Vocal heaven.

(#13) Sinéad O’Connor: Feel So Different

Album: I do not want what I haven’t got (1990)

The flame that was Sinéad O’Connor burned twice as bright for half as long. And now that the cliché quota’s been fulfilled, I can turn to the subject matter at hand. You see the best song on Sinéad’s hit album was not Nothing Compares 2 U (even though it shall eternally remain on my teenage years top 5) but the opening song, a small(ish) and heart-achingly beautiful Feel So Different.

The song has many things working in its favour. First there’s Sinéad’s voice, unsurpassed in the 90s. For someone who could easily go on an endless tirade of high-note self-pleasuring she sings with restraint that makes those bursts of power ever more enjoyable.

Second there’s the superb string instrumentation. Actually there’s nothing but Sinéad’s voice and the strings and this makes the end result doubly beautiful, as strings can have a truly human-like sound. Together the two create a breathing, living, organic sonic experience that isn’t muddled by the screeching of guitars or the strict punctuality of percussions. I know I always rant about the strings but here they aren’t just something one pours in to fill in the cracks, but the very essence of the song, the aural water in which the ethereal voice of Sinéad floats.

And it’s so wonderfully slow, so patient in building up for five minutes, before the song finally lets go, reaches a climax, and then comes down ever so slowly, wrapping up the piece in six minutes, thus creating a perfect package of stunning pop music from the very beginning of the 1990s. Should anyone sneer at the sound of the beginning of the decade, just play him/her this track.

Lyhyt johdatus patetiaan, särökitaroihin ja naiiviin runouteen.

(#06) Stabbing Westward: Waking Up Beside You

Levy: Darkest Days (1998)

Jos Westward jotain osaa, se on teiniangstin tiivistäminen ja turvottaminen. Tämä lopetusbiisi, joka venyy kaikkineen kuuden minuutin paremmalle puolen, on siitä täydellinen esimerkki.

Kyseessä ei ole mikään ainutlaatuinen mestariteos ainakaan lyriikan kannalta. Syvälliset totuudet kuten But I knew you’d never stay uivat jossain taustalla kun synabasso vie kappaleen kertosäkeeseen. Sitten ykköskitara kertaa teeman ja PAM! Reilun kahden minuutin kohdalla nupit väännetään yhteentoista. I miss / God I miss / Waking up beside you, huutaa laulaja. Yksinkertaista, epäomaperäistä ja niin totta.

Ja siinä se on, ei paljon muuta kuin yksi koukku ja paljon kuorrutusta. Mutta se toimii täydellisesti, sillä joskus hatullinen kliseitä on parempi kuin pussillinen uutuuksia.

Sanat täyttä kultaa.

(#12) REM: Find the River

Levy: Automatic For The People (1992)

Automatic on, tietenkin, REMin paras levy. Oikeastaan kaikki isoimmat hitit Losing My Religionia ja Imitation of Lifeä lukuunottamatta löytyvät sen riveistä. Automatic saattaa hyvinkin olla 1990-luvun laadukkain levy. Harva muu yhtye on pystynyt tiivistämään yhdelle pitkäsoitolle niin monta hienoa laulua. Ja mikä parasta, Automatic tarjoaa jokaisella kuuntelukerralla jotain uutta.

Kaikista lauluista vaikuttavin on kuitenkin levyn lopetusbiisi, Find the River. Neljä minuuttia akustista kitaraa, pianoa, huuliharppua ja kuoroääntä on kaikki mitä yhtye tarvitsee sitoakseen täydellisen rusetin täydellisen levyn päälle. Levyllä, jonka teemana on kuolema ja menetys, Michael Stipe kirjoittaa yksinkertaisesti ja kauniisti sanoin, jotka vetoavat kaikkiin aisteihin.

Koska en osaa kuitenkaan muotoilla tätä kauneutta sanoiksi, siteeraan laulua suoraan: Me, my thoughts are flower-strewn … I have got to find the river / Bergamotte and bedewer / Run through my hair and fall away… I have got to leave to find the way / Watch the road and memorize / The light that passed my eyes / And nothing is going my way … River to the ocean goes … None of this is going my way / There is nothing left to throw / But ginger, linden, indigo / Coriander stem and rose of hay … There’s no one left to take the lead … All of this is coming your way

Kaksi biisiä, jotka nostivat ihon kananlihalle ensikuulemalta.

(#10) Cardigans: Please Sister

Levy: Long Gone Before Daylight (2003)

Olin lukenut jo muutaman arvostelun Ruotsin villatakkijoukkueen uudesta levystä ennen kuin lopulta sain levyn soittimeeni. Ensimmäinen kuuntelu oli hieman hätäinen, sillä oli maanantaiaamu ja yritin pukeutua, käydä suihkussa, tehdä muonaa ja kuunnella levyä yhtä aikaa. Levyn aloitusraita kuulosti hyvältä, mutta sitten keskityin kahvin hörppimiseen ja navan puhdistamiseen.

Mutta kun soittimen LCD-näytössä oleva numero vaihtui kuutoseksi, olin paikalla. Seisoin oven suussa, kun Nina Persson sanoi ”with a sampled heartbeat” ja jouset nousivat kuuluviin. Istuin sängyllä, kun kertosäe lähti käyntiin ensimmäisen kerran. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun kuulin Koukun.

Silloin tiesin, että tässä se on.

Svenssonin pojalle (kitaristi-säveltäjän sukunimi on siis todellakin Svensson, tämä ei ole mikään halpahintainen ruotsalaisvitsi) kuuluisi aatelisarvo jo siitä yhdestä henkäyksestä pelkästään. Siitä pienestä tauosta, jonka Nina Persson pitää juuri kun kuulija kuvittelee kertosäkeen vyöryvän vain esiin. Se on kuin hetki juuri ennen lakipistettä, kohta josta ei voi enää kääntyä takaisin, työntö jota ei voi enää pysäyttää. Ja kun kertosäe sitten tulee, kaikki on hyvin, niin hyvin kuin asiat ikinä voivat popissa olla. Tuo yksi pieni hetki nostaa Please Sisterin hyvä-kategoriasta loistavien joukkoon.

(#11) Depeche Mode: It’s No Good

Levy: Ultra (1997)

Tässä voisi olla aivan yhtä hyvin myös Violator-levyn Halo. Molemmat olivat (minulle) tuntemattomia lauluja levyiltä, joilta olin jo kuullut jotain. Molemmat olivat (minusta) parempia kuin singlejulkaisut1. Molemmat ovat nopeatempoisia, energisiä kappaleita ainakin Depeche Moden mittakaavassa. Molemmissa on pakahduttavan hieno ja kaihoisa kertosäe.

Jostain syystä (teinivuosina sitä on erityisen altis dramaattiselle masennukselle, luulen) nämä kappaleet eivät tarvinneet kuin yhden kerran pureutuakseen ikuisesti aivojeni melodianurkkaukseen. Violator oli toinen kuulemani DM-levy. Muistan vielä, miten hienolta ruusukansi näytti, kun kannoin CD:n repussani kotiin kirjastosta. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin ensin kantanut Ultran kotiin levykaupasta, olin huomattavasti laimeammalla tuulella. Siltä puuttui Songs of Faith and Devotionin sekä Violatorin välitön tarttumapinta. Fletcher oli poissa ja tuntui kuin hänen mukanaan olisi hävinnyt jotain olennaista. Jälkiviisaasti voi todeta, että Ultrasta ja Exciteristä saisi koostettua yhden erittäin hyvän levyn, kun nyt ne ovat vain kaksi levyä, jotka saavat rutkasti DM-bonusta.

Onneksi Ultrakaan ei ollut aivan toivoton tapaus. Onhan sillä Homen ihanasti hengittävät jouset (eikö niiden rytmi matkikin rauhallista sisään- ja uloshengitystä kappaleen outrossa?) ja tietenkin It’s No Good ja sen bassokuvio. Depeche Modella on kaksi vahvuutta: maailmaa suuremmat slovarit à la In Your Room ja tappavan hyvällä syntikkabassolla kyyditetyt melankoliset menobiisit. It’s No Good on priimaesimerkki jälkimmäisestä kategoriasta. Sen kruunaavat Goren sanoitukset (joita, harvinaista kyllä, video tukee muttei silti selitä kuoliaaksi). I have all the time in the world / To make you mine / It is written in the stars above, The gods decree / You’ll be right here by my side / Right next to me / You can run but you cannot hide, I’ll be waiting patiently / Till you see the signs / And come running to my open arms sekä kertosäkeen Don’t say you love me / It’s understood ja Don’t say you’re happy / Out there without me / I know you can’t be. Sattumoisin rivi When will you realise / Do we have to wait till our worlds collide? muistuttaa paljon Halon kertosäkeen rivejä And when our worlds they fall apart / When the walls come tumbling in.

Luultavasti It’s No Good kuulostaa niin hyvältä kuin kuulostaa juuri siksi, että muu levy on hieman lattea. Mutta kun tekee tälläisiä lauluja, kuka välittää vaikka pitkäsoitto ei olisikaan täydellinen? Kuten Cardigansinkin tapauksessa, toisinaan yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä.

1: Minulla on joku pakkomielle singlejen kanssa. Oletettavasti kyse on makujen ja arvovalintojen taistelusta hieman Bordieun hengessä – minua loukkaa se, että joku on valinnut kaikista saatavilla olevista lauluista edustavimmaksi ne mitä ikinä onkaan nyt sattunut valitsemaan, kun minun vaihtoehtoni olisivat selvästi parempia. Lue Simon Frithiä niin ymmärrät mitä tarkoitan, sillä olen lainannut tämän perustelun häneltä.

HBHLHB eli ”hyvän bändin huonon levyn hyvä biisi”.

(#09) Red Hot Chili Peppers: Shallow Be Thy Game

Levy: One Hot Minute (1995)

One Hot Minute oli hyvä levy. ”Oli”, koska siltä se tuntui ilmestymisvuotenaan. ”Oli”, koska siitä oli pakko pitää – olihan RHCP:n edellisestä levystä jo monta vuotta, ja niinä kohtalokkaina vuosina me kaikki tumpuloimme Kiediksen ja kumppaneiden vaikutuspiiriin. ”Oli”, koska välittömästi Californicationin ilmestyttyä me tajusimme, millainen harha-askel OHM olikaan ollut.

Jo ennen Californicationin ilmestymistä levy oli alkanut painua unholaan. Vajaa puolet sen lauluista oli aidosti hyviä, kappaleita joita kehtaa kuunnella vieläkin ilman häpeää. Mutta sitten siellä on myös ne loppupään ruikutukset, eikä Warpedkaan ollut ihan niin timangia kuin olisi pitänyt. Yritä ymmärtää – meillä ei ollut parempaakaan vaihtoehtoa.

Vaan eikö sinne levyn loppupuolelle olekin piilotettuna aivan erinomainen kappale. Biisi, joka potkii niin kuin Peppersien pitääkin. Biisi, jossa Anthony ei yritä laulaa, vaan sylkee sanoja suustaan minkä kerkiää. Biisi, jossa Flea ja Chad tukevat ja täydentävät toisiaan kuin kaksi timpuria talon kivijalkaa tehdessään.

Melkein liian hyvää ollakseen totta on se, että sanoituksissa on voimaa. To anyone who’s listening / You’re not born into sin, Fundamental hatred / Get down on your knees and!, We are not the center / Of this funny universe sekä tietenkin kertosäkeen Truth belongs to everybody. Joten otapa One Hot Minute esiin sieltä levyhyllystön takarivistä, tiputa levy soittimeen ja kelaa toiseksi viimeiseen biisin.