miestä menee naimisiin tyttöystäviensä kanssa, jotta ne voi tunkeutua emovaginaan. Ne syöksyvät sisään sinne sellaisesta kärjellään seisovan kolmion muotoisesta aukosta, lentävät läpi mutkikkaiden käytävien, ja lopulta kiinnittyvät emoon sisäpuolelle. Sen jälkee ne syntyvät ulos emosta ja emo tuhoutuu. Sillävälin toiset yrittävät tunkeutua pienempään vaginaan, mutta eivät onnistu, koska siinä on luja kalvo tiellä, mutta kun emo tuhoutuu, niin kalvo katoaa ja yksi mies voi lentää sisään siihen pieneen ja tuhota sen. Sitten kaikki juhlii voittoa!
Huraa.

Näin kirjoitti eräs Suomen parhaista sarjakuvataiteilijoista, absurdin ystävä, koomisen kaveri, herra Matti Hagelberg lärpykässä nimeltään Sarjakuvastin 4, ss. 38–41. Ja tämä analyysihän ei lue liikaa mihinkään, sillä leffa menee juurikin noin.

Hagelbergin albumit ostaisin, jos olisin rikas. Vaan en ole, joten tyydyn lainaamaan niitä kirjastosta. Kiitos demiurgeille epäsuoralla rahoituksella toteutetusta kirjastosta! Ja lisää fyffeä kirjaston budjettiin. Urheilukentistä viis, lastenhoito saa mennä ja terveyspalvelut kuraan vaan, jotta Suomeen saataisiin lisää kirjastoja – se on minun manifestini. Mitä siitä, jos itikka puraisee? Kirjat on parempia asioita, ja tärkeämpiä myös.

Thin Red Line, Manhattan, HGTG

Jälkijättöistä analyysiä tämän viikon mainioista ’kuvista*.

The Thin Red Line

Eräs Hollywoodin 1970-luvun suurista ohjaajalupauksista oli Terrence Malick. Mies katosi vain muutaman elokuvan tehtyään limboon, josta hän kipusi takaisin elokuvaihmisten ilmoille vasta 1990-luvun lopussa tämän elokuvan kanssa.

Ja melkoinen paluu se onkin. TRL on hidastempoinen, pohdiskeleva elokuva. Silmiinpistävintä on sen kauneus – uskomattoman hienot kuvat puista, eläimistä ja auringonvalosta ovat hienointa cinematografiaa aikoihin. Hans Zimmerin säveltämä soundtrack on upea, varmasti miehen paras työ vuosiin.

Elokuva seuraa kymmeniä eri hahmoja, eikä kukaan nouse keskipisteeksi. Selväpiirteistä tarinaakaan ei ole, vaan pikemminkin siirrytään tunnelmasta toiseen, taistelusta koralliriutalle. Kaikesta tästä seuraa, että TRL ei taatusti ole kaikkien makuun. Se ei suinkaan ole täydellinen, mutta jos haet kaunista, mietiskelevää kollaasia, tämä kolmetuntinen palkitsee.

(Muut arviot: Nyt, Observer, Amazon, NY Times, New Yorker, Salon)

Manhattan

Woody Allenin kultakauden filmeihin kuuluva Manhattan vastaa täydellisesti stereotypiaa Allen-elokuvasta. Dialogi on terävää, absurdin laitamilla heiluvaa ja välillä sen toiselle puolelle lipsahtavaa, vaikka henkilöt ja tapahtumat pitävät jalkansa tiukasti New Yorkin kamaralla.

Kaikki päähenkilöt ovat kuin syntyneet rooleihinsa, juonesta on turha puhua ja maailma on täynnä sekä onnetonta että onnellista rakkautta. Mustavalkokuvaus on päätähuimaavaa. Elokuvan ensimmäiset 20 minuuttia ovat sellaista silmäkarkkia, jota ei monesti tämän enää ole monokromisena filmille vangittu.

Ehdottoman suositeltava auteur-pätkä.

(Muut arviot: Amazon, NY Times)

Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy

Ai hitsi, kyllä nyt nolottaa ihan edesmenneen Adams-sedän puolesta. HGTG:n televisioversio on nimittäin huonoin sovitus, johon olen törmännyt. Sekä Beebin alkuperäinen radiokuunnelma että Ylen tuoreempi versio aiheesta ovat molemmat edelleen täysin pätevää kamaa, eikä niille tarvitse antaa minkäänlaista aikatasoitusta. Samoin itse kirjat, ainakin ensimmäiset osat, ovat erittäin hauskasti kirjoitettua skifiparodiaa.

Tämä kasarikammotus on sen sijaan hidas, ruman näköinen ja – mikä pahinta – tämän seurauksena suurimman osan ajasta täydellisen epähauska. Zaphodin kakkospää… ei, en voi kirjoittaa aiheesta enempää. En suosittele edes fanimielessä.

(Muut arviot: Amazon)

Anime-PS: Katsoin viime yönä kaksi jaksoa Serial Experiments Lainia ja se oli niin vaikuttava, että päätin ostaa koko höskän DVD:llä. Irtoaa jenkki-Amazonista posteineen 30 dollarin hintaan, hopi hopi ostamaan. Mainittakoon vielä samaan hengenvetoon, että sellainen anime-sarja kuin Soultaker kannattaa kiertää ainakin poronkuseman päästä.

*: Eikö muuten ole ärsyttävä anglismi tuo heittomerkin käyttö osoittamaan puuttuvaa sanaa yhdyssanan alussa?

PopWiki

Pinserin Wikiin (mikä ihmeen Wiki?) on syntynyt – tai pikemminkin syntymässä – pop-kulttuuria käsittelevä aliosio.

Olen tässä irkkaamisen korvikkeena kirjoitellut sinne muutaman merkinnän viime päivien aikana. Nyt olisi siis täydellinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä jälkipolvet saavat suomalaisesta populaarikulttuurista tietää. Hopi hopi kirjoittamaan siitä!

Epä-CD

Dandy Warholsien uusi levy, Welcome to the Monkey House, on ilmeisesti kopiosuojattu. Jotain on sentään tehty oikein, eikä levyssä tai kotelossa ole missään kohdassa CDDA-logoa, mikä on hyvä asia. Kopiosuojatut levyt eivät nimittäin täsmää niin sanotun Red Book -standardin kanssa. Tiivistettynä tämä standardi määrittelee, millainen CD-levyn tulee olla, jotta soitin osaisi sen soittaa. Muun muassa sellainen pikkufirma kuin Philips on vetänyt herneen nokkaan logon luvattomasta käytöstä.

Dandyjen levy ei siis lupaa soivansa kaikissa soittimissa, vaikka missään ei mainitakaan eksplisiittisesti levyn olevan kopiosuojattu. Hämmentävää. (Mainittakoon, että kopioin sen aikaisemmin iltapäivällä suoraan MP3-muotoon kannettavallani ja mainittakoon myös, että kyseinen toiminto on Suomessa täysin laillistaTämän äänitteen kopiominen muuhun kuin yksityiseen käyttöön jne) Sen sijaan sen takakanssa lukee This label copy information is the subject of copyright protection. ”Enhanced CD” is a certification mark of the RIAA. So far so good, mutta eräillä ihmisillä on huonoja kokemuksia ”kopiosuojatuista” levyistä.

Loppupäätelmä? Äänilevyjen kopiosuojaustekniikat eivät toimi ja ärsyttävät ihmisiä. Kenties musiikin laittoman kopioimisen vähentämiseen tarvitaan jokin toinen keino.

Spartacus, Comedian, Animatrix

Yhteenveto parin edellisen päivän audiovisuaalisista kokeiluista.

Spartacus

Herranen aika kun sillä on kestoa! Mutta omituisinta on se, ettei elokuva silti tunnu hitaalta, ainoastaan pitkältä. Melkoista patsasteluahan tämä(kin) pahimmillaan on. Toisaalta taas roomalaisten selkäänpuukotukset ovat oikein maittavaa kamaa ja leffan parasta antia yhdessä sairaalloisen suuren taistelukohtauksen kanssa.

Minusta on vain aika omituista, että ensin kymmenentuhatta ihmistä taistelee viisi minuuttia ruudulla ja sitten leikataan taistelunjälkeiseen kuvaan, jossa hävinneet jo istuskelevat kahleissa. Tai sitten en vain seurannut kovinkaan tarkkaan.

(Muut arviot: Amazon.com, Nyt, NY Times)

Comedian

Mainio dokumentti stand up -koomikon arjesta Yhdysvalloissa. Toisena tarkkailukohteena on Jerry Seinfeld, joka yrittää paluuta klubikiertueille, toisena taas Orny Adams, joka yrittää läpimurtoa samoille areenoille. Molempia hermostuttaa niin maan perusteellisesti, joskin aivan eri syistä. Kevyellä kalustolla kuvatussa dokkarissa roikutaan kärpäsenä katolla niin savuisissa New Yorkin klubeissa kuin Late Night -ohjelmien lavasteissakin.

On turha odottaa, että tämän pätkän ääressä pääsisi röhöttämään ääneen (Sonja lukittautui vessaan viiden minuutin kohdalla). Sen sijaan meille stand up -maailmasta kiinnostuneille mutta maailman laidalla asuville ihmisille tarjolla on naseva kuvaus koomikon työtahdista, epävarmuudesta, taustatyöstä, voiton hetkistä ja tietenkin ihmisten naurattamisesta.

(Muut arviot: NY Times)

Animatrix

Wau. Olisipa Matrix Reloaded ollut yhtä hyvä. Loistavaa kuvallista oivallusta, kokeilua, melkein esseetyylisiä tarinoita ja mainio valikoima erilaisia animetyylejä: luonnosmainen, tarkka tietokoneanimaatio, graafisen harmaa ja niin edelleen.

Minusta nykyaikaisten visuaalisten erikoisefektien paradoksi on siinä, että niillä pyritään matkimaan todellisuutta, kun fantastisen tai surreaalisen luominen olisi paljon kiinnostavampaa. Animaatiokin kompastuu välillä samaan pulmaa, kuten kävi hyvin ilmi siitä Final Fantasy -pökäleestä (’Final Fantasy’ is the first film with human leads played by nonactors, if you don’t count ’Pearl Harbor’NY Times), jota ihmiset humalapäissään nimittävät joskus elokuvaksi. Animatrix sen sijaan heittää ruudulle juuri sellaisia kuvia, joita ei oikeiden ihmisten avulla saada aikaan, ainakaan vielä.

Aihetta sivuten Ilkka Kokkarinen epäili, että niinköhän seuraavaksi pyritään realistisiin toimintakohtauksiin vastapainona täysin yli äyräittensä paisuneelle supersankaritappelemiselle. Epäilen moista suunnanmuutosta, sillä bullet time on semmoinen toimintaelokuvan megatrendi, josta ei ihan heti päästä. Tätä näkemystä vahvistaa melko lailla mm. Charlien Enkelit 2 -elokuvan traileri sekä saman leffan kuvamateriaalista pääosin kokoon parsittu Pinkin musiikkivideo.

(Muut arviot: Nyt)

PS: Aiheeseen liittyy erittäin etäisesti se, että New York Timesissä oli artikkeli digifilmien kehittämisestä. (Tajusin juuri nyt vasta äsken, että tuo sanapari voi kuulostaa oudolta.) Toisaalta Alex Cox ei tykkää Hollywoodista ja on sitä mieltä, että digifilmi ei ole hyvä idea.