Pitäisiköhän minun muuttaa mieleni Leonardo DiCaprion suhteen? Romeon ja Julian sekä Titanicin mussunaamahan on varsin mainio Catch Me If You Canissa. Vaikka elokuva kokonaisuutena on melko jytäkkä kaksituntinen, rasitus ei kohdistu niinkään synapseihin kuin nauruhermoihin.

Toisaalta tunneummetus iskee DiCaprioon ainakin kerran, mutta moinen ei liene helposti vältettävissä Spielbergin ohjaamassa elokuvassa (lue: ydinperhettä moukaroidaan taas).

Hienointa suorituksessa on se, kuinka hän muuttuu huolettomasta teinihuijarista väsyneeksi vangiksi. Poissa on huoleton hurmaavuus ja ajoittainen epäröinti, ja tilalla on raskaasti liikkuva, väsynyt, vanha mies. Muutos on vakuuttava.

John Williamsin soundtrack on oikein hieno – en yleensä kiinnitä taustalla pauhaavaan pseudoklassiseen juurikaan huomiota, mutta Williamsin musiikissa oli samaa Pink Panther -henkeä kuin alkuteksteissäkin (jotka olivat, tulkoon se selväksi, valtavan hienot).

Arvosana: € € €

Lyhyestä virsi kaunis: tulisipa jo toukokuu ja Matrix Reloaded. Sillä Equilibrium, voi pojat, ei todellakaan ole hyvä elokuva.

Tarkemmin sanottuna se on hirvittävää tuubaa. Jotta en tuhlaisi kenenkään aikaa enemmän kuin on tarpeellista, luettelen nyt tämän selluloidin tuhlauksen puutteet ranskalaisin viivoin:

• juoni on rautalangasta
• maailma on varastettu Orwellilta ja Bradburyltä
• pahisten lippu on muotoiltu hakaristilipun mukaan (tässä vaiheessa klisevaroitin alkoi piristä)
• katsojien sympatioita kalastellaan koiranpennun avulla
• dialogi on kauheaa (–Olet oikeassa –Tietenkin)
• toimintaa on toimintaelokuvaksi liian vähän
• ”erikois”efektit on varastettu Matrixista, Cubesta ja Resident Evilistä
• kaikki muu paitsi gun-kata on paskaa ja sekin on välillä
• liian pitkä: olisi voinut toimia 30 minsan lyhärinä, mutta kaksi tuntia on liikaa

Säästä rahasi ja aikasi, äläkä katso tätä elokuvaa. Itse asiassa optimaalista olisi, jos voisit jotenkin varastaa Kurt Wimmeriltä. Miestä ei saa päästää enää koskaan käsikirjoittamaan yhtään elokuvaa.

Arvosana: € €

Vietimme oikein rattoisan sunnuntaipäivän elokuvissa. Kerrankin tuo monikkomuoto on aiheellinen, sillä katsoimme peräkanaa kaksi leffaa, Far From Heavenin ja Confessions of a Dangerous Mindin. Liekö mukavampaa tapaa luistaa koulutehtävistä kuin kävellä teatteriin lämpimänä sunnuntaiaamuna kello kaksitoista ja lähteä kotiin viideltä iltapäivällä?

Far From Heaven on Todd Haynesin, josta en ollut koskaan aiemmin kuullut, riemukritiikit saanut Technicolor-melodraama. Kriitikot pitävät vahvana Oscar-ehdokkaana (paras naispääosa, ainakin) ja loistavana kunnianosoituksena Douglas Sirkin puoli vuosisataa sitten tekemille nyyhkyleffoille. Tämä kaikki oli hyvin mielenkiintoinen lähtökohta, sillä en tunne myöskään Sirkin elokuvia, enkä ole tearjerkereiden ystävä. Joten oliko siitä mihinkään?

Vastaus on kyllä ja ei. ”Kyllä”, koska Far From Heaven on erittäin kaunis elokuvallisesti. Puiden lehdet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä ennenkaikkea naisten valtavat puvut (”yhtä aikaa rajoittavia ja koossapitäviä”, kuten joku toinen terävästi huomautti) ovat täydellisesti synkronisoituja elokuvan tapahtumien kanssa. Moinen suunnittelu on tietenkin lievästi epärealistista, mutta se ei haittaa, sillä elokuvan tapahtumien sisäinen logiikka on puolestaan pettämätön: Se on 1950-luvun konservatiivista USA:ta alusta loppuun.

”Kyllä”, koska etenkin Julianne Moore mutta myös muut näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja vetävät roolinsa läpi ilman ironiaa. ”Kyllä”, koska elokuvan käsittelemät teemat (homoseksuaalisuus ja rasismi) ovat yhtä tärkeitä ja arkoja nykyään kuin ne olivat vuosikymmeniä sitten. Ohjaaja Haynes väitti haastattelussa, että kyseessä on puolittainen sattuma, että hänellä ei varsinaisesti ollut tavoitteena kommentoida tämän hetken tapahtumia elokuvan käsikirjoitusta tehdessään. Uskokoon ken haluaa.

”Ei”, koska juoni (lue: tapahtumat) on pohjimmiltaan yksinkertainen ja ennalta-arvattava: onnetonta rakkautta, pidätettyjä kyyneleitä, haikeita hyvästejä. Joten vaikka elokuvan silkka täyteläisyys tuntui hyvältä, ei se pohjimmiltaan kuitenkaan ollut minun makuuni. Sonjan loppukaneetti oli ”ahdistava”. Kyllä, mutta ei niin ahdistava kuin vaikkapa Ang Leen tappavan hieno Jäämyrsky.

Arvosana: € € €

Kahdenkymmenen minuutin hengähdystauon jälkeen loikkasimme kerrosta ylemmäs multiplexissä ja lepuutimme mykiöitämme George Clooneyn* esikoisohjauksessa. Mitäpä sitä Confessionsista kirjoittaisi? Siinä on mainio pääosan esittäjä (Sam Rockwell), hauskoja hetkiä ja aivan mainio cameo-vitsi (Napakympin jenkkiversiossa/esikuvassa Neiti X valitsee Brad Pittin, Matt Damonin ja jonkun läskin esittämistä poikamiehistä tietenkin lihavan nörtin) mutta kokonaisuus on hieman hatara.

Ei mikään mestariteos, jos kohta ei aivan surkeakaan yritys. Se ei ole varsinaisesti komedia, ei trillerikään, muttei myöskään puhdasta ihmistenvälistä draamaa. Pohjimmiltaan Confessions on tarina hubriksesta (tällä viikolla eniten käyttämäni sana, epäilyksettä) jolle antaa oman pikantin säväyksensä se, että päähenkilön rappio ja (melkein) tuhoutuminen on pitkälti vain hänen mielikuvituksensa syytä (ei kuitenkaan – luojan kiitos – Kaunis mieli tai Rainman -tyyppisesti).

Jos jotenkin pitäisi tiivistää mielipiteeni elokuvasta yhteen lauseeseen, se olisi ”En aio ostaa tätä DVD:llä”.

Arvosana: € € €

Turhana detailina mainittakoon, että Far From Heavenin ”executive producers”-listalla oli kaksi tuttua nimeä, George Clooney ja Steven Soderbergh. Jotenkin kummasti viime aikoina näkemäni leffat tuntuvat linkittyvän yhteen. Adaptationin katsomisesta on reilut kaksi viikkoa, ja viime viikonloppuna katsomassamme Jackassin on tuottanut Spike Jonze. Jonzen kumppanina Adaptationissa puolestaan oli au naturellement Charlie Kaufman, joka on kirjoittanut myös Confessionsin. Tämä kaikki osoittaa jälleen kerran, että ihmismieli on pohjimmiltaan kone, joka pyrkii näkemään kokonaisuuksia, yhteyksiä ja kausaliteetteja kaikkialla. Joo-o, sen se nimenomaan osoittaa!

Went to see Intacto with Dan last night. It was a surprise, and a pleasant one at that. The reviews here had billed it as a Spanish thriller, which was not quite true (well, apart from being Spanish, obviously).

I’m not going to bother explaining the plot, which is quite easy to pick up anyhow. What’s notable about the movie is its pace. I first said it’s slow but that’s not it; a better term would be moderate. There are some action sequences, and they work well. Most of the time it’s exposition and set-up but the atmosphere, the buildup, is there all along.

A thoroughly enjoyable movie.

Rating: € € €

Pros: Blood splatting on the camera lens was kinda cool
Cons: Everything else

Rating: € €

For being a bona fide Christian, Mr. John Woo sure has an idiosyncratic way of showing it. Please remind me again why he has to have huge shoot-outs in empty churches with lots and lots of candles and pigeons around? I mean I think I get the symbolism he’s aspiring for but isn’t it just a bit muddled up by the carnage?

Ignoring all that The Killer is very enjoyable action flick, way better than Face Off, Borked Arrow or (yeach) Windfart–, excuse me, talkers. Is this just stereotyping or does Hollywood really kill most people’s minds and hearts when it comes to movie making?

Rating: € € €

After the wonderful surprise that was Shaolin Soccer, my spirits were high for King of Comedy, an earlier outing of Mr Chow’s. After having seen the movie, my feelings are mixed.

The great comedy bits are there once again: wacky dialog, funny faces, and great timing. But compared to Shaolin Soccer which was basically an action comedy this one’s a mixed bag. It starts out as a pure-breed funny film, then midway through switches into romantic mode (kinda), and the finishing act is suddenly just action. Now this isn’t opposable in itself but this time it just doesn’t work.

Two things deserve separate mention. Firstly, the movie includes an outstanding sequence, an homage to John Woo. Everything’s included: a shootout in a church with doves, slow motion, the hero toting double pistols, two people pointing guns at each other, the works. Secondly, the subtitles are even worse off than in Shaolin Soccer; they’re illegible almost 1/3 of the time. This obviously makes following the movie a bit hard.

The verdict: not as great as Shaolin Soccer, still quite watchable. Now, if my copy of God of Cookery would just arrive soon…

Rating: € € €

Went to see Live Forever, the wannabe documentary about Britpop at Chapter Arts Centre. It was entertaining but the documentary quotient was quite low. They had interviewed the people that mattered most (Gallaghers, Albarn, Cocker, some hacks) and a few who didn’t (someone from Sleeper and two gits from a neverheard Oasis tribute band).

The problem was that they’d only got a single interview from the people so the end result was more a livening up of what everybody already knew and not an unearthing of something new. Aside from that what came across quite strongly was the unbelievable (from my Finnish point of view) lack of self-confidence the British seem to have.

The verdict: You might want to save your money for the rental. Or the TV showing. Doesn’t really matter.

Arvosana: € €

Paul Thomas Andersonin uusin on tunnistettavaa Andersonia mutta silti erilainen elokuva. Adam Sandler on vallan mainio yksinkertaisena Barry Eganina, jolla on aggressio-ongelma ja jonka yleisin vastaus kaikkeen on ”En tiedä”. Tämä epämääräinen hahmo ajautuu yhteen Emily Watsonin esittämän Lenan kanssa, minkä jälkeen seuraa läjä sattumia ja yhteentörmäyksiä, kunnes rakkaus voittaa.

Andersonin aiemmista elokuvista tuttuja elementtejä ovat mielivaltaiset tapahtumat (autokolari, polkuharmooni), intensiivinen kuva- ja äänimaailma (siluetteja vilahtelee suutelevan parin ohi, alkutekstien värimömmö, autokolarin ääni räjähtää kaiuttimiin) ja Philip Seymour Hoffman (kovin kasarihenkinen patja- ja huonekalukauppias – hurmaavan karmea, kuten aina). Toisaalta Punch-Drunk Love ei ole läheskään niin eeppinen kuin Magnolia tai edes Boogie Nights. Sivujuonet pysyvät sivujuonina, sivuhenkilöt sivuhenkilöinä. Egan ei romahda huipulta pohjalle, kuten niin monet Andersonin hahmot aiemmin.

Tämä ei ole aikuisten satu eikä pelkkä Hugh Grant -siirappi. Tämä on P. T. Anderson -elokuva, auteurin työ jos joku. Kolme tähteä viidestä tai kuten mies itse aikanaan haastatteluissa sanoi: ”Minusta tuntuu, että Magnolia voi jäädä parhaaksi elokuvakseni”.

Arvosana: € € €

PS: Suosittelen ehdottomasti About Schmidtiä. Jack Nicholson on täydellinen vanhana miehenä, joka ei ole yhtään perinteisen Nicholsonin oloinen. Papan kalsarit voi melkein haistaa valkokankaalta, niin uskottava hän on.

Arvosana: € € € €

PPS: Chicago oli melko viihdyttävä. Pohjimmiltaan se on huipputuotettu musikaali varsin vahvoilla lauluilla ja isoilla staroilla, joten kyllähän se kerran katsoo. Mutta lapsuuden Sound of Music -traumojen takia Moulin Rouge on edelleen ainoa musikaali, josta pidän. My bad.

Arvosana: € € €

PPPS: Vielä sananen trailereista: Ehdottomasti huonoin traileri oli Magdalene Sistersillä, koska kuvakerronta on tylsää ja musiikki tuntuu löntätyn mukaan aivan viime hetkillä (trailerin puolivälissä ensimmäinen kappale feidaa pois ja toinen tulee mukaan täydellisen epärytmissä kuvan kanssa). Paras traileri oli Rules of Attractionilla. Siinä on hieman Kubrick-tyyliin vain lyhyitä välähdyksiä ja tekstiplansseja ja taustalla katkeamaton musiikki. Ei selostusta, ei tukahduttavan massiivista soundtrackia, ei erikoislähikuvia kosteista silmäkulmista.