(tai: Kuinka kävelin kasaan haisevaa paskaa)

Haluan mennä teatteriin, joten ostan liput Lippu.fi-internetpalvelun kautta. Se on tunnetusti näppärä ja kätevä tapa menettää hermonsa ja kuolla aivoverenvuotoon.

Kirjoitan hakulaatikkoon mental finland, koska haluan keskiluokkaisena sivistysyksilönä osallistua syksyn tärkeimpään kulttuuriporvarilliseen keskusteluun.

Saan eteeni luettelon:

Tästä listasta ei voi tietenkään ostaa mitään tai nähdä loppuunvarattuja esityksiä, mutta voi klikata linkkiä, jolloin esille pulpsahtaa lähes samanlainen lista:

Hmm. Päättelen, että lippuja on jäljellä vain ensimmäiseen esitykseen:

Siispä kliksautan ensimmäistä linkkiä ja saan eteeni lippuvalinnan. Vihdoinkin. Lisätäänpä itselle sopiva lippu koriin, niin johan alkaa bourdieulaista kulttuuripääomaa ropista toimittajan laariin:

Ai niin, unohdin kirjautua sisään:

Hassua – lippu ei siirtynyt ostoskoriin samalla kun kirjauduin sisään:

No, ostetaanpa se uudestaan (olisikohan tämä nyt kolmas kerta), niin nyt se varmaan onnistuu:

Loppuunvarattu! Onpa harmi. Valitsen siis kahdesta tarjolla olevasta katsomosegmentistä toisen:

Jaa, eipä ollut sielläkään. Täytynee siis päätellä, että vaikka tämä oli kaikista esityksistä ainoa, jota ei listasivulla mainittu loppuunmyydyksi, se silti on loppuunmyyty. On ehkä hitusen rasittavaa kaupata asiakkaille lippuja, joita ei kuitenkaan ole olemassa. Siitä tulee mieleeni eräs tv-ohjelma:

Eikä siinä vielä kaikki! Jos nimittäin olisin onnistunut ostamaan liput, pärähtäisi silmille seuraavanlainen hauskuus:

APUA APUA LASKURI SEITSEMÄN MINUUTTIA HÄTÄ!

Sitä voisi kuvitella, että jos lisäisi ostoskoriin vaikka toisen esityksen liput, niin laskuri nollaantuisi. Vaan ei: aikaa on tasan tuon verran, ja kun se on kulunut:

Sinne menivät.

Ei kysettäkään, että systeemi voisi esimerkiksi vaikkapa kenties ehkä muistaa, mihin esityksiin olit lippuja varaamassa, e-hei. Mennyttä ovat, kadonneita, 2>&1 /dev/null.

Siis tiivistettynä: MITÄ HELVETIN PASKAA TÄMÄ ON, LIPPU.FI? HÄH? MITÄ? HÄH?

Dave Winerillä oli viisasta sanottavaa RSS-lukijoiden konseptista:

My newspaper doesn’t tell me how many articles I haven’t read going back to the date of my birth. I bet it would be in the millions. Why should I care. This was the worst idea ever in news readers.

Olen samaa mieltä. Etenkin lomaltapalaajaa Google Readerissa odottava ”1000+ unread items” on ahdistava näky. Onneksi ihmismieli on huijaantuvaista sorttia. Ei tarvitse kuin klikata Subscriptions-kohdasta ”Hide unread counts” ja asentaa Remove unread count -skripti, niin tieto lukemattomien merkintöjen määristä kaikkoaa GReaderista kokonaan. Yhtäkkiä maailma on taas paljon siedettävämpi paikka.

Twitterin siisti puoli on, että sieltä löytää jengiä retweettien sun muun avulla. Mutta vähäsen rasittavaa on, että jos seuraamani henkilö A kirjoittaa tweetin, jonka alkaa ei-seuraamani henkilön B tunnuksella, minä en näe sitä.

Asiaan on helppo korjaus: pane tweetin alkuun piste. Toisin sanoen A:n lähettämä @jokujotaenseuraa hölökyn kölökyn ei näy meikäläiselle, mutta .@jokujotaenseuraa kölökympä hyvinnii näkyy.

Tietenkään ihan kaikkea ei tarvitse tehdä koko maailmalle näkyväksi. Itse käytän pistealoitusta silloin, kun arvelen että viesti voisi kiinnostaa myös kuin kuin sen kohdetta tai vastaanottaja on tyyppi, jonka seuraaminen voisi kiinnostaa muitakin.

@Schwarzenegger:

I do still have the Conan sword @hidefnewscaps, and I keep it in my office. Here’s a picture.